Kantin velvollisuusetiikan ytimessä olevan kategorisen imperatiivin määritelmä mukailee kultaista sääntöä. Se on myös länsimaisessa sivistyksessä muutoinkin hyvin arvostettu. Ja se on esimerkiksi tiivistetty seuraavasti "Toimi aina niin kuin tahtosi olisi eettisten periaatteittesi nojalla yleismaailmallinen lain säätäjä." tai oma suosikkini "Toimi vain sellaisen maksiimin mukaan, jonka voit samalla toivoa tulevan yleiseksi laiksi."
Olin kuitenkin hieman ihmeissäni kun liberaalilla puolella Kantiin vedoten puolustettiin homoseksuaalien avioliittoa ; Tämä periaate kun on usein nimenomaan vastapuolen käytössä. Tästä tuleekin esille oikeastaan Kantin säännön eräs omituisimmista seikoista. Se on käytännössä sovelluskelvoton. Se toimii selkeästi vakavimpiin rikoksiin. Mutta kun aletaan puhumaan vaikkapa politiikasta, käy usein nimenomaan niin että molemmilla puolilla ollaan vakavasti sitä mieltä että olisi nimenomaan hyvä jos tietty järjestelmä olisi yleispätevä laki. Homoseksuaalisuuskeskustelussakin tämänlaiset lähestymistavat johtavat siihen että argumentaatio latistuu oman vakaumuksen esittämiseen.
Käytännössä kaikissa niissä pulmissa joissa on erimielisyys ja kina ja poliittiset puolueetkin ajavat näitä asioita erimielisesti, on tilanne juurikin niin että "kaikilla on Kanttia". (Immanuel Kanttia.)
Tämä on tietystimyös kultaisen säännön sokea piste. Toisin sanoen vaikka kaikissa kulttuureissa toistetaankin tämänlaisia lausumia, se on kuitenkin lähinnä ympäripyöreydessään miellyttävä. Se ikään kuin antaa luvan pistää mutkan kautta oman omantunnon argumenttiin. Tämä tekee etiikasta "pseudo-objektiivista". Eli sitä voidaan pitää hyvinkin yleispätevänä (koska maksiimiin on nimenomaan sillä asenteella astuttava) vaikka se onkin lähinnä yksilöllinen (itse on valmis seuraamaan ja seurauttamaan omaa etiikkaansa). Ihminen rakastaa keskimäärin sen verran kovasti itseään, että tämän huomaaminen on hyvin vaikeaa.
Tosin sama ongelma tulee vastaan utilitarisminkin puolella. Siellä piilo-objektiivisuus on vielä paremmin kätketty. Sillä se piiloutuu "yleisen hyvän" taakse. Jukka Hankamäki onkin minun kannaltani kätevästi kirjoittanut utilitarismiin olennaisesti liittyvästä onnen, epäonnistumisen ja onnistumisen käsitteistä. "Onnistumisen käsite sinänsä on metafyysinen, aivan kuten epäonnistumisenkin. Onnistuminen edellyttää absoluutin, ihannoidun ja tavoitellun tilan, johon nähden onnistutaan tai epäonnistutaan. Epäonnistumisen käsite puolestaan on mahdollinen vain johonkin välteltyyn asiantilaan nähden. Se implikoi näkemyksen, että on jotakin, mitä ei toivota ja on syytä karttaa. Sekä onnistumisen että epäonnistumisen käsitteen kautta asioita ja ilmiöitä leimataan suotaviksi tai epäsuotaviksi. Tämä arvottaminen puolestaan on syvästi ideologista." Moraalia ja yleistä hyvää pidetään hyvin objektiivisena. Mutta kuitenkin tosiasiassa utilitarismi on järjestelmä, jossa on ensin pakko määritellä mikä on haluttavaa ja onnistumista. Ja sitten eri toimenpiteet vaikuttavat maailmassa ja tätä kautta voimme sanoa että tämä toimenpide todella johtaa tähän tavoiteltuun maaliin. Tavoitteluprosessi on objektiivinen. Mutta se, miten asiantilat sidotaan etiikkaan ovat nimenomaan ideologisia.
Siksi olisikin kenties aika päivittä länsimaista etiikkaa. Demokratiajärjestlemä meillä onkin. Ja se itse asiassa heittää kategorisen imperatiivin roskakoriin. Se sanoo että "Toimi vain sellaisen maksiimin mukaan jota juridiikalle riittävä prosenttiosuus ihmisistä on eksplisiittisesti toivonut tulevan yleiseksi laiksi - ja toistaiseksi tämä tarkoittaa sitä että saat lopun aikaa nysvätä ja vängätä asioista joiden kohdalla tämä ei toteudu ja yrittää muttaa tilannetta kunhan et taivuta lakia rikkomalla sitä vaan pidättäydyt toimista siihen asti kunnes olet riittävän määrän taaksesi saanut." Tässä turhauttavan pitkässä määritelmässä ei kuitenkaan vain ole "munaa" (tai "vaginaa" jos olet sellaisia ihmisiä että haluat tasa-arvoa tähän) ja se ei oikein iske arvokeskustelussa kuin miljoona volttia. Toisin kuin esimerkiksi ympäripyöreä "yleinen hyvä" tai "omatuntoni sanoo että tämä on hyvä" -henkiset lausunnot.
1 kommentti:
Kantin deontologia muuten nostattaa joissain ihmisissä kovaa ja mielestäni hiukan nurinkurista vastarintaa - ei niin, että sellaista tässä kirjoituksessa olisin nähnyt, mutta tulipahan lukiessa mieleen. Jotkut tuntuvat pitävän Kantia jäykkänä preussilaisena moraalityrannina kategorisen imperatiivin vuoksi.
Nähdäkseni Kant keskeisenä valistusfilosofina haluaisi oikeastaan antaa järjelle viimeisen (tai ainoan) sanan eettisissä pohdinnoissa. Kategorinen imperatiivi sulkee pois kaikki yksilön järjen ulkopuoliset auktoriteetit ja vaikuttimet. Toisaalta valistusajattelijana Kant pitänee järkeä universaalina ja uskoo, että perinpohjaisesti käytettynä sitä käyttämällä saadaan aina sama tulos kaikkiin eettisiin ongelmiin. Tämä on ehkä kyseenalaista, mutta jos Kantin keskeisestä eettisestä oivalluksesta haluaa jotain ainakin minusta hyvin käyttökelpoista pelastaa, niin se on eettisen toimijan itsenäisyys.
Siis että järki tosin sitoo yksilön etiikkaa, mutta hänen itsenäisyytensä takuuna sen tulee sitoa kaikkia muitakin järjellisiä toimijoita. Eli kaiken eettisen päätöksenteon tulee perustua järjellisiin perusteluihin. Ja vaikka ns. järkiperusteisiinkin on mahdollista salakuljettaa ja kytkeä kaikkea asiaankuulumatonta, niin Kantin deontologia velvoittaa jättämään huomiotta kulttuurin, aikakauden, kansallisuuden, uskonnon, jumalat, tradition, valtiollisen auktoriteetin yms. eettisissä kysymyksissä. Kant ei voi hyväksyä, että ketään velvoitetaan mihinkään vetoamatta tämän omaan, itsenäiseen järjenkäyttöön. Kategorinen imperatiivi näin ymmärrettynä on vahva filosofinen suoja kaikenlaista yksilön elämään puuttumista vastaan. Se edellyttää, että kaikki eettiset ongelmat ratkaistaan rationaalisesti tukeutumatta traditioihin tms.
Käytännössä ongelmana tietysti on se, että päätöksenteossa useimmat tahot eivät ole järkivetoomuksissaankaan kunniallisia, ts. ne tunkevat debattiin kaikenlaista traditionalistista, uskonnollista, ideologista ja muuta epäpuhdasta järjettelyä, jonka ei ole tarkoitus vedota järkeen, vaan hämätä sitä. Tätä ongelmaa ei liene mahdollista mitenkään kiertää demokratiassa - Kantin kategorisen imperatiivin täysin johdonmukainen soveltaminen johtaisi nimittäin todella radikaaliin poliittis-yhteiskunnalliseen filosofiaan.
Lähetä kommentti