"Turun Sanomien" kolumnissa esille nousi kirkon tulevaisuus. Positiivista puolta kuvattiin siten että esimerkiksi Kari Mäkinen näkee tulevaisuuden vahvana koska kirkon keskustelukulttuuri saataisiin rakentavaksi. "Ei vaikenemisen ja suojautumisen kulttuuria vahvistamalla. Vaan luomalla sellaista kulttuuria, jossa omasta todellisuudesta kertominen on vapauttavaa ja rohkaisevaa." Pessimistisempi linjama edustaa sitten kantaa jossa kirkko nähdään oppiriitojen kautta jonain aivan muunlaisena laitoksena "kirkossa kyllä puhutaan rakkaudesta ja armosta, mutta jatkuvasti saamme kuulla uutisia, joissa kirkko näyttäytyy eriarvoisuuden linnakkeena, jossa lähimmäisenrakkautta tärkeämpi arvo on oikea oppi."
Erottavaksi tekijäksi katsotaan se, että ne joille kirkko on etäinen katsovat sitä eri perspektiivistä kuin ne jotka ovat sille läheisiä "Kirkon julkikuva on sikäli kiinnostava, että se syntyy niin voimakkaasti noista "kuulluista uutisista" eikä niinkään henkilökohtaisista kokemuksista." Tämä ei tietysti yllätä koska jos kirkko koettaisiin läheiseksi, sitä ei koettaisi etäisenä. Etäisyys taas jo itsessään muuttaa perspektiiviä ikään kuin väkisin. Näin ollen ei voida erottaa oikeasti kovinkaan vahvasti "yksilön vikaa" ja "kirkon vikaa". Vika on tietysti puolin ja toisin helppoa delegoida sille toiselle puolelle.
Olin kuitenkin hyvin hämmästynyt kun luin optimistisen arvion kirkon vahvuuksista ja heikkouksista. "Kirkolla on itsetutkiskelussaan vahvuutensa ja heikkoutensa. Vahvuus on sisäänrakennettu itsekriittisyys. Kirkko mittaa koko ajan itseään lukemalla profeettoja ääneen ja lainaamalla julkisesti Jeesusta. Tuskin koskaan se selviää puhtain paperein. Parannus on päivän sana joka päivä. Heikkoudeksi saattaa kääntyä tietty käsitys totuudesta. Kristinusko on ilmoitususkonto, jonka mukaan Jumala on antanut ihmiskunnalle jotakin olennaista kertakaikkisesti. Myös tiedoksi. Semmoisen totuuden voi hyväksyä tai hylätä, mutta se ei voi olla muutettavissa. Sekä historia että nykypäivä osoittavat, että on vain kovin vaikea olla yhtä mieltä siitä, mitä kaikkea tähän muuttumattomaan kuuluu."
Nimittäin silloin kun seuraa sitä, miten kirkkoa kohdellaan kriittisesti ja myönteisesti, on helppoa huomata että näkökulmat ovat usein hyvinkin erilaisia. Kirkon heikkoudeksi voidaan nähdä nimenomaan "kuuntelun ja itsekorjaavuuden puute". Tästä saakin hyvän kuvan kun lukaisee "Turun sanomista" lukijan kirjettä. Kirjoittaja oli eronnut kirkosta ja saanut erokirjeen. (Joita itsekin ihmettelin blogissani aikaisemmin.) "Turun Sanomien" tekstissäkin viestin "implisiittinen sävy" oli luettu samaan tapaan kuin minkä nostin omassa käsittelyssäni esiin ; "Syyttävässä ja puolustushenkisessä viestissä ei ollut vastausosoitetta, viimeinen sanahan on siinä sanottu. Ja koska maksu loppuu, ei kannata enää tuhlata ruutia edes kuuntelemisen." Teksti korostaa että kirkko ei ole reaktiivinen. Se mainostaa toki olevansa moniarvoinen mutta tämä ei toteudu käytännössä "Mediassa kirkko ilmoittaa tietävänsä, miksi ihmiset eroavat sen jäsenyydestä. Miten, kun eivät halua edes kuulla? Jos mainostetaan, että kirkkoa voidaan kehittää nykyaikaiseksi vain sisältäpäin, miksi seurakuntalaisia tai erilaisia mielipiteitä ei haluta kuulla?" ... "Kirkon suurin vihollinen on sen oma toimintatapa. Automaattinen veronmaksu, ilman aikuisiällä tapahtunutta allekirjoitettua sopimusta on täysin käsittämätöntä yhdistyneenä vielä uskonnolliseen painostukseen. Äänestämällä kirkon vaaleissa ei voi vaikuttaa, koska demokratia ei pelaa."
Tämänlaiset kirjeet ovat siitä mielenkiintoisia, että ne nojaavat nimenomaan siihen omakohtaiseen. Se ei muodostu "kuulluista uutisista" vaan nimenomaan kokemuksesta. Tämä muistuttaa siitä että ihmisten etääntyminen on vaiheittaista. Jotkin sisäiset kokemukset etäännyttävät ja tämä kasvaa sitten niin että sen jälkeen kirkosta koetaan vain sen rajapinnat esimerkiksi median kanssa.
Kirje sai melko pian vastakommentin joka muodostaa kovasti kirkon virallisen linjan mukaista näkemystä jossa korostuu että kirkon henkilökunnan kanssa voi jutella "Riviseurakuntalaisena tuntuu surulliselta lukea noita rivejä, kun tietää, että seurakunnissa kautta maan on niin pappien kuin diakonienkin numerot esillä seurakuntalaisten yhteydenottoja varten ja jokaista heitä voi nykykäistä hihasta tilaisuuksien yhteydessä. Tilaisuuksista taas on tietoa yleensä niin paikallislehdissä kuin netissäkin ja isommat seurakunnat lähestyvät omilla julkaisuillaankin seurakuntalaisiaan. Keskustelumahdollisuuksia olisi siis ollut ihan päivittäin, jos vain olisi itse olisi antanut pienen vihjeen, että haluaa keskustella - eikäpä se vieläkään ole myöhäistä." Tämä on erikoista, koska erokirjeviestissä ei kiistetty kuuntelijoiden olemassaoloa. Nähdäkseni siinä eniten valiteltiin sitä että kirkko kirjeessään muistuttaa tekemistään toimista hyvinkin seikkaperäisesti ja että tämä hyvä on olemassa. Ongelma ei siis ole tässä, vaan siinä että tämä kuuntelu on passiivista. Mitään vaikutusmahdollisuuksia ei ole. "Aikaa ja talkoohenkeäkin olisi, mutta kirkkoa kiinnostaa vain raha." Tässä ei haettu selvästi mitään passiivista kuuntelua vaan sitä että saisi omilla toimillaan tehdä muutoksen maailmaan. Tämänlainen "tee ja näe kätesi jälki" on hyvin tärkeää monille ihmisille.
Käytännössä kirkon kuuntelu ja välittäminen vain on passiivista ; Voit soittaa henkilölle joka kuuntelee mutta sanomasi ei kuitenkaan vaikuta yhtään mihinkään. Kirkko siis "kuuntelee mutta ei reagoi". Kirkon sisällä saa sanoa asioita ääneen mutta tämä ei muuta mitään joten käytännössä ääntään ja mielipiteitään ei saa kuuluviin. Jopa kirkon oppiriidat ovat tästä hyvä esimerkki ; Nämä oppiriidat saavat paljon mediajulkisuutta ja peittävät alleen valtaosan valtiokirkkoa koskevista aiheista. Ne synnyttävät negatiivista julkisuutta ja kirkostaeroamisryöppyjä. Mutta edes nämä oppiriidat eivät oikeasti edes ratkea. Koska kirkko tosiasiassa "mukakuuntelee" niitäkin. Äänen kuuluminen ja reagointi ovat eri asiat. Samat kinanaiheet ovat siksi kirkossa vuosia ja vuosia ilman mitään muutosta. Näin ollen kirkossa saa mutista ja huutaa ja tätä kautta olla "moniarvoinen" mutta tällä ei ole mitään seurauksia, vaikutuksia. Merkitystä.
Edes raha, boikotti, eroaallot, eivät ole vaikuttaneet ; Olenkin huvittuneena seurannut Kari Mäkistä. Hänhän oli "homoillan" jälkeen muistuttamassa siitä että kirkossa on tärkeää keskustella ja vaikuttaa. Ihmiset erosivat siksi että heillä oli mielipide ja näkemys asiaan. Kirkko lupasi toimia ja aktivoitua. Nyt, kun tempauksesta on jo varsin pitkä aika, voidaan oikeasti ryhtyä katsomaan mitä reagointeja on tehty. Mitä aktuaalista muutosta on tapahtunut. Näyttääkin siltä että lupaukset olivat nimenomaan mediajulkisuuden hallintaa. Kirkko lupasi rakentaa ympäristöä jossa "sisäistä kokemusta" kunnioitetaan mutta päätyikin ainoastaan luomaan "kuultuja uutisia". Itse koen tämän petokseksi. Ja kun aiheena on Kari Mäkinen, en rehellisesti sanoen ihmettele juuri mitään. (Esimerkiksi arkussa nukkumista.)
Kirkon olisi opittava ihmisen sisäisestä kokemisesta sen verran että se ei ole mitenkään satunnaista. Esimekriksi on käytännössä yleisinhimillinen sääntö että se, että saa äännellä ihmisen läheisyydessä ei vielä ole kommunikaatiota. Aitoon kommunikaatioon vaadittaisiin vastavuoroisuutta. Tämän ongelman rinnalla jopa oikeaoppisuuskysymykset ovat pieniä ongelmia. Kirkon sisältä kuuluva kehu "itsekritiikistä" muistuttaakin kovasti esimerkiksi joitan postmodernin feminismin linnakkeita. Ei toki kaikkia feministisiä linjoja, vaan niitä joiden mukaan feminismin kritiikkiä ei tarvita koska feminismi on sisäisesti itsekriittistä ja kääntää jokaisen kiven jo itse. Käytännössä juuri näiden laitosten sisältä nimittäin kaikuvat ne yksisilmäisimmät, dogmaattisimmat ja luutuneimmat käsitykset. Sillä itsereflektion ongelmana on helposti sisäänpäinkääntyneisyys. Se, että itseensäkäpertyminen koetaan kasvuna vaikka tosiasiassa tässä omaa päätä tungetaankin yhä syvemmälle omaan perseeseen. Tämänlainen itsereflektio on muutos. Älkäämme sotkeko sitä oppimiseen, joka on muutosta positiiviseen suuntaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti