"-Elämä on subjektiivinen kokemus!
-Onko tuo objektiivinen väitelause?"
"Star Trekin" maailmassa teleportaatio on tavallista. Siinä ideana on se, että ihmisten informaatio napataan talteen ja kuljetetaan valonsäteellä toiseen paikkaan. Täällä ihminen uudelleenkootaan atomiakin hienommalla tasolla ja saadaan aikaan sama henkilö toisessa paikassa.
Tämänlainen ajatus tuo ainakin minun mieleeni vanhan näkemistä ja havaitsemista koskevan filosofisen ajatuspähkinän. Kun otetaan jokin kohde, vaikka appelsiini, ja tästä poistetaan kaikki ominaisuudet jotka havaitaan, niin mitä jää jäljelle? Kysymys on siis siitä onko appelsiinin vaikutelmien takana jokin tosi appelsiinius joka olisi jotenkin riippumaton appelsiinin attribuuteista. Tämänlaista tilannetta voidaan joskus pitää jopa empirismin heikkoutena tai sen pinnallisuutena.
Etenkin ihmisen tietoisuuden kohdalla tässä ollaan usein vielä periksiantamattomampia kuin appelsiinin kohdalla. Näin ollen ihminen voi uskoa että teleportlaitteesta tulisi kuollut ihminen tai "tiedoton zombie", mutta että tietoisuutta ja subjektiivisuutta ei voitaisi redusoida mihinkään ominaisuuksiin. Näin ollen teleportaatio olisi mahdotonta.
Teologi voisi sanoa että sielua ei voi siirtää. Tässä ideana on juuri se, että olisi jokin ominaisuuksista vähentymätön sielukonsepti joka jäisi jäljelle kun ruumiista poistaa kaikki sen attribuutit. Näin ollen mikään krematorion polttorovio ei voi tuhota sielua, se voi vain tuhkata ruumiin. Tämä ei jää pelkkään uskontoon, vaan itse asiassa se on vielä oleellisempana postmodernismissa ; Itse asiassa tämä on oleellisen keskeisessä osassa postmodernia ihmiskuvaa. Ja itse asiassa jopa ateistinen postmodernissa maailmassa subjektin ilmituonti pitää sisällään voimakkaan ajatuksen joka kiistää sielun teleportaation jopa periaatetasolla. Esimerkiksi Butler esittää että kaikki kielellisesti esitetyt tai esitettävissä olevat asiat ovat pohjimmiltaan valtapelejä ; Asia luokitellaan ja pakotetaan loukkuun. Tämä tarkoittaa sitä että postmoderni ymmärrys ei koskaan kykene kielellä tarttumaan itse käsitteiden olemukseen. Näin ollen ontologia voi olla, mutta ihminen ei voi tuottaa siitä tietoa ja kuvauksia. Näin ollen mitään ontologista tasoa koskevaa tietoa ei ole. Postmodernismi on ontologiaa vahvemmin epistemologiavastainen ; heille olemassaolo jää mystiseksi jäänteeksi kaikkien luonnontieteellisten kuvausten ja kielellisten vankiloiden ulkopuolelle. ~ Näin ollen esimerkiksi ihmisen seksuaalisuutta ei voisi kuvata - saati siirtää teleportaatiolla paikasta A paikkaan B. Ja ihmisyyden siirto informaatiopurskauksena olisi tietysti mahdottomuus samasta syystä.
Asialla on itselleni sinänsä merkittävä, että olen reduktionisti-empiristi. Tämän ensimmäinen seuraus on se, että teleportaatiolla ei ole periaatteellista estettä. Se on toki nykyteknologian rajoissa, mutta se ei suoraan riko mitään fysiikan peruslakeja. Se on siis vähän sama kuin se, että yrittäisimme matkustaa lähimmälle tähdelle joka on 4 valovuoden päässä. Voisimme periaatteessa päästä sinne 5 vuodessa, luonnonlait eivät laita seinää eteen. Mutta meillä ei ole teknologiaa joten käytännössä 5 vuoden päästä naapuritähdellä oleminen sujuu yhtä helposti kuin se, että lähtisi ladalla kuuhun. Esteet ovat teknologisia, eivät periaatteellisia.
Näin ollen voin palauttaa subjektin Nagelin näkemykseen lepakoista. Hänen mukaansa ihminen ei voi tietää minkälaista on olla lepakko, koska lepakolla on aistinelimiä joita ihmisellä ei ole. Mikään tieteellis-teoreettinen tieto ei riitä jotta lepakkouskokemus saataisiin siirrettyä. Näen, että kokemus lepakkona olemisesta saadaan nimenomaan olemalla lepakko. Tämä tarkoittaa sitä että ihmisaivoja modifioimalla atomitasolla niin että syntyy lepakon aivo lepakkoelimistössä. Ja että tässä on fysikaalis-kemialliset reaktiot juuri samanlaiset kuin lepakolla tarkoittaa sitä että siinä on lepakon tietoisuus joka kokee olevansa lepakko. Nagelin ongelma voidaan helposti siirtää subjektiiviseksi kokemukseksi ; Emme voi tietää minkälaista on olla toinen ihminen koska meillä on aivoissamme epäanalogisuuksia tämän toisen kanssa. Muistirakenteemme ovat erilaiset, ja todennäköisesti myöskin aivoissa on pieniä perimän ja kokemusmaailman yhteisvaikutuksesta syntyneitä pikkuriikkisiä eroja. (Esimerkiksi minua on lyöty päähän, tässä on varmasti kuollut neuroneita vaikeasti mallinnettavalla tavalla.) Näin ollen Picardin tietoisuuden uudelleenrakentaminen on teknologian tarkkuutta ja laskentatehoa koskeva ongelma, eikä suinkaan lopullisen periaatteellinen este.
Tässä kohden näen että maailmassa on ontologia jota voidaan kuvata epistemologialla. Tiedon rajat koskevat joskus vain sitä että onko meillä tieto. Aivan kuten Ilkka Niiniluoto on kuvannut falsifiointiperiaatteeseen uskovien syvimmän ongelman ; Heillä voi olla vahva teoria jota on tuettu ja se on vahvasti korroboroitu. Se voi olla täysin vastaava todellisuuden kanssa. Mutta tästä ei voida olla aivan varmoja. Eli tiedämme minkälainen maailma on, mutta metatasolla emme silti tiedä varmasti jos olisimme kuitenkin erehtyneet. ;
1: Jonka lopputulos on mm. se, että jos puu kaatuu metsässä ja kuuloaisti riistutaan voimme induktiivisesti arvata että sillä on ääniefekti. Mutta jos kaatuminen on sellainen, että siitä ei voida saada mitään aistimuksia ja vaikutuksia, ei koko katumisprosessilla ole mitään mielekästä sisältöä ja koko kysymys on hoopo. Ja pohjimmiltaan jos puun kaatumisesta poistetaan kaikki siitä leviävä vuorovaikutus, koko kaatumisprosessi katoaa.
Toisin sanoen näen että voimme tehdä teleportaatiota, joka toimii kätevästi. Mutta emme oikeasti kykene olemaan aivan varmoja siitä että onko se täysin onnistunut. Toki teleportattu Picard voi toimia tutulla tyylillä ja ratkaista asioita tavoilla jotka vannoutuneet nörttifanitkin näkevät Picardimaisena toimintana, mutta metatason varmuus jää saamatta. Voi olla että voimme teleportata Picardin tietoisuuden, mutta kenties tässä onkin jotain eroja. Kuitenkin voimme melko varmasti tietää että Picardin teleportaamisen tuotos vaikuttaa niin Picardilta että se voi toimia erilaisten diplomaattisten avaruusmuukalaisten kanssa olevien ongelmien hoiteluun.
Näin ollen minun ei tietysti tarvitse luottaa mihinkään sielukonseptiin. Samalla subjektiivisuuteen jää pieni mysteeri. Mysteeri joka on sekä periaatteellinen, että ohittamaton. Maailman tasolla voidaan onnistua, ontologia, suurimmaksi haasteeksi usein nähty, ei tuota niitä esteitä. Sen sijaan epistemologia antaa rajoitteita joita ei voi kiertää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti