Enden "Tarina vailla loppua" on fantasiakirja, jossa kiusattu ja surkuteltava nörtti Bastian Baltahasar Bux löytää kirjan ja päätyy muokkaamaan fantasiamaailman olemassaoloa ja kohtaloa. Kahdella eri värillä kirjoitettu kirja jossa ensin rakennetaan vuorovaikutus kahden maailman välille päätyy siihen että hän päätyy "ullakkomaailmasta" "kirjan maailmaan". Täällä Bastian kykenee muokkaamaan omaa itseäänkin. Hän rakentaakin itsestään valtakunnansankarin, joka on sitkeämpi kuin sitkein, vahvempi kuin vahvin. Hän jopa luo itselleen sankarillisia vastustajia kyetäkseen osoittamaan etevyytensä rinnastettuna näihin sankareihin. Tällä oli kuitenkin hintansa. Jokainen toive vaikutti muistiin ja Bastian lopulta unohtaa olleensa mitään muuta kuin sankarillinen ja ominaisuuksiltaan erinomainen.
Kirja kuvaa itse asiassa idealisoinnin ja minän muokkaamisen hankaluutta. Bastianin identiteetti muuttuu olennaisesti. Hänen sisäinen minänsä sen sijaan pysyy ennallaan. Näin ollen hänen kohdallaan on yksilön ja identiteetin välinen ongelma. Kirjan kannanoton mukaan Bastian toiseuttaa vanhan minänsä, ja voidaan puhua että attribuuttien muuttaminen muuttaa identiteettiä ja tätä kautta värittyy kaikki, mukaanlukien suhde omaan menneisyyteen ja itseen.
Ajatus on tuttu ainakin fundamentalismissa, jossa puhutaan uudelleensyntymästä. Tällä korostetaan sitä vakavaa eroa menneen identiteetin ja nykyisen identiteetin välille. Voidaan sanoa että tässä tapahtuu hyvin voimakasta vanhan minän kieltämistä ; MacIntyren mukaanhan ihmisen etiikkaa värittää vahvasti se, mihin tarinaan hän haluaa itsensä liittää. Näissä uskovaisten tarinoissa menneisyys värittyy hyvinkin voimakkaasti. Vaikuttaa hyvin vahvasti että tapahtuu voimakasta valikointia, jossa asioiden korostaminen ja lausumatta jääminen - ja jopa yksityiskohtien unohtaminen - johtavat siihen että uudelleensyntynyt kristitty näyttää hyvin samanlaiselta kuin Bastian.
Nietzschen yli-ihmisyys pitää itse asiassa sisällään samantapaisen unohtavan suhtautumisen. Hänen yli-ihmisensä näkee muunlaiset ihmiset naurun, häpeän ja kieltäymyksen kohteina. Kuitenkin hänen yli-ihmisyytensä on sen verran vaikea saavuttaa, että se vaatii työtä, ponnistelua ja taistelua itseään vastaan. Näin korostuukin se, että yli-ihminen joutuu suhtautumaan vanhaan minäänsä samanlaisen huvittuneen ironiansävyisen tulkinnan läpi. Kenties juuri tämän vuoksi itselleen nauraminenkin on tärkeä osa yli-ihmisyyttä. Tässä mielessä fundamentalistien uudelleensyntynyt minä voidaankin nähdä hyvänä yrityksenä toteuttaa yli-ihmisyyttä.
Kuitenkin tässä asiassa on toinen puoli. Jos mietitään parannuksentekoa, on tilanne yleensä myös sosiaalinen. Jos minulla on ystävä tai sukulainen joka tekee virheitä, haluan toki että hän viisastuu ja lopettaa tämän ylenmääräisen perseilyn. Mutta kuitenkin jossain sisällä haluan että he pysyvät samoina ihmisinä. Eli he olisivat samoja tyyppejä ilman niitä muutamaa ärsyttävää tapaa. Anteeksianto on tässä kontekstissa hyvin järkevä asia. Henkilö saa anteeksi koska tekijä, katuja ja tekojen korjaaja ovat sama ihminen. Mutta jos ihmisyys jaetaan kahtia, syntyy "tabula rasa" -tilanne. Menneet teot on pyyhitty pois, joten anteeksianto tuntuu oudolta. Miksi persoona saisi anteeksi teot jotka joku aivan toinen persoona on tehnyt. Jatkuvuus on siksi tärkeää. Ajatus puhtaalta pöydältä lähteminen ei näin vaikutakaan kovin toimivalta.
Liimana toimiikin siksi katumus - joka vaatii muistia kuten Enden romaani muistuttaa ; Totaalisen irtioton sijasta aito katumus ja muisti menneisyydestä johtaa siihen että vanhaa minää ei totaalisesti toiseuteta. Nietzschen yli-ihmiselle katumus on heikkoutta. Fundamentalisteille synnintunto ja katumus taas on olennaisesti mukana. Näin uskoisin että heillä katumuksen ja muistamisen linkki on mukana. He ovat sama ihminen, vaikka eriyttävätkin menneisyyttänsä kovilla leimakirveillä jotka eivät tuota samastumiskokemuksia niille jotka nyt elävät elämää jota uskova menneisyydessään kertoo eläneensä. Tämä kertoo siitä että osa unohdetaan ja kaduttavien seikkojen sijasta muisti karsiikin ne positiiviset asiat. Se on hieman kuin jos Bastian olisi Enden romaanissa unohtanut olleensa "ullakkomaailmasaan" kiltti ja rauhallinen poika, ja muistaisi vain läskinsä, silmälasinsa ja ylenmääräisen säälittävyytensä. Katumuksen sijasta on olemassa jokin toinen liima menneisyyteen. Se lienee ylpeys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti