Hyvin moni fenomenologiaan kallellaan oleva käyttää vastavuoroisuuden kokemusta ikään kuin kokemuksena aidosta yhteydestä. Heille esimerkiksi esitys siitä että "hienostoelämää koko ikänsä elänyt ihminen ei voi ymmärtää tavallisen ihmisen elämää" on huono argumentti. Heistä elämishistorian erilaisuus ei ole mikään ongelma ymmärrykselle. Heistä näkemys muuttuu argumentiksi vasta kun otetaan esiin lausuma "et ole ottanut huomioon tätä ja tätä asiaa."
Tästä syntyy samastumiskokemuksiin perustuvaa toimintaa. Sillä valtaosa elämisestä on ns. hiljaista tietoa jota on itse asiassa hyvin vaikeaa formuloida tuohon ylläolevaan suuntaan. Rikas voi toki kokeilla köyhien asuinalueella elämistä, mutta heille tässä on kuitenkin mukana mahdollisuus päästä pois. Ja tämän puute on jot "asia jota kokeilija ei ole ottanut huomioon". Tämä poispääsemättömyys nimittäin värittää köyhien elämää yllättävän paljon. Sillä kokemuksena "samanlaisuuteen tuomitseminen" kyllä huomataan. Silloin kun se perustuu hiljaiseen tietoon, sitä ei välttämättä muotoilla kovin selvästi. Silloin se ilmenee helposti siinä muodossa että vaikkapa rikasta joka lausuu kannanottoja köyhien elämästä kutsutaan "norsunluutornissa olijaksi".
Käytännössä samastuminen jää aina puolitiehen. Sitä tosin voi lähestyä ja köyhän elämää kokeilleella on erilaiset eväät ymmärtää asiaa. Se kuitenkin jää puolitiehen ja tämän tunnustaminen on viisauden alku - hieman samaan tapaan kuin loogisen positivismin kumoutumisen myöntäminen tieteenfilosofiassa ei ole epistemologian loppu vaan viisauden alku.
Tämä näkyy vahvasti uskovaisten hengellisyyskokemuksissa. He kuvaavat usein omakohtaisesti miten Jumalan kanssa keskustleusta saadaan vahvoja kokemuksia. Olen kohdannut tässä yleensä kaksivaiheisen prosessin ; Ensin minua lähestyvä kokee minusta mitään tietämättä voivansa samastua elämiseeni ja esittää että en ole edes yrittänyt. Jumalaan kontaktin saaminen on kuulemma helppoa ja luontevaa. Yrittämisen puuteargumentti kääntyy kuitenkin tiedostamisella päinvastaiseksi. Olen yrittänyt liikaa. Tottakai määrän kanssa on niin että liian vähästä liian paljoon mennessä ollaan jossain vaiheessa oltu kohtuullisia.
Syynä on "samanlaisuuteen kahlitseminen", jossa toiseutus onkin nimen omaan eettistä. Siinä myönnetään että toinen on oman elämänsä suurmestari, tai jos ei ylin tietäjä niin ihminen tietää aina enemmän itsestään, elämästään ja ajatuksistaan kuin joku tyyppi joka vain ensivaikutelmansa mukaan saa ylivarmoja kokemuksia omassa pienessä päässään siitä mitä toinen on ja ajattelee. Tämä egoismi itse asiassa jossain määrin värittää kaikkea samastumisajattelua, eikä koko samastumista pidä tietysti kiistää - mutta sen pitäminen kohtuullisena onkin se olennainen temppu. Tämän myöntäminen ei ole toisen ymmärtämisen loppu vaan sen alku.
Tunnetusti tutkimusten mukaan uskonnollinen "Jumala puhuu päässä" -kokemus vaikuttaa ilmeisesti hyvin vahvasti siihen päätyykö henkilö uskovaiseksi vai ei, sillä autisteilla uskonnollisuus on hyvin harvinaista. Syynä on tietysti se, että heiltä puuttuvat automaattiset toisen ihmisen mielen teorian työvälineet. "If it's hard for them to see that real flesh and blood people have a mind, then it's bound to be a darned sight harder for them to accept the idea of a disembodied, invisible mind!" Tässä on tietysti takana se, että vaikka he opettelisivat ilmeet ja mitä ne tarkoittavat, se on aina tietoisen prosessoinnin tulos eikä mikään "alitajuinen automaatio". Kokemus ei siksi muutu samastumiskokemukseksi. Tämä johtaa siihen että siinä missä tavallinen ihminen elää tietoisuuskeskeisesti tavalla, jossa automaattinen suodatus ja lajittelu on jotain jota ei koeta suodatuksena ja lajitteluna ollenkaan ; Ihmiset siis ikään kuin ajattelevat että "jos isännän ei tarvitse panostaa siihen että astiat ovat aamiaispöydässä, ei astioiden asettelua tee kukaan, vaikka sen olisi oikeasti tehnytkin hovimestari."
Tällä on tietysti olennaisia seikkoja minun kohdallani. Minulla ei ole niitä toimintoja jotka johtaisivat siihen että edes sosiaalinen tilanne tuntuisi siltä, miten uskovaiset ihmiset kokevat Jumalansa läsnäolon. Siksi vika ei ole yrittämisessäni tai halussani. Ja tämä luokitelma onkin pelkkää ennakkoluulopohjaista syyllistämistä, jota kannatetaan "pyhäin ylpeydellä" jossa uskova kokee että hänen ymmärryksensä maailmasta ja toisesta ihmisestä on niin täydellistä että toisen mielestäkin on olemassa valmis ja täydellinen teoria samastettuna. He eivät yleensä kuitenkaan ota huomioon edes niitä asioita joita voitaisiin ottaa.
Syynä tähän tosiasioiden ignoroimiseen ja välinpitämättömyyteen ihmisten ajatteluprosesseissa olevaan variaatioon johtuu tietysti siitä että teologisen korrektiuden pohjalta heillä on näkemys joka olettaa että jokainen ihminen kokee luonnostaan vetoa Jumalaan. Ilman tätä kutsumista luontevana ja olennaisena osana ihmisyyttä, Jumalan tapa tuomita Helvettiin ensisijassa vakaumuksen pohjalta näyttäytyisi voimakkaana epäeettisyytenä Jumalan puolelta. Siksi tämänlaiset epämukavat seikat tupataan unohtamaan vaikka niistä kerrottaisiinkin. Ajatus etsikkoajasta jona Jumala kolkuttaa joka ikistä autistiakin on olennainen osa fundamentalistien teologiaa, joten on luontevaa että jos tosiasiat sotivat sitä dogmia vastaan johon he ovat työläästi sitoneet identiteettinsä, niin he hylkäävät tosiasiat jotta voisivat yhä pitää dogmistaan kiinni. Tai sitten he eivät vain tiedä.
Tämä kaikki tietysti kertoo vain siitä että uskovaisten viisaus ja ihmisymmärrys hengellisissä asioissa - jolla he usein ylpistelevät tai ainakin sen varaan he rakentavat selityksensä ja oletuksensa siitä miten ihmiset kääntyvät uskonnollisiksi - ei ole lopussa. Se ei ole edes alussa. Se näkyy sinä vierautena joka syntyy uskovaisten kanssa keskustelussa. Tuntuu että heillä on hyvin vahvoja mielen teorioita siitä mistä ateismissa on kyse. (Esimerkiksi Lewisin kannanotto että ateismissa on aina kyse vihasta Jumalaa kohtaan.) Ja että tämä näyttäytyy siten että uskovainen tuntuu aina olkiukottavan sitä mitä eiuskovainen sanoo. Eivätkä he muuta tätä peruskuvaa millään tosiasioilla, joten käytännössä kun julistaja puhuu sinulle, tuntuukin hyvin usein ja hyvin voimakkaasti että hän itse asiassa lähinnä ääneenpuhuu päänsä sisällä olevalle ennakkoluulolle. Kaksisuuntaisuus ja ymmärrys jota kommunikaatio vaatisi. Siitä ei ole merkkiäkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti