Poromies

"Porot eivät eläessään tiedosta joutuvansa taljoiksi ja käristykseksi, eivät ne aavista, että niiden sarvista tehdään avaimenperiä tai ne kiinnitetään saunan pukuhuoneen seinälle merkiksi siitä, että talon isäntä on säilyttänyt kosketuksensa luontoon."
(Kari Hotakainen, "Jumalan sana" sivu 7-8)

Kuten monet ehkä tietävät, olen luonnonsuojelumiehiä. On vaikeaa olla "pikku naturalisti" ja loikkia luonnossa ilman että tätä kautta syntyy jonkinlainen kiintymysside. Olen kuitenkin samalla ajamassa ihannetta jonka minulle opetti "Ihmemies MacGyver" erityisesti puunkaatojaksossa. Hänhän oli sekä metsureiden että luonnonsuojelijoiden puolella.

Uusimmassa WWF:än jäsenlehdessä, "Pandan polku (syksy 2011)" pitää esipuheessaan seuraavanlaisia esityksiä. "Erilaisista totuuksista syntyy ristiriitoja. Ensimmäinen edellytys niiden ratkomiseen on yrittää asettua toisen asemaan. Poromiesten käsityksiä muovaa tarve puolustaa omaa elinkeinoa." ... "Entä ahma itse? Emme kykene näkemään maailmaa sen silmin. Tutkijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että eläimet eivät pysty viekkauteen, julmuuteen tai pahuuteen, ne vain toteuttavat lajilleen tyypillistä käyttäytymistä." Tässä on voimakkaan fenomenologialta maistuva lähestymistapa. Pinnallisesti se voi näyttää Angus MacGyverin viitoittamalta tieltä, diplomaattiselta.

Kuitenkin asia on luonnollisesti mutkikkaampi. Lausunto on nimittäin kokonaisuutena varsin erikoinen. Ensinnäkin se näkee poromiehen vain yhdestä kulmasta. Ja se on klassinen luonnonsuojelijoiden näkemä kuva ; Luonnonsuojelijat näkevät että he välittävät eläimistä ja elämästä ja että poromiesten puolella takana on elinkeino, kaupallisuus ja raha. Tämä kuvaa tietysti kaikkea tuotantoeläinkritiikkiä. Mutta nimenomaan poromies on jotain, jossa tämän näkemyksen yksipuolistava voima on helpotein nähtävissä.

Kaupallisuuskulma on latistava. Siinä ihminen leimataan yhdellä kuvalla. Valitettavasti tämä kuva ei perustu samastumiseen poromiestä kohtaan. Sen sijaan poromies nähdään symbolina ja mielikuvana.
1: Sama kohtalo on tosin tullut myös luonnolle ; Vaikka Antti Lappalaisen "Suden jäljet" luokittelee historiallisesti kelvolla tavalla dokumentoidusti että susi on tappanut yksin Suomessa valtavasti ihmisiä, on vallalla silti näkemys "ei yksikään koskaan missään". Näin on tehty siksi että susi ja ahma halutaan erottaa petoluonteesta ja nähdä pelkästään viattomana luontona. Niiden luonteeseen ekologinen fakta, saalistaminen ja siihen liittyvä hurme ja väkivalta, etäännytetään.

On erikoista että luonnonsuojelijalle nähdään suhde eläimeen. Kuitenkin suhde poroon on nimen omaan poromiehelle. Ulkopuoliselle se on hieman kuten lomakuva julkkiksen koirasta ; Sen kanssa ei eletä ja olla. Siihen on kaukosuhde ideatasolla. On hyvä huomata, että vaikka poron domestikaatioaste on kiistämättä matala, ja tällä tavalla vapaana elävä eläin ei taatusti synnytä samanlaisia tunteita kuin sika jota päivittäin ruokkii ja hoitaa naskista teuraalle asti. Kuitenkin on selvää että tästä huolimatta poromiehelle poro on hieman muutakin kuin tapettava elikko ja omistuksen kohde. Eläimien kanssa touhutessa syntyy aina jonkinlainen suhde.
1: Jopa maataloissa oikeasti tapahtuvissa julmissa eläinsuojelukysymyksissä tilanen ei yleensä johdu sadismista, vaan siitä että töitä on liikaa ja kenties tilan 1600 -luvulta asti jatkunut perinne on liian painava jotta sitä kehdattaisiin katkaista. Ja niin viina korvaa eläintenhoidon ja lopputuloksena on tietysti väistämätön katastrofi sekä eläinten että ihmisten hyvinvoinnin kannalta.

Poromies on kuitenkin myös elämäntavan kuvaaja. Itse asiassa poronhoito on lappalaiskulttuurin syvärakennetta. Eläinsuojeluliikettä tahraa aktivismi, jonka kohdalla on käynyt kuten pinnallisen ja muodikkaan monikulttuurisuuden kohdalla on käynyt. Monikulttuurisuushan ei käytännössä monesti ole monikulttuurisuutta, vaan jotain jossa vieraat kulttuurit typistetään pelkäksi pintatasoksi, jolloin jää pinnallista pukeutumista, musiikkia ja kitchiä. Nämä sitten liimataan oman kulttuurikuvan syvärakenteen päälle koristeeksi ja keikaroidaan ymmärtämisellä. Tämä kuva toisesta kulttuurista ei tietysti yllä pinnallisuutta syvemmälle. Samoin luontoaktivismia kuvaa nimenomaan se, että sitä harjoittavat urbaanit luonnosta etääntyneet ihmiset ; Olen aiemmin rinnastanut heitä Jim Carreyn urbaaniin "Ace Ventura" -hahmoon.

Poromies kuvaa tietynlaisen, hyvin lähellä luontoa olevan, kulttuurin syvärakenteen jäännettä. Se on tässä mielessä kenties yhtä nykyaikaista kuin noitarummun paukuttelu tai tuntureilla joikaaminen. Mutta sen maailma kumpuaa samasta lähteestä. Onkin selvää, että poromies on paitsi ammatti, myös elämäntapakysymys. Tässä mielessä urbaani ihminen on luultavasti hyvin huono samastumaan ja ymmärtämään poromiestä. Syynä on kaupunkikulttuurin ammattikuva, joka enemmänkin sirpaloittaa ihmisen. Ammatti ei enää ole elämäntapa, vaan jotain jota teet jotta saisit rahaa siihen elämäntapaasi. Ammatin kysyminen ihmisiltä ei siksi ole kaupungissa kovinkaan olennaista. - Erilaiset alakulttuuriin kuulumisasiat ovat ne, joita ainakin minulta kysytään.

Toinen asia, joka on jännittävä, on miettiä asiaa poron kannalta. Poromies ja ahma ovat tälle hyvin samanlaisia. Joku tulee ja joku tappaa. Poroa tuskin hirveästi kiinnostaa se, jääkö sen luut haaskaksi vai tehdäänkö niistä potenssilääkettä. Kun prosessi on tässä vaiheessa, se on kuitenkin jo kuollut. Eläinten hyvinvoinnin kannalta poro joka kuolee ahmaan on yhtä kuollut kuin se joka jää ihmisen käsiin. Siksi tarvitaankin omituinen "julmuusulottuvuus" jossa eläinten väkivaltainen ja muuten samanlainen toiminta pestään synnistä viittaamalla intentioon. Tämä on keino tehdä poromiehestä syyllinen ja ahmasta syytön.
1: Samalla ihminen nostetaan luonnon yläpuolelle ja väitetään että ihminen olisi jotenkin irti luonnostaan. Onhan julmuus ja juonittelukin ihmisessä luonnon rakentamana potentiaalina, kykynä joka voi aktivoitua. Ajatus ihmisestä luonnon ja itsensä herrana on jotain jonka voisi luulla kuvaavan esimodernia aikaa. Aikaa ennen kuin Freud rikkoi ihmisen viimeisen hegemonisen diskurssin, ja esitti että ihminen ei ole herra edes omassa mielessään. Hän ei välttämättä ollut oikeassa, mutta hän tajusi että asia ei ole ilmiselvä. Ja tämän kyseenalaistamisen tiellä olemme nykyään, olimmepa sitten psykoanalyysistä mitä mieltä tahansa.
2: Temppu on vähintään kyseenalainen ja se rakentuu "luonnollisen ja luonnottoman" määrittelyyn. Jota taas yleisesti ottaen pidetään aika vahvana valtapelinä jopa postmodernistien puolella. Eli vaikka et kannattaisi postmodernismin menetelmien kritiikkiä, niin niiden seuraamisesta johtaisi sama.
3: Eläinten hyvinvoinnin kannalta tällä ei ole mitään väliä. Tämä korostuu tietysti porossa, koska ne elävät melkoisen vapaasti. Niitä ei kahlita mihinkään pieneen karsinaan toisin kuin vaikkapa sikoja. Onkin selvää että kysymys on inhimillisistä arvostuksista joista tehdään keinotekoisia ihmislähtökohtaisia oikeuksia. Oikeuksia jotka eivät ehkä eläimelle merkitse mitään, mutta joita puolustetaan koska ihmisen maailmankuva asetetaan tärkeimmäksi ja eläin - ja poromies - latistetaan tämän mielikuvan välineeksi, symboliksi joka on oman merkityksentunteen väline. Eläin on siis primaaristi sitä varten että eläinsuojelija saisi kokea olevansa parempi ihminen.

Itse vetäisin tässä puheet nimenomaan syvätasolle. Kulttuurirelativismi tosin joudutaan tässä heittämään syrjään. Tämän jälkeen aiheeksi nousee enemmän se, missä ja millä ehdoin ihmisellä on osa olla luonnoneläimen kaltainen. Suden ja ahman oikeudet olisivat tällöin rinnakkain ihmisten oikeuksien kanssa. Tämä tosin vaatii sen käsittämistä että poromiehestä tulee petomies.

"Nyt sellaista luontoa ei olekaan, josta joku ei voisi lähettää kiusallista kännykkäkamerakuvaa etelän lehtiin. Ei puhdasta, arvaamatonta, luontoa ole, on vain luonnonsuojelualueita, vaellusreittejä ja karttaan tarkasti merkittyjä metsähallituksen majoja, joista tapaa etelästä lentäneen vaeltajan, joka ehdottaa yhteisiä nokipannukahveja."
(Kari Hotakainen, "Jumalan sana", sivu 54-55)