Kun Suomessa tai maailmalla tapahtuu katastrofi, näyttää yleisenä strategiana olevan se, että asiasta kauhistellaan. Itkunsekaisia kannanottoja siitä miten katastrofi oli niin kauhea että pilasi ihmisen päivän, alkaa suorastaan tulvimaan.
En suoraan sanoen ole oikein ymmärtänyt tätä reagointia. Tästä malliesimerkiksi haluaisin ottaa onnettomuuden muutama vuosi sitten. Konginkankaalla kuoli läjäpäin nuoria onnettomuudessa. Ihmiset surivat tätä hyvinkin näkyvästi. Ihmiset jotka eivät olleet koskaan tavanneet tai tunteneet näitä nuoria esittivät surunvalitteluja voimakkaaseen sävyyn joka suoraan sanoen ihmetytti. Samoin prinsessa Dianan kuolema nosti varsinaisen murehtimisaallon.
En minäkään tietysti näitä pitänyt minään riemunaiheena, mutta etenkin Konginkankaan kohdalla koin vahvasti että läheisten surua halvennettiin tirkistelyasenteella jossa ventovieraiden suru ei ollut myötäelämistä vaan mahtipontista ja pömpöösiä teatteria jonka taakse aito suru jäi tyystin näkymättömiin tai piiloon. Koin lehtimyllytyksen ja julkisuuden mahtipontiset kyynelehtimispuheet siis ennen kaikkea aitoa surua halventavana. Sivullinen otti ylpeyksissään mediatilan. Kuolleiden läheiset ja heidän surunsa jäi sivuosaan. Minua vitutti.
Kouluampumisista en puhu tässä yhteydessä, koska ne iskivät minuun kohtuullisen kovasti. En osaa keskustella aiheesta objektiivisesti ; Minulla oli kuitenkin astetta voimakkaampi syy kyynelehtimiselleni, olennainen kriteeri joka tekee minun tilanteestani erilaisen kuin Konginkankaan tapauksesta ; Tapaukset iskivät "mutkan kautta" minuun ja lähipiiriini. Etelä -Suomessa oli paljon ihmisiä joiden kaveri tai kaverin kaveri tai sukulainen menetti henkensä. Tämä on henkilökohtaista, omaan elinpiiriin osuvaa, surua.
On itse asiassa psykologinen tosiasia, että ihmisten murhe seuraa "ex poste/ex ante" -sääntöä. Tapahtuma on sama, mutta se tunteeko uhria itse muuttaa reagoinnin. Läheisiä surraan syvemmin kuin ventovieraita. Minun tapani suhtautua on normaali.
Dianan kuoleman surumeemi taas on hieman ymmärrettävä, koska Diana oli julkisuuden hahmo, jonka monet kokivat tuntevansa. Kun on lukenut henkilökohtaisesta elämästä tuhannesta lööpistä, tuntuu kuin ihminen olisi itselle jotenkin tuttu. Dianan kohdalla surtiinkin tätä median rakentamaa pinnallista mielikuva-ihmistä eikä sitä oikeaa ihmistä siellä lööppien takana. Tämä on siis psykologisesti ymmärrettävämpää kuin Konginkankaan murehtiminen. Toki tässäkin on taustalla vakava symbolinen sekaantuminen ; Kertoo jonkinlaisesta mediakriittisyyden ja itsereflektion puutteesta sekoittaa julkisuuskuva ihmiseen. Identiteetti ja persoona ovat kuitenkin hieman eri asia. Murehtijat kokevat tuntevansa Dianan koska ovat tunkeneet nenäänsä hänen elämäänsä liiaksi - paparazzien vaikutus kuolemassa tekee heistä ja heidänkaltaisistaan mutkan takaa osasyyllisiä siihen katastrofiin jota he nyt itkevät. Jonkun pitäisi kertoa heill että he vitut mitään Dianaa tunteneet, ja että tunteet joita he ovat liittäneet Dianaan olivat pelkkää stalkkerinrakkautta. ; Siksi Dianan murehtiminen ei vituttanut, mutta hänen kyynelehtijänsä synnyttävät sellaista ylenkatseellista sääliä jota ei ole kovin eettistä tunnustaa julkisesti jossain blogissa.
Ylimenevä kauhistelu tuntuukin jonkinlaiselta teatterilta. Ihminen joka haluaa siirtää huomion katastrofista siihen miten eettinen ja herkkä ihminen hän on, voi hyvinkin järjestää pienen esityksen. Toisaalta jossain mielen pohjalla kaikertaa sekin, että jossain kenties on joku joka näyttää teeskentelijältä ja joka kokee maailman ilman "keskiverron ihmisen" ex poste/ex ante -tilaa. He voisivat kokea asiat sinällään eettisinä. Tämän jälkeen ajatus kuitenkin siirtyy siihen, missä pumpuloidussa tynnyrissä tämänlaiset ihmiset joutuvat elämään jotta eivät murheissaan kyynistyisi tai tappaisi itseään. Sitten tajuaa että tämänlaisen ihminen olemassaolo ja hengissä selviäminen vaikuttaa niin epätodennäköiseltä yhdistelmältä, että ei ole todennäköistä että ihmiskunnan historian aikana on ollut ainuttakaan sellaista ihmistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti