Klassinen talousteoria olettaa ihmiset rationaalisiksi olennoiksi. Tätä ajattelutapaa onkin sitten sovellettu esimerkiksi vapaa-ajan hinnoitteluun. Talousteoriassa toki tiedetään, että vapaa-ajalta ei saada palkkaa. Mutta vapaa -ajan viettäminen voidaan kuitenkin nähdä aikana jona ei olla töissä. Eli aikana jolta tulee ansionmenetyksiä.
On ajateltu että vapaa-aijalle asetetaan palkkavaatimus, jokin määrä rahaa jonka saatuaan on valmis viettämään lisää aikaa työpaikalla. Tämä on liitetty köyhyteen siten, että rahan tarve hinnottelisi vapaan pieneksi. Tätä kautta on jopa ajateltu että markkinavoimat kontrolloisivat ja tasaisivat yhteiskunnallista reiluutta ; Rikas ottaisi mieluummin vapaata koska ei oikeastaan tarvitsisi rahaa.
Kuitenkin tosielämä ei näytä tältä. Rikkaat tekevät huippupitkiä päiviä. Näin ollen palkkalisä ei suinkaan näytä johtavan siihen että otettaisiin lisää vapaata, vaan että tehdään päinvastoin enemmän työtä. Tämä on monin paikoin tiedostettu. Tämä näkyy sillä että rikkaat lähestyvät köyhiä yleensä laiskuusnäkökulmasta, jossa köyhyys on tila joka johtuu siitä että ei ole yritetty tarpeeksi. Että köyhät ovat ahneita ja laiskoja ja että tämä on kaiken nurinankin takana.
Ja tietenkin köyhät lähestyvät rikkaita ahneusnäkökulmasta. Viimeksimainitusta löytyy hauska lyhyt kuvaus Jukka Hankamäeltä. Hän kuvastaa köyhien tuntemuksia siitä että työn hedelmät menevät valtaosin muualle kuin heidän omaan taskuunsa "Köyhien ihmisten ahneutta saattaa lisätä juurikin se, että heidän rahansa kilisevät tätä nykyä hyvätuloisten taskuissa, jonne ne ovat kulkeutuneet optiorahastuksen, tuottavuuden parantamisen, asuntokeinottelun ja muun puliveivauksen tuloksena." ja rikkaiden tuntemuksia "Elämä on kallista, mutta siitä huolimatta erittäin suosittua. Jos ahneus ei johdu pelkästään halusta pysyä tässä elämässä, se johtuu pelosta vapautua siitä. Ahneuden takana on alitajuinen kuolemankammo: rahakkaan täytyy saada vielä se yhdestoista miljoona, jotta jäisi edes yksi siltä varalta, että sota, vallankumous tai jokin muu katastrofi vie kaikki aiemmin hankitut."
Tämä ahneuteen ja saavuttamiseen liittyvä näkökulma on varmasti omalta osaltaan todellinen. Mutta sitä olisi kenties hyvä täydentää myös sillä yksinkertaisella asialla, että työ ja ura ovat elämäntapoina hyvin erilaisia.
1: Ensinnäkin köyhien työt ovat useimmin juuri niitä "hajottavia töitä" joiden rakenne on sellainen että ihminen ei lajina ja olentona kykene tekemään niitä kuin tietyn määrän psyykensä rikkoutumatta. Tämä asettaa rajan työn tekemisen määrälle joka on yhtä rajoittava kuin vaikkapa se, että jossain kulkee raja jossa köyhäkään ihminen ei ota mistään hinnasta lisätyötä koska hänen on esimerkiksi elossa pysyäkseen nukuttava tietyjä tuntimääriä (järki on mennyt jo aiemmin). Tämä työn rakenne ei tarkoita että uraan liittyvät työt eivät olisi stressaavia. Olennaista on huomata, että niiden rakenne on kuitenkin sellainen että ne eivät ole hajottavia.
2: Toisekseen köyhien saama vähä palkka johtaa siihen että heidän saamansa raha on "tylsää rahaa". Eli sillä on funktio joka lähinnä ylläpitää nykyistä kärsimystä. Työllä ei siis oikeastaan saada mitään, vaan ylläpidetään jo olevaa ja pahimmillaan ei edes estetä sitä että kävellään tuhoon halpa lenkkari kerrallaan. Näin ollen köyhyyskiikussa oleva ei todellakaan ole innostunut tekemään ylimääräistä tuntia. Se ei tuo lisäarvoa, ja muutenkin koko olemassaolo kiikkuu "itsestä hallitsemattomissa elementeissä" kuten siinä hajoaako vaikkapa pesukone yllättäen. Tämänlaisten katastrofien edessä kaksikymppiä suuntaan tai toiseen ei tunnu missään. "Köyhyyskiikussa" kaksikymppinen (noin 3 lisätyötuntia viikossa) on sama kuin keskisormen näyttö. Sillä ei tee mitään eikä kaksikymppinen muuta mitään. Kun palkalla saa tehtyä jotain, se tuo lisäarvoa ja muuttaa oikeasti asioita. Minuakin innostaa käydä töissä jos tiedän että lisäpalkka on samaa kuin rahaa tuhlaukseen. Sillä voi ostaa vaikka nahkatakkeja tai uusia miekkoja. Tai karkkia.
3: Ura vie muutenkin koko ajan. Työtunnisto muuttuu luonteeltaan niin oleellisesti että työaikaa ei oikeastaan enää mitata niillä ajoilla joita olet toimistossa. Kun vastuu painaa silloinkin kun ollaan "vaan julkisuuden valokeilassa" tai baarissakäydessä paparazzi tunkee kalansilmälinssiä pöydällätanssivan pahaa aavistamattomaan ahteriin on selvää että vapaa -ajalle lähteminen muuttuu eräällä tavalla absurdiksi ajatukseksi. Näin ollen palkanlisäys ei innosta ottamaan vapaata, koska tavallaan vapaata ei enää ole.
Siksi vapaa-ajan hinnoittelu onkin hieman omituinen asia. Jokin joka ei todellakaan noudata sitä klassista ajatusta vapaa -ajan hinnoittelusta joka siihen on liitetty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti