Minulla on ystäviä, jotka näyttävät olevan huvittuneita siitä että vaikka heitä näkisi vain kerran vuodessa, olen tänä aikana likimain muuttumaton. Tässä 30 vuoden iässä ystäväpiiri alkaa tietysti murehtimaan aikuisuudesta. Nuoruuden systeemit ovat jääneet jonnekin asuntolainan ja työpaikan välille. Näin tarjoan heille jonkinlaista lohtua siitä että seestynyt työtätekeväkin voi olla alati nuorekas.
Tämänlainen ikuisen nuoruuden kaipuu tuntuukin olevan kovasti muotia, hip ja pop noin yleisemminkin. Nuoruus on jotain jota ihannoidaan ja josta halutaan pitää kiinni. Ja siinä vaiheessa kun oma naama ja ennaltaehkäisy pettää, voidaan jopa käyttää muovia apuna. Etenkin liberaalit tuntuvat arvostavan monia nuoruuden piirteitä. Niitä pidetään elämänilona ja luovuutena.
Kuitenkin ainakin minun kohdallani kysymys on ensi sijassa rutiineista ja muutosvastarinnasta. Aspergerin syndroomaisilla onkin tapana rakennella tämänlaisia pysyvyysjärjestelmiä. Minä teen rutiineja ensi sijassa esineillä ja vaatekappaleilla ja tekemällä tiettyjä asioita. Voin siis ulospäin vaikuttaa liberaalilta, mutta sisäisesti olen konservatiivisempi ja muutosvastarintainen kuin useimmat konservatiivit. Esimerkiksi takinvaihtoprojektia käytiin kuukausia.
Näin en usko tuovani lohtua ja toivoa juuri kenellekään. There is only a false hope. As usual.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti