Juhlapäivää kiellon päälle.

Ihmisillä ja kulttuureilla on mitä ihmeellisimpiä juhlapäiviä. Eilen, 30.syyskuuta vietettiin kansainvälistä jumalanpilkkapäivää. Sen ideana on toimia vuosipäivänä sille kuinka Tanskalaisia pilakuvia yritettiin sensuroida ja saatiin aikaan muutenkin aikamoista kalabaliikkia. Islamilainen maailma provosoitui provosoitumisesta niin kovasti että koko provokaatio haluttiin kieltää. Mistä provosoijat tietysti provosoituivat.

Sinänsä päivän idea on tätä kautta ymmärrettävä. Se kertoo että pahastuminen ja loukkaantuminen ei ole jotain jolta voidaan suojata. Se, että saa elää elämänsä vittuuntumatta ei ole mikään perusoikeus tai ihmisoikeus. Siksi ärsyttäviäkin mielipiteitä saa ja pitääkin olla. Ja itse asiassa tämä on sitä suvaitsevaisuutta ; Suvaitsemattomuuden määrä kun voidaan laskea yksinkertaisesti tabujen, sensuurin ja kieltojen puutteena. Päivän ideana on siis muistuttaa että uskonnosta saa puhua myös kriittisesti, ei sinällään kieltää uskontoja itsessään.

On toki varsin kummallista että ateistit jumalanpilkan kohdalla itse asiassa nostavat esiin valtavaa melua tyhjästä. Kunnes tajuaakin sen, että tämänlaisessa tilanteessa ei itse asiassa kritisoida mitään olematonta taikamiestä, vaan sitä että joku vetoaa tälläiseen olemassaolemattomaan taikamieheen ja vatii tämän pohjalla toisilta kaikenlaista. Kuten päättää mitä asioita saa sanoa ja mitä ei tavalla joka on privileegio.

Ateisteille tärkeistä asioista kun saa yhä puhua. Näinhän esimerkiksi fundamentalistit toimivat kohdatessaan uusateismia. He esittävät että jos ateismi on järkevien ihmisten asioita, niistä tulee ja voikin keskustella ja väitellä sen sijaan että niitä suojattaisiin. Suojananto itsessään ja vaientaminen näkyy heidän puheissaan dogmaattisena maailmankuvan mukaan leimaamisena. Ja ateistit hyväksyvät tämän ja debatoivat takaisin. Heillä ei siis ole mitään sisäisesti rakennettua privileegiota jossa jokin asia olisi suojattu tabun voimin ja siitä toisesta ei saisi puhua.

Onkin hyvä muistaa että jos olemattomasta kohkataan niin että kärpäsestä tehdään härkänen, on tämä liioittelu hyvä nostaa esiin. Mieleen tulee jopa jotkin mystiikan virtaukset jotka sallisivat uskovaisille toisenlaisen tien. Se on naurun tie. Eckhartin mukaan sanoilla kuvaamattomissa ja ihmisen järjellisyyden yläpuolella olevaa Jumalaa ei voi pilkata, pilkkaaja siis pilkkaa vain inhimillisiä konstruktioita, joille nauraminen taas on jopa hyväksi uskolle. Hänelle jokainen jumalankuva on jumalaolkiukko. Ekhart kohtaa tietysti Nietzschen siinä, että hänkin oli sitä mieltä että se että rakastaa Jumalaansa tarkoittaa sitä että hän sitä myös ahkerasti kurittaa.

Puolin ja toisin voisikin olla hyvä muistaa tämä. Yhdessä nauraminen on itse asiassa se aseistariisuvin vaihtoehto. Hyssyttely on sensuuria joka nostaa vastareaktiona äänekkyyttä. Myös suuttuminen on pahaksi kun oma ideologia alkaa näyttämään raivoilijoiden pesältä. - Ja lisäksi suuttuminen antaa yllättävän monille sellaisen omituisen näkemyksen että suuttuminen johtuu siitä että asia "osuisi liian hyvin". - Mukana nauraminen taas on helposti aseistariisuvaa. Se näyttää että toinen kykenee huvittumaan mutta ei silti luovu omasta ajatusmaailmastaan. Silloin sitä pukkaa mieleen väkisinkin sitä että olisiko se pilailu sittenkin nimenomaan sellainen vääristymä ja olkiukko.

Näin esimerkiksi jos olet hartaasti uskovainen ja suutut Jumalanpilkasta on luontevaa että ateisti kääräisee "Raamatusta" sivun ja tekee siitä sätkän. Tähän suuttuminen provosoi tilannetta. Mutta ateistin voi olla vaikeampaa keksiä ovelaa vastavetoa tilanteeseen jos naurat ja selität että "Siinä on sulla nyt sitten Henkisavut." Se näyttää että Jumala on sinulle paperia suurempi. Tämänlainen on tietysti vaikeaa, enkä teeskentele että kykenisin itsekään seuraamaan tätä ohjenuoraa käytännön elämässäni aina. - Mutta juuri sen vuoksi ihmisen suuruus näkyykin. Jos se olisi helppoa siihen kykenisi pienempikin ihminen.