Luovassa työssä on etenkin nykyaikana piirre, jossa uuden tuottaminen on työlästä, kun taas tuotoksen kopioiminen on kevyttä. Tämänlainen tilanne on toki ollut hieman aikaisemmin ; Patenttioikeuksien takana on esimerkiksi se, että innovaation keksiminen vaatii työtä ja keksinnön kopioiminen jälkikäteen on oleellisesti helpompaa. Näin riskiksi muodostuukin se, että innovointi ei kannata taloudellisesti. Ja tällöin seurauksena on helposti se, että sitä innovointia ei tapahtuisi ollenkaan. Nykyaikaina tämä on tietysti voimakkaampaa kuin historiassa. Globalisaatio levittää ideoita tehokkaammin.
Luovassa työssä puhutaan usein informaatiosta, joka sitten leviää ja kopioituu valon nopeudella kovalevyillemme. Ja informaatio on hyvin erilaista kuin "konkreettisempi teknologia". Teknologistuminen nimittäin myös luo"kopioimiskuiluja" ; Esimerkiksi tietokoneen toimintaperiaatetta ei tarvitsisi edes pitää salaisena koska sen kopioimiseen tarvitaan välineistöä joka vaatimuksena itsessään rajoittaa esimerkiksi sitä että minä ja kaverini vaan yht'äkkiä päätettäisiin piraattitietokonerakentajiksi jotka rakentavat tyhjästä ja takapihan romusta uusia koneita. Informaatiossa kopioiminen on hyvin helppoa ja teknologia päinvastoin helpottaa sitä. Jos haluan warettaa, se onnistuu viiden minuutin kuluttua.
Tästä päästään tietysti "meidän herraamme tekijänoikeuteen" johon vetoamme vastuuvapauslausekkeen lukemisen uhalla.
Nimittäin warettamiskulttuurissa perushenkenä on se, että informaatio kuvataan abstraktiksi asiaksi. Informaatio nähdään vapaaksi ja rajoittamattomaksi, toisin kuin aineellisemmat asiat. Tässä arvotuksessa on itse asiassa nähtävissä vanhaa henki ja aine -dualismin ja siihen liittyvien uskonnollisten näkemysten kaikuja (tosin itsessään informaatio on aina fysikaalisessa todellisuudessa, sen järjestyksestä joten eifysikaalinen informaatio olisi ajatuksena helvetin omituinen, ja vähintään nykytieteenvastainen.)
Tässä informaation vapausteemassa korostetaan usein sitä että musiikki levyllä on aineellinen kappale jonka vieminen estää asiaa. Musiikki kovalevyllä ei sen sijaan oikeastaan lähde mistään. Musiikkikappale joka kopioidaan on "varastossa" eikä se "poistu" sieltä kun se kopioidaan. Tämä onkin sinänsä hyvin totta. Ongelmana onkin juuri se, että kopiointiin keskittyessä unohdetaan usein se tuottamisen osuus. Warekulttuuri ei käsittele innovaation tuomista vaan valmiin asian käsittelyä.
On toki hyvä huomata, että informaatiopohjaisissa teknologioissa on kyseessä maailma jota Taleb kuvaa paljon kirjassaan "musta joutsen". Hänhän muistuttaa että käsityöläisyydessä ja muussa jossa konkreettinen työ tuottaa tietyn tuloksen eletään ikään kuin tasaisessa köyhäilyssä. Sen sijaan jos ollaan informaation kaltaisissa konsepteissa, kopioituminen johtaa siihen että tietty määrä työtä sitoutuu prosessiin ja kopioiden määrä vaihtelee hyvinkin määrittelemättömästi. "Karkeasti katsoen riittävän vakioinen" työmäärä jakautuu tälle kopioiden määrälle. Tässä maailmassa pelataan "upporikasta ja rutiköyhää". Näin ollen musiikkibisneksessä on nähtävissä superrikkaita tähtiä. Warettamiskulttuuri näkeekin usein nämä miljonäärimuusikot ja katsovat että musiikin kopioiminen ei siksi vahingoita.
On kuitenkin hyvä muistaa että Talebin kopioitumisien maailmassa on kysymys maailmasta jossa Pareton periaatteen (20% tekijöistä saa 80% rahasta / 20% asiakkaista tuottaa 80% tuloista...) ja Zipfin lain kaltaiset ilmiöt hallitsevat. Jokaista supermenestyjää kohden on valtaisa määrä hyvin huonosti menestyviä. Esimerkiksi miekkailukoulumme pitäjä Windsor on kirjoittanut useita kirjoja. Ne ovat vaatineet paljon työtä, sellaista jota ei voi vähentää jo valitun teeman vuoksi ; Ne ovat sisällöiltään ja viittauksiltaan sen luonteisia että on pakko käyttää historiatieteen viittausmenetelmiä ja muita vastaavia asioita. Niiden takana on valtava määrä työtä. (Olen päässyt näkemään vilauksen siitä miten kauan kirjan kirjoittaminen vie ja miten sitä ideoidaan ja miten niiden sisältö muuttuu matkan varrella.) ; Ongelmana onkin se, että jos kirjasta saatava raha saataisiin kerralla, olisi helpompaa ottaa vapaata sen kirjoittamiseen. Mutta käytännössä kun kirjasta tuleva tulo tulee hyvin pitkällä aikavälillä, ja vain muutama euro tai kymppi kuukaudessa, ei niiden varaan oikein voi heittäytyä.
Warettaminen onkin siksi muuttamassa kulttuuria ennen kaikkea sen vuoksi että taiteen luominen vaatii ajan ja heittäytymisen. Jos joku miljonäärimuusikko saa mukavan elintason, se on varmasti riittävä kannustin harjoittaa ammattimaista musiikintuottamista. Heihin tulotason lasku voi olla luvuissa kauhistuttavakin, mutta kun absurdin varakkailta viedään rahaa, tulos ei ole välttämättä katastrofaalinen. Toisaalta musiikkibisneksessä moni katsoo voittoja ja warettamiskulttuuri näkeekin joskus toimintansa jopa "instituutiota vastaan taistelemisena". Ja tämän kysymyksen jätän tässä blogauksessa ns. arvovalintakysymykseksi. (Vaikka en itse olekaan niitä jotka vastustavat instituutioita ja järjestelmää vain siksi että ne ovat instituutioita ja järjestelmiä, tämä veisi blogauksen siihen valitsemani näkökulman ulkopuolelle, lillukanvarsiin kompastelemaan.)
Mutta kun valtaosalta, eli köyhiltä renttumuusikoilta, viedään se muutamakin euro kuukaudessa on selvää, että warettaminen iskee pahiten juuri heihin. Heidän kohdallaan musiikintekeminen (a) loppuu tai (b) muuttuu YouTube -muusikkouden kaltaiseksi maineenkeräämiseksi, huomiohuorausilmiöksi jossa kysymys ei oikeastaan ole rahasta vaan siitä, että saadana suosiota ja katsojia. ; Tältä kohden laiton lataaminen onkin enemmän sitä että halutaan saada ilmaiseksi jotain jonka tekeminen on vaatinut työtä. Kommunistinen filosofia tuntee tämänlaisen ilmiön nimeltä riisto. Tässä näkemyksessä muusikko tekee työn ja vaivan eikä saa vastinetta työlle ja elitistinen laiskottelija nauttii tulokset antamatta mitään vastineeksi. ~ Se, että warekulttuuri yrittää oikeuttaa täysin rajoittamattoman vapauden sillä, että näin mahdollisimman moni pääsee nauttimaan musiikista ja taiteesta tekee tämän riistonsa hedonismiinsa vedoten. Passiivinen eliitti on perinteisesti tehnyt tämän työntekijöiden kustannuksella, ja ainut ero onkin siinä että moni warettaja on kohtuullisen köyhä.
Tätä kautta onkin oleellista huomata, että kaikki waretus ei toki leikkaa suoraan muusikon tai kirjailijan tuloista. Sillä tässä on jakona se, että joko asian saa warena tai maksettuna. Kuitenkin monesti on niin, että jotain on esimerkiksi CD -levyllä ja sitten sitä pitää myös koneella. Ja joskus warettaja lataa koneelle tavaraa mutta jos se ei olisi ilmaista, hän ei ottaisi sitä ollenkaan. Tällöin waretus ei leikkaa tuloja. Kuitenkin on selvää että nämä tapaukset eivät ole koko waretuksen piiri. Nämä siis liudentavat näkemystä eivätkä muuta sitä tyystin olemattomaksi. Siksi onkin hyvä että keskustelu siirretään varastusteemasta pois ja kohti riistoteemaa ; Warettajat eivät varasta, he riistävät.
Yhteiskunnan suurimmasi eriarvoisuutta luovaksi jakolinjaksi onkin työn ja pääoman vastakkainasettelun lisäksi otettava työ ja toimettomuus. Tämän uuden teeman esilletuominen on kirjoittajasta modernin sosiaalipolitiikan yksi merkittävimmistä tehtävistä. Kenties yksi keino asian ympärillä onkin murtaa konkreettinen-abstrakti -jakolinja ja korvattava se kolmiosaisella konkreettinen-informatiivinen-kuvitteellinen jakolinjalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti