Fenomenologit korostavat maailman autenttisen kokemisen merkitystä. Heistä ihmisen luokitelmat ovat jotain jolla maailma vääristetään tiettyyn malliin. Näin luokittelemattomissa oleva kokeminen muuttuu heillä olennaisimmaksi asiaksi. Ideaalitilassa maailma koostuu vain puhtaasta havaitsemisesta. Tätä kokemusta kuvataan usein hartaana.Se, mitä olen oppinut aspergerin syndroomani kautta on se, että havaintojen luokittelu todellakin muuttaa havaitsemiskokemusta. Mutta hartaudella, rauhalla tai millään miellyttävällä ei ole mitään tekemistä luokittelemattoman havainnon kanssa. ; Minulla on aspergeriin melko usein liittyvä aistimisen anomalia jota kutsutaan matalaksi latentiksi inhibitioksi ; Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että aivoni eivät suodata materiaalia automaattisesti. Tietoisuuteen asti päätyy siis valtavasti roskaa. Tämä tuottaa minulle suuria vaikeuksia koska työmuistini on harvinaisen huono ; Kun kävin kognitiotieteen puoliarvosanaani, kuului siihen asioiden testaamista ja olin koko ryhmän huonoin lähimuistikysymyksessä. Toki pitkäaikaismuistini on melkoisen hyvä, mutta siitä ei ole apua koska havainnot ovat välittömiä. Työmuistini on tavallisesti siinä ylärajallaan. Asioiden luokittelu vie siis valtavasti voimavarojani. Monille ilmiselvä on minulle hyvin vaikeaa.
Tämä tietysti sopii vielä mukavasti siihen fenomenologiseen piiriin. Luokittelu ja tietoisuus on työlästä joten suora havaitseminen olisi sitten päinvastaisesti kevyttä. Kuitenkin tämä esioletus romahtaa vähintään tämänkaltaisina päivinä. Tosiasia nimittäin on, että olin tänään hyvin väsynyt. Työmuistini käyttö jäi siksi hyvin vajaaksi. Tämä tarkoittaa sitä että päähäni tulvii väkisin havaintoja enemmän kuin pystyn käsittämään tai käsittelemään. Luokitteleminen on mahdotonta. Tämän seurauksena ei suinkaan ole mitään rentoa meditatiivista havaitsemistilaa. Päinvastoin lopputuloksena on jotain hyvin kauheaa.
Jokainen joka ihmettelee miksi autistit voivat huutaa eivät ole kokeneet tämänlaista. Itsekin muistan miten ala-asteella ihmiset pitivät minua suorastaan tyhjänitkijänä (ja tyhjännaurajana). Syy ei ihmetytä, kun muistaa että ulkona on avaraa tilaa ja paljon ihmisiä ja liikettä. En tietysti osannut ihmetellä mitään koska en tiennyt että tilanteeni olisi mitenkään erityinen. Luulin että kaikki kokevat asiat samalla tavalla, mutta ovat vain rohkeampia. Pirun paljon rohkeampia.
Esimerkiksi maailman tarjoamasta kidutuksesta saa siinä miten ihmiset olivat ihan rauhassa ja ystävällisesti junassa. Heitä oli 12 kappaletta. Heidän liikkumisensa, heidän puhumisensa, heidän lehtien rapistelunsa olivat jotain jota en voinut ohittaa. Ulkona on maisemia jotka tuovat liikettä havaintokenttään eikä niitäkään voi ohittaa. Itse asiassa tilanne on siitä ikävä että havaintojärjestelmä on ikään kuin sisäänrakennettu ohjautumaan kohti ärsykkeitä. Se on ollut evolutiivisesti järkevää. Siksi tämänlaisessa tilanteessa eläminen on hieman kuin jos jossain olisi kuuma hellanlevy, jonka koskettaminen polttaisi sormia ja tämä kipu pakottaisi painamaan sen sormen siihen hellaan tavallista kovemmin. (Hellan kohdalla refleksit pyrkivät välttämään tilannetta ja pomppaamaan pois.) Sitä sitten joutuu ajamaan tietoisella valinnalla havaintoja pois näistä kutsuvista havaintolähteistä. Ja tämä on pois työmuistilta.
Inhottavinta on se, että tilannetajusta katoaa likimain kaikki. Esimerkiksi vastapäätäni istui nainen. Päätelmieni mukaan hän oli jotain sellaista jota yleisesti ottaen pitäisin varsin tyylikkäänä ja viehättävänä. Mutta nyt kokemus ei ollut mitenkään mukava. Hän oli nimittäin liikkeissään hermostuneen oloinen, koko ajan puuhaamassa jotain, hänelle soitettiin, hän soitteli ihmisille ja hän penkoi laukkuaan ja muuta vastaavaa.
Koska ilmeiden tulkinta ei ole minulle luontevaa, käytän apunani "etologista menetelmää" : Olen yksinkertaisesti opetellut ulkoa erilaisia ilmerykelmiä ja niiden tarkoituksia. Näin en siis suoraan koe mitään tylsistymisen ilmettä mutta osaan silti ymmärtää että toinen tylsistyy ja ottamaan tämän huomioon niin että en enää jauha jotain tylsistyttävää roskaa jäniitten valkoisen värin heritabiliteetin suuruudesta. Koska tämä vaatii prosessointia, ja prosessit on uhrattu tärkeämmille asioille (kuten siihen että ei tunge havaintoaineistoa) jäi päällimmäiseksi havainnoksi se, että tietoisuuteni piti olennaisena asiana huomata että hänen yksi kyntensä oli väritetty hieman eri punaisella kuin muut.
(Tätä sitten vain pidennetään koko päivän mittaiseksi.) Toki minulla on matkan varrella tarttunut joitain niksejä asiasta selviämiseen. Esimerkiksi sormuksen kosketusaistimukset ovat tasaista ja ymmärrettävää ja tätä kautta hallittavaa. Huomion keskittäminen niihin auttaa jonkin verran. Myös filosofia on tässä hyödyllistä, jos sen onnistuu yhdistämään aistielinten tukkeutumiseen. Ilman fyysisen aistinelimen toimintaa ei tule aistimuksia ja on vähemmän sietämättämiä asioita siedettävänä.
Maailma puhtaiden aistimusten lähteenä voi olla vääristelemätön. Mutta sellaiset käsitteet kuin hymy tai ärtymys ovat nekin havaintoluokitelmia. Ihmiset eivät vain mieti tätä yleensä. Itse asiassa uskallankin väittää että fenomenologien rauhalliset kokemukset perustuvat nimen omaan havaitsemisen luokittelemattomuuden vastakohtaan. He päinvastoin karsivat havaintoja, suodattavat ja luokittelevat tehokkaasti. Tähän viittaa se, miten rauhan kokemuksia tuntuu löytyvän myös meditaatiota harjoittavien piiristä ; Esimerkiksi suomalainen Zen -kouluttajan pitämä "Zeniäinen" kuvaa ZEN -meditaatiossa esiintyviä harhoja (makyo) jotka ohjaavat huomiointia pois harjoituksesta. Vastaavia harhoja esiintyy myös sensorisessa deprivaatiossa - ja itse asiassa sensorisen deprivaation tankkeja käytetään jossain paikoissa meditoinnin apuvälineinä. Meditaation rauhallisuus tuleekin luultavasti siitä että meditaatio onkin lähempänä sensorisen deprivaation aistimusten minimointia eikä mitään suodattamatonta havainnointia.
Aistimuksia on siis vain suodatettu minimiin ja annetaan alitajunnan hoitaa prosessinsa. Vääristymätöntä tämä ei ole - kuten tavallisten ihmisten hymyn tiedostamattomissa tapahtuva automaattinen luokitus näyttää. Mutta se ei ainakaan ole sitä että aivot heitettäisiin raastimeen. Toisin sanoen voin uskoa metodien tuomaan rauhaan mutta en siihen että se olisi jotenkin viisasta ja tiedostavaa havainnointia. Tai voin uskoa että on suoraa havainnointia ilman mielen väännöksiä ja että tämä on todellisuutta. Mutta en että tämä olisi jotenkin rauhoittavaa, mukavaa, miellyttävää tai muutenkaan mitään jota kukaan tervejärkinen ihminen haluaisi kokea hetkeäkään. Meditaatio ei ole yhteyttä maailman kanssa, vaan kokemus yhteydestä maailman kanssa. Kokemus on vääristynyt, sillä kysymys on nimen omaan erkanemisesta maailmasta ja sen aistimuksista.
Inhottavinta on kuitenkin kenties se, että tämänlaisten paskojen päivien jakaminen jälkeenkään päin ei oikein onnistu. Siinä missä joku voi selittää ymmärrettäviä siitä miten maailma oli ikävä koska joku kusipää sanoi inhottavia asioita, tai joku petti työprojektissa tai kasteli sinut ajamalla autolla ohi tärskäyttäen lammikon päällesi. Mutta on vaikeaa selittää tämänlaita tilannetta ; Ihmiset niinkuin istui junassa ja teki rauhassa omia asioitaan, tiäzä miten sietämätöntä se on? Vähemmälläkin saa pikkumaisen maineen.
Ai kuva on rauhallinen ja kenties tylsä? Et siis koe sitä, sillä sen todellinen havaitseminen polttaa aivosi karrelle ja jos olet autistinen saatat pahimmillaan pitää sitä niin maan jumalattoman mielenkiintoisena. Hyvää päivänjatkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti