Kirkon piirissä ollaan väistelty hyvin monia aiheita ja aktioita. Perusperusteluna on vetoaminen kirkon syvälliseen merkitykseen ja siihen että esimerkiksi suvaitsemattomien uskovaisten suvaitsemattomuus olisi kovin mustavalkoista.
"Napoleonin komplekseissa" huomautetaan siitä, että kirkossa harjoitetaan varsin omituista retorista kikkailua. Retoriikka on toki itsessään tärkeä ja pakollinenkin osa kaikkea keskustelua, mutta kirkon tapa on siirtyä argumentaatiotasolta karkuun latteustasolle. Esiin nostetaan etenkin Eero Huovinen tapa, hän katastrofin edessä heilutteli mysteerikorttia ja puhui latteuksia jotka on toistettu ja kuultu miljoona kertaa. Huovinen on ärsyyntynyt siitä että kirkon kohdalla puhutaan naispappeuden ja homoseksualaisuuden tapaisista pikkuasioista eikä aidosti tärkeistä, vaikeista ja haastavista asioista. Ihmisen pienuus luonnon hurjuuden edessä ja muut toistetut kuluneet tylsyydet ovat Huovisesta olennaisen tärkeää. Sen sijaan käytännön asiat - joista ei voi vetää latteaa psykohömppää - on vain määritelty irrelevanteiksi. "On epäilemättä palkitsevampaa jaaritella ääneen sellaista tuhatvuotista psykohomppää kuin eiks vaan sitä joskus tunnekin itsensä pieneksi. Jos vaikka hoitaisi asiansa kuntoon sen sijaan että kiukuttelisi siitä, että muut kiinnittävät niihin huomiota niiden ollessa rempallaan."
Se, mitä kirkko tässä itse asiassa tekee, on se, että se pilkkaa joka ikistä sellaista ihmistä jonka mielestä naipappeuskysymys ja homoseksuaalisuuskysymys on aidosti tärkeä asia. Huovinen irrelevantisio aiheen ja tätä kautta hän pakosti ilmituo sen, että jos joku pitää näitä asioita tärkeänä, niin hänellä on prioriteetit hukassa. On ilmiselvää että tässä ei ole kysymys mistään suvaitsevaisuudesta, vaan siitä että kirkon käytänteille ja jatkuvuudelle hankalat ja vaikeat asiat irrelevantisoidaan määrittelemällä vallantahtoisesti tärkeä ja irrelevantti. Tämä on omituista Huoviselta joka edustaa muka kaikkia kuuntelevaa kansankirkkoa. Tämä kuvaakin sitä miten kansankirkko on terminä vain retorinen nimilappu.
Sama asia nousee tietysti esiin myös "mustavalkoisuusajattelussa". "Hupaisaa ajankulua tyhmille lapsille" kertoo asiasta ironiseen sävyyn. Asian kokonaisuutena katsomista käytetään tekosyynä jossa päätöksiä ei tarvitse tehdä. Mustavalkoisuus on tekosyy passiivisuudelle. "Mä tiedän, että toi tyyppi on rasisti, mutta se on niin kiltti lapsilleen." on tietysti itsessään idealisoinnin purku ja näyttää asiat harmaasävyisenä. Harmaasävyisyys ei kuitenkaan tarkoita arvotyhjiötä tai se ei vähintään saisi sitä tarkoittaa. Sama koskee kirkon fundamentalisteja.
Tässäkin strategiassa monista tärkeät ja repivät kysymykset irrelevantisoidaan. Tilalle tarjotaan latteuksia ja ympäripyöreyksiä joita saa laadukkaampina vaikka komediasarjan "Pasilan" Kontiovaaran suusta. "Ja huomenta taas kaikki te, jotka tänä aamuna olette heränneet. Siis että heränneet niin aikaisin. Tai siis en tarkoittanut, että joku ihminen olisi sillä aikana kuollut, vaikka onhan kuolema osa elämää. Onhan se niinkin, mitäs sitä kiertelemään. Tänäkin yönä moni on nukkunut pois. Pidetäänpä heille hiljainen hetki." ... "Tulee huomisessa Aamu-TV:ssä otsikolla "Oikeus arvokkaaseen vanhuuteen", tai vaihtoehtoinen otsikko "Pitäisikö heitä lääkitä väkisin?". Ei päätetä vielä, juttu elää yhä. Käyttistä, käyttistä, ai jumalauta mitä käyttistä." On valitettavaa että jopa komediahahmo voi korvata syvälliseksi määritellyn keskustelun Huovisen aidosti tärkeiksi määrittelemistä asioista.
Tämäkin on tiettyjen näkemysten kieltämistä ja kun keskusteluun liitetään moraaliset sävyt, se muuttuu näitä mielipiteitä kantavien halveksimiseksi. Kirkkokriitikko kohtaakin toistuvasti ja kaikkialla leppoisaa naamaa ja tekstiä näyttävän tyypin, joka esittää että kaikki vaatimukset ja kannanotot ovat mustavalkoista ajattelua, joka on sortavaa ja epäeettistä että typerää ja huonosti ajateltua. Tosiasiassa voidaan kuitenkin esittää myös että kritiikki on osattava kontekstoida, ja perus tekstinymmärtämiseen kuuluu se, että tämänlaisia mustavalkoisia lokerointeja ei sitten tehdä myöskään uskontokriittisille.
Kirkko joka väittää kuuntelevansa ja jonka pääteema on, että mukaan mahtuu, ei voi siksi suoraan heittää suvaitsevaisuutta "tällä tavalla". Tavalla jossa tietyt näkemykset sorretaan. Kyseessä on selvästi valinta jossa fundamentalisteja puolustetaan koska suvaitsemattomia pitää suojella ja mitä tahansa käytännettä kritisoiva näkemys leimataan sekä huonoksi ja puutteelliseksi tilannetajuksi että epäeettiseksi.
Tuomas Enbuske tuo esiin sen, että kirkon käytänne on vain osa isompaa suvaitsevaisuusvaltapeliä. Hän puhuu siitä suvaitsevaisuuskäytänteestä jossa suvaitsevaisuus on kääntynyt vallankäytöksi ; Suvaitsevainen määrittää tärkeän ja eitärkeän. Suvaitsevaisuus on aina suvaitsevaisuutta ehdoilla, mutta nämä ehdot piilotetaan hyvinkin ovelasti. Enbuske mainitsee esimerkiksi seuraavan "Ajankohtaisessa kakkosessa nähdään tasaisin väliajoin hyväntahtoinen juttu sata vuotta yhdessä olleista lesboista. Pariskunta käy flanellipaidat kahisten Prismassa, keittää kotona kakkukahveja ja juttelee säästä. Jutun tarkoitus on osoittaa, että "hei normaaleja tässä ollaan, hyväksykää meidät". Ikään kuin elämän tylsyys osoittaisi, että tämä on nyt hyväksyttävää. Homo- ja lesbopareista yritetään aina tehdä mahdollisimman seksittömiä. Ilmeisesti, jotta suhteet muistuttaisivat mahdollisimman paljon heteroliittoja." Tietynlaisuuden vaatimuksessa on aina takana on se, että suvaitsevaisuuden ihanne on unohdettu ja tilalle on tullut käytänne joka vain teeskentelee samannimisyyttä ~ Enbuske tiivistääkin tämän asenteen idean sanomalla, että "Suvaitsevaisuus on vastenmielistä, sillä se on vallankäyttöä. Se asettaa suvaitsijan suvaittavan yläpuolelle. Aivan kuin minä olisin siinä asemassa, että saisin joko hyväksyä tai hylätä tavan, jolla joku muu haluaa elää. Suvaitsija luulee, että hänellä on valta olla myös suvaitsematta. Jo arkikieli paljastaa mistä suvaitsemisessa on kysymys. "Herra suvaitsee sitten tulla paikalle" tarkoittaa, että herra pitää itseään muita parempana."
Kirkko tekee tätä samaa. Huovinen myy itseään yleisinhimillisellä latteushöpinällä ja määrittelee tämän - minun silmissä naurettavan epäajattelun, kantaaottamattomuuden, väistelyn ja parhaimmilaankin suoranaisen tylsyyden - merkittäväksi. Tässä on toki jotain hyvääkin. Priorisointi on kannanotto. Joten tiedän nyt että se, että en kuulu kirkkoon on oikea ratkaisu. Priorisiointi tarkoittaa että kirkko hyysää fundamentalisteja ja latistaa kriittiset tahot. Kirkko tarjoaa siksi vakavalla naamalla, todistetusti, kauhukuvaani. yksisuuntaista muutosvastarintaa jota myydään konfliktittomuudella. Ympäripyöreä väistelevä retoriikka ja kannanotonvälttely sopii tähän kauhukuvaan tietysti strategiana kuin nyrkki silmään. Kuvaavaa on sekin, miten kritiikkiä halveksutaan rivien välistä ja mutkan takaa määrittelemällä arrogantisti mutta latteuksiin kätketysti tärkeät ja pinnalliset asiat.
On todellakin kyseenalaista voidaanko Huovista kutsua ajattelijaksi. Tai löytyykö kirkollisuuden piiristä ajattelua. Mitään originellia tai kantaaottavaa se ei ainakaan kykene ylläpitämään, kaiken tämänlaisen se oksentaa sisältään. Ja sitten ihmetellään että ei mene hyvin. Ja muistutetaan että katastrofista selviäminen on se, mihin pitäisi keskittyä eikä tälläisiin repiviin asioihin tarttumista. Valitettavasti katastrofista selviäminen ja näihin repiviin asioihin kantaaottaminen ovat sama asia. Sillä niiden vaihtoehtona on rivien välistä kaikki oma ajattelu -kaikkien mistä tahansa käytänteestä krisoimisen halveksunta "mustavalkoisiksi" ja "irrelevanteiksi" leimaaminen on yhdenlainen ajatus ja niiden leimaaminen kieltää näiden ajatusten arvon. Eli nykytila.
1: Kannatan toki sitä että priorisoiva kannanotto tehdään. Teen niitä itsekin. Kuitenkin suoruus ja rehellisyys vaatisi sen, että asia tunnustettaisiin. Nythän Kirkko väittää kivenkovaan olevansa kansankirkko joka suvaitsee kaikkia - jopa suvaitsevaisia. Ja että mikään näkemys ei määrity turhaksi tai vääräksi valtapelillä. Tämä kaksinaamaisuus on se, joka minua eniten ärsyttää. Ilman tätä kaksinaamaisuutta voisin vain olla erossa kirkosta. Sen kanssa joudun olemaan erossa kirkosta ja äänessä kun julkista mediatilaa annetaan tämänlaiselle tekopehmolle latteuksien avulla tehdyllä mukaystävällisellä halveksinnalla.
Kaikki irrelevantisoiva puhe ja jokaikinen latteus ja ympäripyöreys ja psykohömppä-diibadaaba onkin kirkon puolelta pelkkä red herring, jolla keskustelu halutaan ja yritetään ohjata vain tiettyihin asioihin. Tämä tarkoittaa sitä että tietystä asioista haluttaisiin vaieta. Moni kuitenkin pitää näitä asioita tärkeinä ja siksi heistä tästä asiasta josta voidaan puhua ja täytyy puhua on puhuttava. Ja että tämän vaihtoehtona on täyttää maailmaa tyhjillä ja ympäripyöreillä sanoilla joiden takana ei ole oikein mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti