Tieto olemuksesta.

Tämä on irrallinen kertomus, joka on rakennettu siten että tarkoituksenani on, että ne kannattaa lukea vertaillen aikaisemman määritelmäartikkelin kanssa.

Filosofiassa ollaan erittäin kiinnostuneita siitä, mitä tiedetään. (Tietoa, sen hankkimista ja pätevyyttä, sekä tiedon haun metodeja tutkii osa -alue nimeltä epistemologia. ) Itse asiassa jo esisokraatikot, filosofian edeltäjät, ajalla ennen kuin filosofian käsite otettiin käyttöön, otiin kiinnostuttu tästä. Esisokraatikoista tunnetuimpia ovat Miletoksen luonnonfilosofit, kuten Thales, Anaksimandros ja Anaksimenes. He olivat kiinnostuneita pohtimaan luonnonilmiöiden ja maailmankaikkeuden fyysisen olemuksen luonnetta. ("Filosofian historian kehityslinjoja" -teoksen s. 31 ) He korostivat vapaata pohdintaa, jonka tehtävänä ei ollut mullistaa maailmankuvaa. Heidän ajattelussaan etsittiin pysyvien lainalaisuuksien ja muuttuvien asioiden, invarianssien, löytymistä ilmiöistä. Heitä kiinnosti se, mitkä asiat pysyivät aina samana, ja mitkä asiat muuttuivat. Heitä kiinnosti myös se, miten ne muuttuivat. He tahtoivat johtaa jostain selitysperustasta, eli prinsiipistä, tuolloin arkhesta. Tämä oli esimerkiksi alkuaine ominaisuuksineen (tuli, vesi, ilma, maa), jokin mitattava luku (paino tai muu matemaattisesti ilmaistava), näkymätön hiukkanen (atomi) äärettömyyden idea, tai kahden periaatteen kamppailu (rakkauden ja vihan). Vaikka ajattelu olikin täysin vapaata, se kuitenkin johti yleistäviin teorioihin. Yleisesti tietämisessä on käytetty deduktiota ja induktiota. Asioita on siis tuotu esiin, irrotettu ympäristöstä erilaisten määritteiden avulla, ja katsottu näiden suoria loogisia seurauksia. Ja toisaalta asioita on yhdistetty yhteen jonkinlaisen määritelmän tai lain tai muun ominaisuuden kautta. (Määritelmiä on vaikea sovittaa pelkkään deduktioon tai induktioon, ne vaativat molempia: Kissan määritelmä sekä erottaa sen esim. koirista, että yhdistää esimerkiksi Missen ja Mirren. Jopa Platonilla, jonka kuuluisin idea oli muuttumaton ideoista koostuva ideamaailma, ei nojannut pelkkään deduktioon. Hänelläkin oli mm. Menonissa ajatus siitä hypoteesia tulee voida todentaa esimerkeillä. Tämä tarkoittaa sitä, että hänellä oli mukana myös induktiivisuutta. Platoninkin mukaan filosofin tulee päästä hypoteesien ylitse, suodatettava se olemassa olevasta aineistosta. Tämä voidaan nähdä jopa alkeellisena empiirisenä käsityksenä. Aristoteleen filosofiassa induktio ja deduktio oli käsitelty jo Platonia laajemmin, Platonilla deduktio oli pääasiassa ja induktio oli aliedustettuna.)

Kreikan filosofia sai siksi alkunsa teorioinnista ja ihmetyksestä ja tästä seurasi induktion ja deduktion käyttö. Jo aluksi filosofia oli luonteeltaan argumentatiivista, perusteluja etsivää. Niissäkään ei vain tyydytty julistamaan, vaan väittely katsottiin tärkeäksi. Tämä idea, kuten kaikki muutkin edellä mainitut konseptit, sitten kehittyivät ajan mittaan eteen päin ja tulivat hienostuneemmiksi. (Kuten kivikirves ei ole yhtä hieno kuin fiskarsin nykykirves.)

Platon tuotti tiedolle jäsennellyn määrittelyn. Hänen mukaansa tieto on
1: Hyvin perusteltu, eli minulla täytyy olla rationaalinen perustelu uskomukselleni. Tämä tarkoittaa sitä, että tieto joka on vain vahingossa tosi, ei ole tietoa. Lottovoiton voittorivin oikein arvaaminen on eri asia kuin tämän tietäminen ennalta.
2: Tosi, eli uskomuksen täytyy olla ontologisesti tosi. Jos joku rationalisoi että maapallo on litteä, tämä ei ole totta. Eikä siksi tietoa. Väärä rationalisointitapa kun tässä tilanteessa tuottaa vääriä tuloksia, ei tietoa.
3: Uskomus, eli minulla täytyy olla asuaa koskeva uskomus, uskon edellä mainittuun kannanottoon. Tämä on jonkinlainen tuntemus siitä että asia on totta.

Platonin määritelmä sinänsä on riittämätön; Jos tasan kello 10.00 henkilö katsoo kelloa ja saa siitä luvun 10.00 ja uskoo tämän. Kuitenkin jos kello onkin pysähtynyt kello 10:ksi, tulos on silti vain vahingossa oikein. (Ja jos kello onkin pysähtynyt edellisenä iltana kello 22, se vain vahingossa näyttää samaa, se ei ole edes pysähtynyt "oikeaan aikaan".) Tähän on yritetty keksiä parannusta. Toisaalta moni on sitä mieltä että kohtaa 2 ei voida koskaan täyttää, koska meillä ei ole lopullista tietoa. Heidän mukaansa koskaan ei olisi tietoa siitä mikä on totta, joten voisimme vain olettaa tämän (kuten kelloesimerkissämme itse asiassa teimme. Tämä ontologinen tieto vain annettiin "tyhjästä".) He korostavatkin perustelun hyvyyttä.

Toinen lähestymistapa on miettiä minkälaisia tiedon lajeja on. Karkeasti voidaan sanoa että tieto on:
1: Tietämistä. Tämä tarkoittaa jonkin lauseen sisällön tuntemista. Jos sanon että "Pekka on maanviljelijä" ilmaisen tälläisen tiedon sisällön. Voin välittää tämän informaation sanomalla tai kirjoittamalla lauseen.
2: Tuntemista. Tämä ei välity propositionaalisen väitteen mukana. Jos tunnen Pekan, en voi välittää tätä tietoa. Pekka jää monilta persoonattomaksi ja tuntemattomaksi ulkopuolisille. Samoin käy, jos ihminen ei tiedä mitä maan viljely tarkoittaa. Lauseessa on siis elementtejä, jotka on tunnettava sen ulkopuolelta. Se on kuin kahvin maku lauseessa "join aamulla kahvia." Kun ilmaistaan tuntemista, osoitetaan että osataan sanojen määritelmä. (Tämä on asteittaista. Esimerkiksi minulla agrologiopiskelijana on erilainen käsitys "siasta" kuin esimerkiksi kettutytöllä tai Amerikkalaisella jupilla. Tai siankasvattajalla. Tai agronomilla.)
3: Osaamista. Tässä muodossa mukaan astuu käytäntö. On hieman eri asia tietää miekkailutekniikoita lukemalla kirjoja ja katsomalla miekkailijoiden toimia, kuin osata itse miekkailla. (Voimme esimerkiksi arvioida että joku Idols -finalisti on surkea, mutta emme silti itse osaa laulaa. Kotisohvalla kaikki on niin helppoa!)

Näistä ensimmäinen on propositionaalista tietoa. Muut eivät. Usein ajatellaan että kaikki tieto joka voidaan välittää on propositionaalista. Esimerkiksi Platonin määritelmä sitoutuu tähän. Sen sijaan Heidegger oli erimielinen. Hän korosti että ihminen on myös käytännössä toimiva. Hänestä propositionaaliseen tietoon keskittyminen on ylikorostamista. Toisaalta voimme huomata, että propositionaalinen tieto edeltää kaikkea muuta tietoa. Jos puhun sioista, minulla on itse asiassa jonkinlaista propositionaalista tietoa, jonkinlainen kuvaus siasta. Sian määritelmä. Ilman sian määritelmää en tietäisi mistä puhun. Kun välitän tietoa sioista, samalla itse asiassa käsittelen myös sian määritelmää, välitän tätä sanojen muodossa eteen päin. (Hermeneutiikassa on ihan mahdollista että esimerkiksi historioitsija ottaa kysymyksen jota haluaa käsitellä ja tutkimus suuntaakin myös tätä kysymystä siten, että lopullinen kysymys on eri kuin se, mitä on lähdetty ratkaisemaan.) Ilman käsitteitä emme näe mitä sika on, emmekä voi erottaa sikaa eisiasta. Ja koko sioista puhuminen muuttuu tällöin mielettömäksi. Tämä taito taas vaatii tuntemisen ja tunnistamisen kyvyn. Täytyy olla kyky muodostaa käsitteitä irtoinformaatiosta. Ilman tätä mittari raksuttaa lukuja, mutta emme tiedä että on mittaria, emmekä tiedä mitä raksuttaminen ja luvut tarkoittavat. Tämä tarkoittaa sitä että on jonkinlainen mekanismi joka ohjaa toimintaa. Tämä johtaa siihen että ihmisen järjellä on vain aste -ero siihen että orava käy hakemassa pähkinöitä ja ameeba reagoi ympäristöönsä ja esimerkiksi ympäröi bakteerin jonka sulattaa. Näin saamme propositionaalista tietoa, joka on vain asteisesti hienostuneempaa kuin bakteerien ja oravien. (Hieman kuten tietokoneohjelmissa osa peleistä on monimutkaisia ja hienoja.) Taidoissa tämä korostuu, ilman tietoa siitä miten pitää toimia esim. miekkailussa, tarvitsemme propositionaalista tietoa jonka päälle rakennamme käytännön taidon. Nyt tiedämme että tietojemme takana on aina jonkinlainen propositionaalinen tieto. Tämä on käsitteistämistä.

Tässä kohden on hyvä hieman tuijottaa määritelmiä. Kun meillä on käsite, se erottelee ja luokittelee. Filosofiassa eräs tapa on ajatella, että käsite on "sisäinen silmä", joka näkee asioiden ideaan. Tälläistä ajattelua kutsutaan reflektoimiseksi. Tämä on ajatuksena hieman erikoinen, koska vaikka voimmekin toki ajatella sisäisesti ulkoisen maailman olioita, emme löydä mitään tarkkaa tiettyä rakennetta, jota voisimme tarkkailla kuten postimerkkejä. Käsitteistä saadaan tietoa vain epäsuorasti, ajattelemalla että "kutsuisinko tätä X:äksi". Tätä kutsutaan käsiteanalyysiksi, ja se on filosofiassa erittäin tärkeää. Jos siis haluan tietää mitä kissan käsite tarkoittaa, en voi vain mennä sohvalle meditoimaan, vaan joudun miettimään erityistapauksia ja katsomaan, riittääkö jokin ehto siihen että sitä kutsuisi kissaksi. Tämä tapahtuu esimerkiksi miettimällä hevosen kokoisia kissoja tai kaviollisia kissoja. (Onko displacer beast kissa?) Kun tätä jatketaan riittävästi ja asiasta käydään diskurssia, päästään yhteiseen lopputulokseen siitä, mitä tarkoitamme kun puhumme kissoista. Vastaavaa käsiteanalyysiä voidaan tehdä myös sellaisille sanoille kuin "hyve". (Tätä filosofit tekevät teoksissa monesti. Tosin hyveen sisältö kiinnostaa jostain syistä ihmisiä enemmän kuin sian määritelmä.) Joskus määritelmä on pelkkä funktionaalinen määritelmä, esimerkiksi määritellä tuoli sellaiseksi jonka päällä istutaan. Kun käännän kaljakorin nurin, sitä voi käyttää tuolina. Tosin tässä on ongelmana se, että määritelmässä sohva ja jopa satula olisivat tuoleja. (Mikä ei välttämättä ole virhe, mutta otettava huomioon.) Rajoittaminen on siksi monimutkaista, mutta asioita voidaan lähestyä. Esimerkiksi sanakirjat ovat hyviä esimerkkejä siitä että käsitteille voidaan antaa määrittelyjä. Ne eivät toki ole täydellisiä, mutta se on eri asia kuin väittää että ne eivät olisi lähentyneet määritelmää ja paranna ymmärrystä esimerkiksi sioista.

Jos jokin taho puhuu jostain asiasta ja pakenee sen käsiteanalyysiä, hän harjoittaa pelkkää hämmentämistä. Tässä vaiheessa on hyvä miettiä, minkälaisia piilo -oletuksia kyseisessä sanassa kulkee yleensä mukana. Yleensä puhuja haluaa tuoda tämän vaikutelman esiin sanomatta sitä suoraan.