>Kari Hotakaisen "Jumalan Sanassa" kuopataan ironia. "Ironian hautajaisissa oli harras tunnelma. Vainaja oli monille länsimaalaisille läheinen ystävä, vähintäänkin puolituttu. Tämän vuoksi hautajaiset järjestettiin Netissä. Pappi korosti Ironian merkitystä ja tähdensi, että vaikka Ironian vanhemmat, Huumori ja Ahdistus, eivät koskaan virallisesti lastaan tunnustaneet, tänä herkkänä hetkenä olisi toivottavaa, että he myöntäisivät olevansa ainakin osavastuussa vainajan maallisesta vaelluksesta."Ironian kuolemassa on eräässä mielessä jotain hyvin olennaista ajastamme. Tietyssä mielessä yhteiskunta on ajautunut parodiahorisonttiin. ~ On mahdotonta erottaa totena esitettyä vitsistä ja jonkun asian parodisoinnista. Vaaditaan syvää ihmistuntemusta, aikaa ja analyysiä jotta voidaan erottaa että Niilo Paasivirran "Oikeat Mielipiteet" ovat olennaisesti ytimeltään huumoria kun taas Jouko Pihon profetiat ovat vakavalla naamalla esitettyjä. Parodioidut muistuttavat parodioijia. ~ Tämä näkyy esimerkiksi huumorilehti "Pahkasian" tuhosta. Tekijöiden lausunnon mukaan maailma oli muuttunut niin omituiseksi että sen ironinen käsittely oli mahdotonta. Vitsi ja tosimaailma muistuttavat liikaa toisiaan, parodiointi on muuttunut imitaatioksi.
Kuitenkin asian voi nähdä myös hieman toisin.
Ironian ongelma on se, että se on rakastettu hengiltä. Toki se on perinteisestikin sekoittunut sarkasmiin, jossa ahdistus on korvattu omalla moraalisella närkästyksellä ja vittuuntuneisuudella. Mutta nykyään ironiaa halutaan kaikkeen. Postmoderni filosofia itse asiassa tekee asioiden kyseenalaistamista sarjatulella. Koomikkoja ei tavallaan tarvita, kun mannermaiset filosofit tekevät juurikin saman ja aivan vakavalla naamalla.
Nykyäänhän muotikin on ironiaa. Esimerkiksi minun hattuni nähdään "ironisena cowboyhattuna" vain siksi että siinä on lierit, mutta se ei kuitenkaan ole "Stetsonin muotia". Minua ei toki harmita tämä tulkinta, koska se tukee yleistä surrealistisen narrin identiteettiäni. Hattu ei kuitenkaan ole valikoitunut ironisena päätöksenä. Tässä mielessä hattuni on ajautunut parodiahorisonttiin koska monet hipsterit käyttävät "ironisia kenkiä". He ovat dekonstruoineet ajatuksen "pinnallisista muotikengistä" ja tehneet pinnallisuuden käyttämisestä pinnallisuuden tukemisen sijasta pinnallisuuden kritiikin.
Toisin sanoen ironiaa ei ole suinkaan haudattu. Ironia ei ole kuollut, vaan se on kaikkialla. Ironia on niin kaikessa, että se on muuttunut näkymättömäksi. Sen poissaoleminen vaatisi erityishuomiota, joten ironiasta on tullut kiinnostavan ylellisyystuotteen sijasta ylitarjottu hyödyke, ja täten ikävystyttävä.
Tämä ei välttämättä sinällään yllätä, koska esimerkiksi Camus korosti että ateismi tarkoittaa absurdin hyväksymistä osana maailmaa. Maailman syvä naurettavuus tekee kaikesta ironista. Ei ole muita kuin ironisia kenkiä ja ironisia hattuja. Sartren mukaan uskon menetyksen hetkeen taas liittyy angst, ja ahdistus taas on "Hotakaisen tapaan" toinen ironian vanhemista. Nämä ateistit ovat tärkeitä, koska yhteiskunta on sekularisoitumassa. Uskon menetyksen henki kiertelee vetten päällä ja ironia näkee että tämä oli hyvä.
Ironian tarkka hyvinvointialue.
Siinä missä "pystysuunnassa" Ironia on sarkasmin ja klovnerian välimaastossa, on se vaakatasossakin asetettavissa paikalleen. Ironialla tuntuukin menevän hyvin silloin kun se on jossain uskonnon ja postmodernistisen filosofian välimaastossa; (1) Mystiikka itse asiassa tekee omien lähtökohtien kritiikkiä. Näyistä ei voi sanoa varmaa. Onko viesti Jumalalta, CMX:än pojilta vai omasta päästä - vai peräti Saatanasta. Eroa ei esitetä tiedettäväksi, jokin vain valitaan ja siihen heittäydytään. Tätä kautta uskonto on vitsi joka ei naurata. (2) Postmodernismi taas kieltää vitseyden itsessään. Naurettavuudesta tehdään vakava asia, jotain jossa on taustalla ensisijassa vallankäyttöä, kahlintaa ja muuta inhimillistä julmuutta.
Ironia on hieman kuten tuo auto. Levinnyt holtittomasti ympäriinsä. Ja juuri siksi rikki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti