Aiemmin kirjoitin siitä, miten kansallistunteeseen, valtiolliseen itsenäisyyteen ja suomalaisuuteen liittyvä kielikuvasto on (a) määritelty ideologisesti tavalla jossa se edustaa vain hyvin rajoittuneen kansalaismäärän kantaa ja (b) uudelleenmäärittymässä uudenlaiseksi, yhä Suomea rakastavaksi mutta sisällöltään ja asenteiltaan hyvin erilaiseksi. Kirjoitin tämän olevan aivan hyvä asia. Kieli muuttuu ja elää, samoin kuin kulttuuri ja elämäntapa ja ihmiset. Kansalaiset määrittävät maan eikä toisin päin. (Sikälimikäli maa on ns. hyvä ja kunnioituksen arvoinen in first place.)
Arhi Kuittinen huomautti että esimerkiksi eutanasiakeskustelu on näyttänyt että senkin parissa on kysymys uudelleenmäärittelystä. Yksilötason elämänhallinta on kielletty, ja ihmisyys on ideologisoitu. Lopputulos on ahdistava. Kun Päivi Räsänen kiistää elämän ja kuoleman olevan muuta kuin lääketieteellinen kysymys, hän esittää että se on uskonnollinen kysymys. Valtakeskustelussa lääkäreiden ylivaltaa painotetaankin saarnaajien ja pappien vallalla. Ja kuolevan rooli on sidottu nimenomaan suhteessa tähän ja tämän tuloksena on se, että elämänhallinta ei kuulukaan lääkäreille eikä edes ihmiselle itselleen, vaan että takana on ideologia ja Jumala joka on säätänyt kohtalon, "luonnon määräämän kuoleman" josta poikkeaminen on Jumalan tahtoa vastaan rikkomista. Ja tietenkin kun Jumala on liian laiska sanoakseen nämä sanat itse, ideologit ottavat vastuulleen tämän toimen. He olettavat että Jumala on delegoinut vallan heille ja että he voivat määritellä asiat. "Uskonto ei ole pohjimmiltaan tiedettä eikä uskonnollinen armo ole sitä samaa armollisuutta kuin mitä me ihmiset voisimme luulla armon merkitsevän yhteiselossa toisten ihmisten kanssa. Räsäsen ja muiden suomalaisten kalvinistien into käyttää sanaa "ihmisarvo" väärin on ilmeinen. Humanistinen ihmiskuva toi yksilön ihmisarvon kulttuuriimme, jossa kristinuskon mukaan yksilöllä ei ollut arvoa "suurten" arvojen varjossa. Nyt fundamentalistit yrittävät kaapata humanistiset käsitteet itselleen mutta toistavat samaa vanhaa alistumisen ja sokean kohtalouskon mantraa."
Onkin selvä että eutanasiassa käytetään "humanistien kieltä". Olenkin itse asiassa nostanut esille tätä aiemmassa keskustelussa. Se johtaa siihen että puheesta tulee omituista. Termit eivät toimi siten kuin niitä käytetään joten eri määritelmiä käyttävien ymmärrys suhteessa toisiinsa vaikeutuu.
Yksilön valinnanvapauden kohdalla valtiolla ei ole päätäntävaltaa. Siksi uskovaisen valtapyrinnöt tehdään "vallitsevan kielen kaappaamisella". Tilanne on ymmärrettävä ja se on itse asiassa aivan sama kuin mitä tapahtuu kansallistunteeseen liittyvien symboleiden kohdalla. Erona on oikeastaan vain se, että kansallismielisyyden symbolit muuttuvat enemmistön kantojen mukaiseksi kun taas fundamentalistien kielenkäyttö on muutosvastarintaa, se yrittää palauttaa näkemyksiä jotka on tuoreesti hylätty. Marginaali yrittää taistella sitä vastaan että enemmistö ei olekaan samalla tavalla vakaumuksellinen. ; Tämänlainen termien uudelleenmäärittely on ymmärrettävää. Sillä uskonnollisella puheella ei enää ole valtaa. Uskonto nähdään yksilönasiaksi, vakaumuksen ja uskonoasiaksi joka on yksilön eikä valtion asia. Samalla uskonnon poliittinen uskottavuus ja tätä kautta valta on vähentynyt. Valtiolla ei, suorastaan määritelmällisesti, ole valtaa muihin kuin julkisiin asioihin.
Tämä kielenvalloitus on johtanut siihen että kielenkäytössä sovelletaan aika paljon virheellisiä argumentteja ; Kun omaa ideologiaa toitottava näkemys ei toimi, mutta ideologiasta ei haluta luopua mutta samalla on pakko käyttää poliittista valtaa, on luontevaa että keksitään vallitsevan kielenkäytön mukaisia argumentteja. Nämä ovat huonoja ja epätoivoisia, koska (a) niissä yritetään käyttää ideaan soveltumatonta päättelyjärjestelmää josta seuraa helposti se, että (b) aidon syitä ja perusteita seulovan argumentaation sijasta on pakko keksiä "mitä vain" tekosyitä ja (c) näiden uusien tekosyiden kohdalla ei itse asiassa riitä edes se, että ne olisivat koherentteja ja sopisivat vallitsevaan valtapyrintöön vaan sen lisäksi sen on sovittava sen oman "suosikki -ideologian" malliin.
Siksi ei ole ihme että "Tämä päivä" -blogissa onnistuttiin kuittailemaan eutanasiakeskustelusta seuraavasti "Eutanasiakeskustelun outo puoli nousi suomalaisessakin keskustelussa esiin melkein joka mediassa missä joku on kertonut kantojaan eutanasian sallimista vastaa. Eutanasian kieltämistä nimittäin puoltaa muutama oikea ongelma, mutta eutanasian vastustajat eivät vastusta eutanasiaa näiden oikeiden ongelmien takia, heidän syynsä ovat paljon huonompia." Kun pitää tasapainoilla kahden eri ideologisen maailman välillä, on tilanne tietysti hankala.
Tämä ongelma itse asiassa kattaa valtaosan uskonnollista keskustelua. Tämä näkyy eritoten niissä aiheissa joissa esiintyy uskonnollistamista. Hitchenshän on selittänyt että uskonto on määritellyt tietyt kysymykset uskonnollisiksi. Ne ovat kuitenkin pääasiassa vain mielipiteitä. Uskonto vain rakentaa niihin, usein hyvinkin mielivaltaisen mutta sitäkin vahvemmin puolustetun, valtasuhteen. Tämä on helppoa nähdä muista kulttuureista ; Esimerkiksi koshersäännöt ovat kristittyjen luterilaisten silmiin jopa omituisia. Pihvin syönti ja samalla maidon juonti on kiellettyä samanaikaisesti. Samoin kun kahta eri kuitua olevien vaatteiden käyttäminen. Nämä ovat kuitenkin suuria asioita juutalaisille. ; Täällä kotimaassakin jokainen tietää että jos menet Jehovan Todistajien nähden syöt avoimesti verilettuja ja kehut niiden makua, on kyseessä heistä uskonnollinen pilkka. On helppoa nähdä että veriletuista pitäminen on vain yksilön mielipide. Paitsi jos on itse Jehovan Todistaja. Sillä he ovat uskonnollistaneet verilettukysymyksen. Heistä on mahdotonta nähdä koko asiaa mistään muusta kannasta kuin uskontokannasta.
Uskonnollistettujen käsitteiden määrä on itse asiassa valtaisa. (Vitsan antaminen on ollut uskonnollistettu näkemys suomessakin aikaisemmin.) Ongelmana onkin se, että ihmiset eivät yleisesti enää näe niitä uskonnollisina kun taas uskovaiset näkevät että nämä ovat nimenomaan uskontoa. Ja kun uskonnolla ei ole valtaa, joka sillä on ennen ollut, niin tämä yritetään hankkia takaisin. Ja käytetyin kikka tähän on termien uudelleenmäärittely. Yritys selvitä häviöstä käyttämällä voittajan kieltä ja ottamalla omat käsitteet tätä kautta keskusteluun. Tätä yritetään tehdä ilman kompromisseja jotta oikeaoppisuus ei kärsisi. Ja loppu tuhosta rakentuukin tämän asenteen seurauksena.
Kristittyjen kohdalla klassiset aiheet kuten abortti, homoseksuaalisuus, eutanasia ja avoliitto ovat olleet juuri tämänlaisia aiheita. Niiden kohdalla on huomattava, että usein kansan tahto on muu mutta silti marginaalilla on yllättävän paljon sananvaltaa niihin. Esimerkiksi abortti on laillinen toimenpide koska enemmistö päättää. Mutta emme ole silti kohonneet aiheen uskonnollistamisesta niin että aborttikysymyksestä voitaisiin keskustella ilman että se "jeesuskortti" yht'äkkiä läimäistään pöydälle. (Abortin vastustamisen syyt ovat käytännössä vain uskonnollisia, aborttia kannatetaan muista syistä. Abortinvastustajat eivät kuitenkaan voi nähdä aihetta muuta kuin uskonnollisesta kulmasta.)
Kenties hauskimmillaan tämä on siinä kun uskovaiset yrittävät määritellä yksilön valinnanvapautta uudestaan. Se on nimittäin perversioitunut hyvin omituiseksi. Siinä missä esimoderni kuuliaisuustematiikka on varsin ymmärrettävää ja itse asiassa varsin eleganttia , ja humanistinen yksilönvapaus on sekin varsin ymmärrettävää ja eleganttia, on meille syntynyt omituinen "pakotetun vapaaehtoisuuden" kulttuuri. Se on tuttu jokaiselle joka on kuullut homoseksuaalisuudesta argumentin "se on valinta". Tätä korostettiin jopa "Nuotan" homoseksuaalisuusvideossa jossa korostettiin että monikulttuuristen pitäisi olla iloisia kun yksilö päätti että vaikka hän on ollut homoseksuaalinen, niin hän päättää ihan itse käyttäytyä heteroseksuaalisti. Tässä korostettiin että kyseessä oli uskonnonvapaus ja valitsemisen paikka. Ja että valintaa täytyisi kunnioittaa.
Monesti jos et ole uskovainen, nimenomaan tätä valitsemisteemaa vastustetaan. Mutta koko maailmankuvan omituisuus ponnahtaa esiin välittömästi jos uskotaan että homoseksuaalisuus olisi nimenomaan ja 100% valinta. Jos se on valinta, se on yksilön päätäntävallan alla oleva asia. Mutta jos ihan itse uskovaiselle sanot päin naamaa että "Kyllä. Homous on valinta. Minä valitsin ihan itse olevani homo. Ihan äskenkin valitsin. So there, kunnioita minua kuten vaadit "Nuotan" videon Päiviä kunnioitettavaksi." Jos teet tämän tai jotain siihen liittyvää, alkaa se pää -ähellys. (Jota on aina yhtä lysti seurata vierestä.) Se, jossa ei enää puhutakaan valitsemisesta vaan pakotetusta tekemisestä. Ei siis ole valinta vaan on valittava oikein, tietyllä tavalla. Se, mitä olen vapaudesta oppinut, niin tässä kohden on kysymys kuuliaisuudesta ja käskyistä eikä vapaudesta. Vapauden rajoitteista eikä mistään valinnan paikasta.
Kuitenkin uskovaiset selittävät päinvastoin, että luonnontila on olla hetero. Luonto ja lisäntyminen nostetaan esille. Korostetaan että Jumala tahtoo että olemme heteroita. Ja että jos joku valitsee olevansa homo, hän itse asiassa antaa yhteiskunnan ja/tai saatanallisten viekottelujen kääntää päänsä epäaitoon, etäännyttäen hänet itsestään ja totuudesta. Näin ollen yritetäänkin itse asiassa sanoa että kyseessä ei olisikaan mikään oikea valinta. On vain paikka jossa on tilaa erehtyä. Jumala ei siis olekaan antanut meille teknisesti ottaen vapaata tahtoa ja valintaa vaan kyvyn mokata. You don't choose to be homosexual, you just screw up. Kysymys ei siis ole enää teknisesti ottaen mistään valinnasta. Koko valitsemiseen vetoaminen tehdäänkin siksi että se vetoaa ja vaikuttaa nykykulttuurissa.
Tietysti tämä näkyy kaikessa muussakin. Uskonnollinen keskustelu ei käytännössä tunne aitoja valintoja joissa on yksilöllisiä oikeuksia. Sellaisia että jos valitaan oma lempiväri vaikka punaisen ja vihreän välistä, niin ei ole oikeita ja vääriä valintoja vaan valintoja ja päätöksiä. Toki uskonto sallii mielipiteitä tämänlaisista kysymyksistä. Mutta ne eivät koskaan ole uskonnollisen keskustelun aiheita. Teologia ei ota kantaa väreihin ellei niissä sitten ole jotain joka tekee siitä "jossain tilanteessa pahuutta". Uskontokeskustelu ei siis tunne neutraalia valintaa vaan on aina vain "oikea valinta" ja "väärä valinta". Tämä itse asiassa mitätöi vapautta hyvänä asiana ja muuttaa koko valitsemistilanteen kuuliaisuudenosoitukseksi, oikean vakaumuksen testiksi. Valinnassa valta annetaankin jollekin muulle kuin yksilölle ja tätä vallan pois antamista sitten pidetään korkeimpana vapauden osoituksena.
Tämän huomautuksen jälkeen on luontevaa jatkaa siihen miten uskovaiset selittävät että vaikka uskonratkaisu on henkilökohtainen valinta, siinä on kuitenkin objektiivisesti oikea ja objektiivisesti väärä valinta. Jokin joka ei lisäksi enää ole yksilön valinta, vaan jokin jossa on oikeus ottaa poliittinen mainostamisen/julistamisen/tuputtamisen keinot käyttöön ja kutsua tätä "heikoilla jäillä kulkevien varoittamiseksi." Uskontokeskustelu määritteleekin kaikki valinnat sellaisiksi että ne eivät oikeastaan edusta vapautta vaan vapaaehtoista pakkoa. Lopputulos on irvokas. On vapaa palamaan helvetissä. Tämä muistuttaa niiden tyyppien logiikkaa joissa "You are free to go. But I kill you if you leave!" Niihin voi sanoa vain että "Splendid, that one works every time!"
Uskontokeskustelu rakentaakin siksi Puolimatkan ajattelujen kaltaisia omituisia keskenään ristiriitaisia konsepteja. Puolimatkallahan puhutaan pinnallisesti koko ajan valitsemisesta ja erilaisista mutta samanarvoisista maailmankuvista ja valinnoista, ja että niiden vuoksi pitää kunnioittaa uskontoja. Mutta uskotaan että ihmiset eivät valitse vaan päätyvät yhteen tiettyyn tulokseen koska Jumala on antanut meille takeen. Puolimatka siis kiistää samanaikaisesti olevansa positivisti jolle maailma on ratkottavissa, lopulta palautettavissa objektiivisesti tiettyyn tulokseen, mutta samanaikaisesti hän uskoo että meillä on tae (warrant) että maailma on juuri sellainen että ihmiset lopulta päätyvät ehdottomaan totuuteen. Tähän pääseminen vaaditaan laajaa käsitteiden uudelleenmäärittelyä. Esimerkiksi kulttuuri ja indoktrinaatio on määriteltävä uudestaan, samoin kuin koulutus, tieto ja manipulointi on uudelleenmääriteltävä sen verran syvästi, että ne menettävät sen sisältönsä jota kautta sanat tuntuvat pahoilta.
Näitä sanoja käytetäänkin kritiikissä sanavartalon negatiivisten konnotaatioiden vuoksi ja vakuuttamisessa niiden positiivisten konnotaatioiden vuoksi. Jos ihmiset näkisivät vain määritelmät eivätkä tekisi tässä ikään kuin automaattisesti ekvivokaatiota jossa sanan merkitykset, he eivät nousisi yhtä helposti kannustamaan näitä ajatteluja ; Toki poikkeuksena ovat ne uskovaiset jotka näkevät että heidän maailmankuvansa ja näkemyksensä pilkottavat taustalta ja komppaavat myös niitä negatiivisia konnotaatioita jotka ovat heille muutoin ikäviä ja vallankäyttöä vaikeuttavia kun ihmiset kohdistavat niitä negatiivisia konnotaatioita heihin itseensä.
Näin ollen voidaankin huomata että itse asiassa kyseessä onkin hieman eri asia kuin kansallismielisten termien uudelleenmäärittely, jossa on systeemi joka pääosin pysyy samassa ja näin ollen muutos voidaan tehdä. Teknisesti tämä on vanhan käsitemaailmaa yritetään kuvata toisella käsitemaailmalla. Tämänlainen toiminta on yhteismitatonta. (Mikä selittää sen, miksi esimerkiksi siitä "maailmankuvallisuuspohjaisesta pääargumentista" löytyykin salakuljetettuja aivan toisen maailmankuvan premissejä, jotka ovat sellaisia että vasta niiden valossa tämä "vastustettu näkemys" on huono. Se on ymmärrettävää jos argumentaatio ei olekaan metakeskustelua aiheesta vaan yhteismitatonta oman maailmankuvan kautta syyttämistä jolla ei ole tämän kritisoidun ideologian kannattajien itsensä kannalta mitään relevanssia.) Näin ollen uskovaisten vapauspuhe vaatii niin laajaa uudelleenmäärittelyä niin laajasti systeemissä että ei oikeastaan enää puhuta ollenkaan samanlaisista asioista.
Jäljelle jää vain epäargumentaatio. Teknisesti tilanne on niin, että aluksi vallassa oli esimoderni kuuliaisuusnäkemys. Tätä vastustettiin vapausnäkemyksellä. Sekä kuuliaisuudella että vapaudella oli sisältö. Aika muuttui ja ihmiset eivät pitäneet kuuliaisuusperustan sisällöstä ja vapauskäsitteen sisältö viehätti pikku hiljaa enemmän ja enemmän. Nykyketken uskonnollinen vastarintakeskustelu sitten yrittää voittaa itselleen tilaa sillä että se hyväksyy että kuuliaisuus on ottanut vapaudelta turpaan 10-0. Ja siksi he pitävät vapauden nimen, ja määrittelevät sen samaksi mikä oli se klassinen kuuliaisuus. Tämä on filosofisesti sama, kuin jos se että ihminen pitää lahjapaketin A sisällöstä enemmän kuin lahjapaketin B sisällöstä, korjattaisiin sillä että huonomman lahjan B antaja käyttäisi paketointiin lahjapaketin A kääreitä. (Valitettavasti moni ihminen ei harrasta käsitteellistä ajattelua niin paljoa että he huomaisivat tähän. Filosofia pitäisi surettaa että heille käärepaperin vaihtaminen menee täydestä.)
Kun vaihtoproseduuria käytetään joudutaan käsitteitä komppaamaan siihen liittyvillä käsitteillä joten laaja uudelleenmäärittely on seurauksena. Kyseessä ei kuitenkaan pohjimmiltaan enää ole mistään kunnollisesta käsitteistä keskustelusta ja niiden mukauttamista yhteiselon välineiksi. Sen sijaan se on vain huono kikka jolla yritetään pitää vanha maailmankuva ja sen valta vaikka yhteiskunta on sen huonoksi ja epätyydyttäväksi luokitellut. Valtapelillisesti yritetään käyttää vanhaa kuuliaisuusmaailmankuvaan liittyvää poliittista ja autoritääristä valtaa yhteiskunnassa joka ei hyväksy vanhan maailmankuvan lähtötiloja ja ehtoja. Kun nykyään ihmiset arvostavat vapautta, jossa uskonto on yksilönasia eikä mikään ehdoton "oikea tai väärä" vaan yksilön vakaumuksellinen mieltymys, ei auktoriteettia ole. Tätä naamioidaan määrittelemällä vapaus kuuliaisuudeksi. Tämä ei luonnollisesti voi päätyä muuhun kuin siihen että "kuljetaan samanaikaisesti kahdella hevosella jotka ratsastavat eri suuntiin". Kun maailmankuva uudelleenkielennetään tällä tavalla seuraa karmiva epäsikiö jossa ei ole ajattelua eikä kauneutta. Esimodernin maailman eleganttius ja ymmärrettävyys hukataan modernin maailman elegantin ja ymmärrettävän kielen sisään. Syntyvässä yhteismitattomassa järjestelmässä ei ole eleganssia eikä ymmärrettävyyttä ; Lopulta kukaan ei tiedä mitä tarkoittaa kun joku puhuu vaikkapa vapaudesta tai indoktrinaatiosta. On vain irvokasta epä-älyllistä saastaa jossa ei argumentoida vaan enemmänkin levitetään halutunsävyisiä konnotaatioita.
Tämä on se syy miksi uskontokeskustelussa fundamentalistit ovat niin perseestä aivan kaikessa. He eivät oikeasti sano mitä - ja etenkin millä ehdoin - he ajattelevat, vaan miettivät miten toiset saadaan manipuloitua valitsemaan kuten he haluavat. Tämän määrittely vapaudeksi on vain yritys naamioida. Kieltä ei uudisteta vaan vallassaolevaa kieltä käytetään vain jotta siitä päästäisiin eroon. Puheet vapaudesta ja valinnasta ovat tässä konseptissa pelkkää ylimääräistä kuonaa josta irtaudutaan sitten myöhemmin, kun ollaan saatu riittävästi valtaa jotta näin voidaan tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti