"Paholaisen Asianajajassa" oli humoristinen pikku-uutinen siitä miten USA:ssa uskovaiset sanovat hassuja asioita. Sinne ilmestyi kommentoija "Ironmistress", joka antoi linkin Ugandasta, jossa kristittyjä lapsia tapetaan aivan oikeasti. Hän esitti tämän ikään kuin se olisi jollain tavalla relevantti tämän kommentoinnin kannalta.
Tämä herätti mielenkiintoni, koska argumentti jätettiin sanomatta. Esitin muutaman yleisen uskovaisten käyttämän strategian joita uskovaiset käyttävät tämänlaisissa tilanteissa valitettavan usein. Koska argumentti oli eksplisiittisen sijasta implisiittinen, kysyin mitä tällä yritetään oikein sanoa. Esimerkiksi kysyin marttyyriydestä, jossa se, että kristityt ovat jossain uhreja, niin heidän syyttelynsä ei voi olla missään koskaan oikein koska he ovat uhreja. Vai onko takana "sensuristinen ja muutenkin omituinen seikka jossa kun isompia asioita liikkuu maailmalla niin pienemmistä asioista ei saisi kirjoittaa?"
Kommenttina tuli, että "TSH ja PA, se pointti on että te olette totaalisen vihjeettömiä ja ennenkaikkea pueriileja tuossa pilkanteossanne - jonka kohteena ovat kristityt ainoastaan siksi, että he ovat sopivan vaaraton maali. Maailmassa on tuhansittain uskontoja, jotka ovat paljon kipeämpiä, paljon vihjeettömämpiä, paljon vaarallisempia ja paljon destruktiivisempia kuin kristinusko. Kuten juuri tuo Ugandan animismi, johon liittyvät ihmisuhrit. Silti teikäläiset ovat niistä ihan hiljaa. On nimittäin lapsikasteen ja rituaalimurhan välillä melkoinen aste-ero." 1 Tämä on hyvin yleinen fatwaenvy -argumentti. Se ei ollut hyvä edes silloin kun kuulin sen useita vuosia sitten ensi kerran. Sen jälkeen se ei ole ollut edes kiinnostava, etenkin kun sitä käytetään varsin kliseenomaisesti. Kyseessähän on se, että kritiikistä siirtytään metatasolle. Ei siis katsota onko tapahtuma todellinen, vaan esiin nostetaan motiivinkeksintä. Motiivejen kaivelun kohdalla tarvitsemme tietysti jonkinlaista reflektiota vastutajasta. Ja jos tässä epäonnistutaan, on kyseessä tarina joka kuvaa enemmän kriitikkoa kuin kritisoitua.
Karkeasti sanoen kun tehdään arvokannanottoja, on hyvä huomata että keskustelussa on aina mukana se, kuka kirjoittaa, keille kirjoittaa. Ja mikä on jutun idea, esimerkiksi vitsailu, uutisointi, molempia, ... Joskus, kuten esimerkiksi tässä blogissa, ei ole keskitytty yleisöön, joten on varmasti vaikeaa selvittää mikä suhde yleisöön ja tarkoitusperään on. Tämä, ironista kyllä, tekee blogistani henkilökohtaisen. Kirjoittaja korostuu, jopa ylikorostuu. Lukijan on tätä kautta osattava itse valikoida mitä lukee.
Tämä monikirjoisuus on tietysti haasteellista. Joku voisi esittää että tämä on jopa kunnioitusta lukijaa kohtaan. Että kollaasimaisesta kokoelmasta lukija osaa hahmottaa ihan itse mikä on minkäkin jutun tärkeys ja aihe ja kiinnostavuus. Ja arvioida onko kyseessä runo, vitsi. Tai vaikeampana, onko kyseessä tiede, logiikkapohjainen perustelu, arvokeskustelu, diskurssianalyysi, vai onko se parodiaa tietyistä perustelukäytänteistä. (Jotka kaikki muuttavat sisällön tulkintakentän aivan totaalisti, viimeisin on mukana koska se on arkijärjen mukaankin hyvin tärkeä elementti). Tosiasiassa en vain yleensä jaksa välittää yleisöstä jonka mielenliikkeitä olen vain rajallisesti ymmärtävä (etenkin vastaus "kuinka kukaan lukee tätä blogia" on mysteeri). Olen tässä mielessä pääasiassa "kirjoittajassa" ja tämä retorinen huolimattomuus tekee viime kädessä blogin kokonaisuuden ja yksittäisten blogausten lukemisen haasteelliseksi. Aineistoon tutustumista tarvitaan tavallista enemmän.
Priorisointi vs. Pikkujutustelu.
Medialukutaidossa ytimenä on retoriikantaju. Retoriikka ei tässä oikeastaan ole mitenkään negatiivinen asia, vaan se kuvaa lähinnä muotoa jolla asiat esitetään. Tässä tajuamisessa on hyvä huomata perustelujen loogisuuden lisäksi monia ns. "eiargumentatiivisia puolia". Tämä tekeekin siitä itse asiassa hyvin vaikeaa ; Yliopiston tohtorien väliseen keskusteluun tarkoitettu looginen tutkielma voi olla väärässä paikassa jos se laitetaan paikallislehden filosofiapalstalle. Paikallislehteen kaivataan usein enemmänkin jonkinlaista popularisointia jolloin sama juttu jotenkin avataan. Tällöin suuri osa alkuperäisen tarkkuudesta tietysti voi mennä.
Toisaalta kirjoitelman tasossa on toinenkin puoli. Kaikkea ei tarvitse sanoa. Ihmiset helposti pitkästyvät siitä jos heille kerrotaan itsestäänselvyyksiä. Usein onkin kunnioittavaa olettaa että lukijalle ei tarvitse erikseen kertoa että "tämän lehden sarjakuvasivut ei ole yhteiskunnallisesti niin merkittäviä kuin pääkirjoitus vaikka ne vievätkin useamman sivun lehdestä". Ihmisten oletetaan yleensä osaavan katsoa että uskovaisen tekemä syytös siitä että homoseksuaalien ylläpitämä homomafia haluaa kostaa kokemansa vääryydet ja että kristityt ovat siksi menneisyytensä vuoksi vaarassa ei ole yhtä merkittävä kuin julma lapsiin kohdistuva väkivalta ja murhaaminen. Se, että tätä ei oleteta itsestäänselvyydeksi on jo itsessään loukkaus lukijaa kohtaan. Eksplisiittinen kontekstiinlaittaminen on itse asiassa tässä mielessä jopa törkeää epäsosiaalisuutta, kyvyttömyyttä ottaa toisia ihmisiä huomioon, sekä muutenkin yleisestä kusipäisyydestä jossa on liian vähän härömielisyyttä. Lausunto on suoraan sanoen seuraava "Et osaa edes kansamurhaa laittaa oikeaan arvoasteikkoon, arvotyhjiössä oleva ateistipaska. Siksi minun täytyy tämä kontekstointi sinulle erikseen kertoa."
Kritiikissä esiin nousee se, että ongelmat pitäisi osata laittaa mittasuhteisiin. Uutisointi ja kirjoittelu nähdään siksi puhtaasti asioiden priorisointina, jossa asian painoarvo maailmassa on ytimenä. Kuitenkin tosiasiassa vain harva ihminen harjoittaa blogailua tai muuta tavoitteenaan maksimaalinen vaikutusvalta ja maksimaalinen merkitysarvo. Esimerkiksi minulla löytyy blogauksia aiheiltaan laidasta laitaan. En usko että kaikki kirjoittamani asiat ovat merkittävyysarvoltaan samoja. Ne kuvaavat enemmän asioita joita tykkään pitää.
Tätä kautta on hyvä huomata että teksti ja julkaisukokonaisuus rakentavat kokonaisuuden. Jos joku pitää käsityöblogia, on selvää että häntä ei mennä moittimaan siitä että hän ei kirjoita Ugandan ongelmista. Vaikka jokainen -myös tämän käsityöblogin pitäjä- lieneekin sitä mieltä, että ongelma on vakava ja tärkeämpi kuin joku ohje jolla saadaan tehtyä sukka. Kirjoittajalle ei mennä siksi vakavasti sanomaan että "olet pinnallinen, menneisyyteen nostalgisesti kaihoamaan jäänyt väkertäjä jonka arvomaailma on kieroutunut kun et ole edes huolissasi tästä mehiläisten massakuolemasta tai Ugandassa noitien käsiin kuolevista lapsista. Etkä selvästi ole huolestunut koska et kirjoita asiasta."
Tosiasiassa ihmiset eivät priorisoi edes hyväntekeväisyysalalla. Esimerkiksi kun minä olin siellä töissä, puuhasimme Norsunluurannikon vaikeuksien vuoksi. Siellä oli sisällissota, nälkää ja väkivaltaa jossa ihmisiä ammuttiin ja lyötiin viidakkoveitsillä. Katastrofi ei ollut suurin siinä vaiheessa ollut katastrofi, se taisi olla jokin SPR:än urakka. Se, että tämä ongelma ei ollut suurin mahdollinen, ei kertonut siitä että halveksisimme SPR:än urakkaa. Tosiasiassa työnjaossa on kysymys siitä että osa tekee sitä mitä toinen ei. Kaikkien ei tarvitsekaan tehdä merkittäviä juttuja, on itse asiassa kokonaisuuden kannalta parempi jos osa puuhastelee pienempien asioiden parissa.
Mukana on tietysti myös osaamiskysymys. Vaikka Ironmistress on huolestunut "jonka tajuaisi jo ymmärtävän soveliaisuuden rajat sekä oman ymmärtämyksensä rajallisuuden. Jos kuvittelette olevanne jotenkin fiksuja tuolla päänaukomisella, niin pieleen on mennyt. Aikuisen ihmisen pitäisi ymmärtää asia."2 Siinä, että ei ota kantaa globaaleihin asioihin voi olla ihan oikeasti myös tunnustus siitä että ei osaa kyseistä asiaa. Aikaa ei silloin edes kannata tuhlata siihen että kertoo omasta inkompetenssistaan. Sen sijaan voi keskittyä asioihin jotka ovat paremmin hallinnassa. - Esimerkissä olleen kuvitteellisen käsityöblogin pitäjänkään ei kannata minulle tulla selittämään miksi hän ei pidä miekkailublogia ja viittaamaan inkompetenssiinsa asiassa. Olisi jotenkin alentavaa ja latistavaa vaatia häneltä tämänlaista.
Psykologismi vs. psykologia.
Psykologismi on helppoa. Siinä toista syytetään jonkin kuvitteellisen mielikuvan mukaan. Näin esimerkiksi uskonnottoman kirjoittaminen ja kirjoittamattomuus voidaan nähdä "ironmistressin tapaan" pelkona. Jos kristinuskoa vastaan uskalletaan kirjoittaa, keskustelu nähdään turvallisena. Islam taas on pelottelua. Tämä oletus hyppää tietysti kirjoittajan pään sisälle ja syyttää tätä pelkuruudesta. Toki tämä voi olla perusteltuakin. Mutta huolimattomana tämä johtaa ennakkoluulojen ilmituontiin.
Esimerkiksi "iron mistressin" psykologinen motivointi voidaan nähdä vääristellyn suuttumisdiskurssin kautta. Tässä näkemyksessä suuttuminen ja reagointi näyttää sen, että asia "osuu liian lähelle". Näin esimerkiksi uskovaisten tekemät pelottelut ja salaliittoteorioinnit kertoisivat siitä että ihminen itse käyttää tämänlaista logiikkaa ja tämä esimerkki toisi esiin sen onttouden. Tai että uskovaisten esittäminen ikävässä valossa osuu arkaan paikkaan koska se kuvaa uskonnon realistisesti ja epämiellyttävästi. Näin suuttuminen tarkoittaisi sitä että relevanssi olisi kova.
Tämänlainen tarina on hemmetin helppo keksiä. Sitä voi jopa maustaa ylläolevan esimerkin tapaan hieman henkilökohtaisilla tottumuksilla ja höysteillä. Se ei kuitenkaan oikeasti riitä. Sillä tosiasiassa ihmiset loukkaantuvat myös epätosista asioista. Esimerkiksi taannoin oli lihava ja paisunut internetriita siitä onko kaupan kananmunissa kysymys tipun abortoinnista. Moni muistutti että ilman kukkoa ei tule tipuja ja että munat eivät ole hedelmöittyneitä. Tämä on fakta, eikä kukaan varmasti kokenut munanäkemyksensä romahtavan tai olevan uhattuna. Sen sijaan ilmiötä kuvaa SIWOTI -syndrooma, jossa pelkästään se että joku on väärässä internetissä ajaa kommentoimaan yksinkertaisenkin faktan puolesta. Uhattunaolo ja relevanssi ei ole kommentoimisen ainoita tai edes vahvimpia syitä.
Sillä rehellisemmin "ironmistressin" näkemyksen voidaan nähdä johtuvan siitä että media ja kirjoittelu on käytännössä lukijalle muutakin kuin tosiasiankuvaus. Lukija helposti myös värittää maailmaa. Jokainen teksti vaikuttaa mielikuviin joita kautta muut asiat väritetään. Tämä onkin totta. Ja siksi itsetarkoituksellisesta vitsailusta voi todellakin seurata se, että kuva kristinuskosta vääristyy. Kun listataan riittävän monta yksittäistapausta, joissa kristitty on pelle, syntyy helposti mielikuva jossa kaikki kristityt ovat pellejä. Tämä on tietysti väärin.3
Mutta ihmiset silti helposti tekevät tämänlaista. "Kasa yksittäistapauksia muuttuu väitteeksi kausaatiosta". Vaikka kuitenkin tieteenfilosofisesti on ilmielvää että jos otoksen tasaisuutta ei ole varmistettu, on isokin kasa yksittäistapauksia vain huolelliseti ja ahkerasti koottu cherry picking -kokoelma. Korrelaatioista voi jo sanoa enemmän, ja isompi kasa korrelaatioista voi jopa paljastaa sen, onko ilmiön takana syy-seuraussuhde vai onko asioiden takana vain jokin yhteinen muuttuja.
1: Tiedämme että vaikka hukkuminen ja jäätelönsyönti korreloivat, on syynä yhteinen muuttuja. Kysymys ei ole siitä että emme voisi ikinä tietää onko korrelaatio kausaatio vai jotain muuta. Usea tuntuu sekoittavan korrelaation ja kausaation "ei aina" -suhteen siihen että korrelaatio olisi kausaation suhteen jonkinlainen mysteeri. Onneksi suhteellisuudentajulla tästä hypystä voi selvitä ihan helposti, kunhan sitä vain ensin tietää varoa.
Valitettavasti medialukutaidottomuuden varaan rakennettu psykologisointi ei ole läheskään yhtä iskevä tai pureva kuin esittämäni "suuttuminen tarkoittaa relevanssia". Siksi on selvää että tämänlaista hieman tarkempaa retoriikka -analyysiä ei yleensä viitsitä tehdä.
1 Pueriili tarkoittaa "lapsellista". Rakenteena tämä on ad hominem. Eikä logiikan rakenne välitä kutsutaanko suoraa "lapselliseksi" vai naamioidaanko se "pueriilin" kaltaisen sivistyssanan taakse. Retorisesti ero on toki valtava ja siksi minä pyrin käyttämään itse karkeita pilkkanimiä jotta tulisi manipuloinnin henkeä. Pilkka muuttuu monen mielessä argumentiksi kun sen muotoilee sivistyssanalla.3
2 Oikeasti päänaukomiseni tuli siitä että oli varsin herjaavaa ja halventavaa aloittaa koko juttua tuolla tavalla. I give a damn ja on herjaavaa että joku olettaa että jos asiaa ei eksplisiittisesti alleviivaa kaikkialla ja aina - kuten itseriittoiset egopullistelijakristityt joitsa maailman parantaminen on sitä että ei auteta hädässäolevia vaan kiusataan ihmisiä julistuslapuilla ja herjaamalla heitä pahoiksi ihmisiksi koska heillä on väärä mielipide Jumalanolemassaolokysymyksessä. Kommentti on juuri sopivan törkeä, se lukee retorisen kontekstin oikein, eikä yliarvioi lukijaansa ja laita siihen mitään vaikeaa. Huono syyttely saa takaisin huonoa syyttelyä. Se on vain toisen taitotasoon asettautumista.
3 "IronMistressin" näkemyksen olennainen ad hominem -luonteinen lausuma menee seuraavasti ; "Yksi tärkeä syy, miksi ruukinmatruuna ei enää nykypäivänä ole ateisti on se, että suuri osa ateisteista on ihmisinä täysiä kusipäitä - siis täysin empatiakyvyttömiä, ihmissuhdetaidottomia ja nulikkamaisia pölkkypäitä. Näin siis henkilökohtaisen kokemuksen mukaan." Asia on väärä koska siihen liittyvät ihmiset ovat inhottavia. Esim. kristittyjen minulle lähettämien tappouhkausten kautta minun pitäisi kaiken logiikan mukaan olla täysateisti. Toki se kumoaa väitetyn "pelon takia ette uskalla moittia tahoa X" -argumentin. Mutta se olisi ad hominemia, joten en voi sekoittaa mieltymyksiäni mielipiteisiini. Pelkästä inhosta ei saa argumenttia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti