Bullshit tolerance

Esko Valtaoja on varmasti "yksi suomen (epä)virallisista älyköistä". Tämä on sinänsä mielenkiintoista, koska hän on koulutukseltaan tähtitieteilijä eikä filosofi. Hän onkin käytännössä joku jonka näkemyksiä kaivataan yleisfilosofisiin aiheisiin. Kun käsitellään esimerkiksi ihmisyyttä, uskontoa, tulevaisuutta ja biologiaa käsitteleviä aiheita, Valtaojan kantaa tupataan kysyä mielipide. Samoin hän on näkynyt viime aikoina voimakkaasti eutanasia puoltavista kannanotoistaan.

Nämä eivät pääosin ole hänen asiantuntijuusaiheitaan tai ovat siihen vain löyhästi liitoksissa. Häneltä siis kysytään kannanottoja joihin hän ei ole ekspertti.

Tämä ei tietysti tietyllä tavalla ihmetytä koska Valtaoja on hyvä kahdella tavalla (a) hänellä on akateeminen harjaantunut mieli ja (b) hän osaa esittää asioita yksinkertaisesti ja arki -ihmisten ymmärrettävästi (c) hän on persoonana hyvinkin lempeä. - Ja kuitenkin samalla ei voi olla pohtimatta että miksi Helsingin Yliopisto tuottaa esimerkiksi maailmantason filosofian, logiikan jne. tutkijoita, mutta heitä ei saada lausumaan kantojaan televisioon.

Osasyynä on tietysti sekin, että nykyään tarvitaan monenlaisia mielipiteitä. Ja skeptinen suhtautuminen ei ole humanistien puolella kovin yleistä. Filosofia taas on melkoisen "humanistista pehmoilua" yliopistossakin. Kun keskustelin tänään aiheesta ryhmässä jossa oli suomalaisia ja saksalaisia enemmän tai vähemmän rationaalisia olentoja joilla kaikilla oli enemmän tai vähemmän yliopistotaustaa (ja miekkailutaustaa), päädyimme pienen vääntämisen jälkeen sellaiseen suhteellisen yksimieliseen tulokseen että Valtaojan suosioon onkin yhtenä pääsyynä se, että "kovien luonnontieteiden" puolelta tulleena hänellä on "zero bullshit tolerance". "Pehmeiden tieteiden" puolella taas ollaan hyvinkin sallivia tässä rintamassa. "Humanistit antavat yleisesti armoa paljon enemmän kuin luonnontieteilijät". - Valtaojaa tarvitaan aina nimenomaan vastavoimaksi jollekulle joka on "humanistisempi".

Tämä näkemys on mielenkiintoinen siltä kannalta että esimerkiksi itse katson olevani filosofi ja tätä kautta hyvinkin "pehmeällä puolella". Kaikesta skeptisyydestäni, luonnontiedekeskeisyydestäni, empiirisyyden arvostamisesta ja muusta vastaavasta huolimatta olen kuitenkin yllättävän vääränlainen ollakseni "kunnon piinkova skientisti". En kuitenkaan katso kuuluvani tähän luokkaan yksin. Samaan luokkaan kuuluu selkeästi Arno Kotro. Hän kirjoitti koulutukseen (humanistiselle puolelle argumentoivan) tekstin "koulu ei kasvata huuhaa-kriittisyyteen." Siinä hän nostaa esille sen, että filosofiaa käsitellään hyvinkin omituisesti koulussa. "filosofian opetuksen painotuksia voisi tarkistaa. Historialliset anekdootit Zenonin paradoksien tapaan ovat kyllä hauskoja - juoksija ei koskaan saa kilpikonnaa kiinni ja niin edelleen -, mutta pahimmillaan koulufilosofiasta voi saada sen kuvan, että filosofia tarkoittaa terveen järjen hylkäämistä, vaikka sen päinvastoin tulisi johtaa järjenkäytön terävöittämiseen."

Kotron teksti aikaansai jonkin verran vastakannanottoja. Itse kohtasin lausuman jossa filosofiaa arvostettiin juuri tämänlaisessa muodossa koska se edustaisi "kysyvää ja ihmettelevää asennetta". Se, että Zenonin paradoksin ratkaisujen logiikkaa ei selitetä vaikka ne tunnetaankin. Tämän auki jätämisen nähdään olevan  arvokasta koska siinä ei ongelmaa riitetä konkreettisen asian selvittämiseen joka taas avaa oven mysteerisyyden hyväksymiselle. Tämän taas nähtiin opettavan että filosfofia ei ole ongelmanratkaisua vaan tärkeiden kysymysten etsintää.

Kuitenkin tosiasiassa tämä ei käytännössä johda mihinkään nöyrään asenteeseen vaan johonkin muuhun. Tässä puolustuksessa jonka laitoin esille kuvataan filosofian eräs ihanne. Kotron käytännön moite taitaa kuitenkin johtua pääasiassa siitä että tätä ihannetta ei toteuteta käytännön opetustoimessa. Kun moittii käytäntöä, sitä puolustetaan ideologialla ja väitetään että nämä olisivat yhtenevät. Ongelma on siinä että ne eivät ole, joten koko ideaalin esillenostaminen on asian siirtämistä toiseen aiheeseen eli ns. red herring. (Ja tämän tajuamiseen vaaditaan sitä Kotron argumentaatiotaitoa jota nykyfilosofiassa ei opeteta. Ilmeisesti tämä inkompetenssi on tarttuvaa.)

Käytännössä filosofiassa opetetaan perinteitä. Ja näitä opetetaan hyvin omituisella tavalla.
1: Esimerkiksi kun itse kävin lukiofilosofian Humesta opittiin induktion ongelma, mutta ei sen taustaperusteluja ja sen seurauksia. (Elinkin itse asiassa mielenkiintoisessa epävarmuudessa kun minuun vetosi voimakkaasti ajatus että syy-seuraussuhde olisi sama kuin roska.) Filosofia näyttäytyy tietämisen sijasta epätiedon lisäämisenä. Mielenkiintoiseksi tilanteen tekee se, että tiedekritiikit tuntuvat iskevän aina juuri luonnontieteeseen (kuten induktioon). Mutta sitten niissä samoissa kirjoissa on kuitenkin Platonin ideamaailman ja Descartesin mieli-aine -dualismin kaltaisia konsepteja joiden kritiikkiä sitten ei kyseisissä kirjoissa esitetä. Ne ovat vain opeteltavien asioiden listoissa joita sitten tentitään kokeessa. En varmasti ole ainut jonka mielestä tämä tarkoittaa sitä että Platonin ideamaailma ja mielen sielullisuus olisi perustelullisesti vahvemmalla pohjalla kuin luonnontieteellinen ja kokellinen ajattelu.
2: Tämänkaltainen omituisuus ei jää kouluun. Itse asiassa se näkyy erityisen hyvin perustelutasollaan ratkaisukielteisessä postmodernismissa. Siellä kaikki nähdään puutteellisena päättelynä ja maailmankuvasidonnaisina konventioina. Tämä ei ole johtanut kasvaneeseen huuhaakriittisyyteen, vaan yleisesti ottaen se on johtanut siihen että huuhaata siedetään. Tämä tarkoittaa sitä että avointen kysymysten sijasta sallitaan nimenomaan sitä että ongelmia kutsutaan ratkaistuksi hyvinkin löyhästi. Kriittisyyden sijasta onkin siksi tullut esille se, että saa väittää kaikenlaista ilman kovinkaan suurta perustelutaakkaa.
3: Malliesimerkki tästä löytyy postmodernismin lisäksi esimerkiksi uskontoon liittyvässä filosofiassa ; Itse otan agnostikkona aiheeseen mysteerisen kannan. Mutta kun katsotaan, ei ole vaikeaa huomata että humanistit sallivat uskonnollisen perustelun jossa mysteeri tulkitaan samaksi kuin "lupa uskoa Jumalaan". Itse  asiassa mysteerikortti onkin uskovaisten vakiomateriaalia. Heille se, että ei tiedetä tarkoittaa että tiedetään että takana on Jumala. Ei siksi että tiedettäisiin vaan koska mysteeri määritellään Jumalaksi.

Voinkin sanoa aivan suoraan että nykymuodossaan koulufilosofia opettaakin vain postmodernistishenkistä filosofiaa. Tämä on sinänsä omituista koska filosofiassa on esimerkiksi analyyttisen filosofian puoli joka suhtautuu asioihin hyvin eri tavalla. Näin ollen onkin rakentunut maailma jossa esimerkiksi Humen induktion ongelma on todiste luonnontieteen rajallisuudesta, ja tämä on luonnontiedekritiikkiä ja tätä käytetään irtautumaan luonnontieteellisestä maailmankuvasta keskustelussa. Samanaikaisesti kuitenkin väitetään muualla heikommin perustein kaikenlaista muuta. Tämä tarkoittaakin sitä että Valtaojan ja Kotron kaltaisille ihmisille on tarvetta. Sillä pohjimmiltaan voidakasenne vedota tietämättömyyteen ja mysteerisyyteen, meidän on tiedettävä jossain määrin tietämisen rajat jotta voimme sanoa että "tuossa on raja, tuon yli ei mennä".

Samalla koulufilosofia muotoutuu ikään kuin vahingossa joksikin jossa opiskellaan pääasiassa perinteitä jotta osattaisiin tehdä postmodernin maailman tapaan kannanottoja rakentamalla referenssejä. Postmodernismissa sivistystä ja filosofin viisautta kun ei enää näytetä "bullshitdetektorin tarkkuudella" vaan sillä että väitetään ihan mitä tahansa erilaisia asioita ja osataan vain viitata henkilöön. Kun joku on sanonut jotain ja tähän osataan vetää referenssi, se on miltei sama kuin oikeassaoleminen. (Koska epistemologiavastaisuudessa muu itse asiassa kielletään mahdollisuutenakin.) Näin ollen käytännössä filosofiassa ensin opitaan että pitäisi olla avomielinen ja ajatella kriittisesti ja itse. Ja sitten opetellaan ulkolukuna perinteitä, nimiä ja väitteitä. Ja tässä ulkoluvussa onnistumista sitten pidetään avomielisyydessä onnistumisena. ; Lopputulos on se että bullshit tolerancea kasvatetaan noin yleisesti, mutta samalla muistetaan kasvattaa ihmisissä sietokyvyn alenemista tieteen kohdalla ; Tiedekriittisyyttä kasvatetaan samalla voimakkaasti.

Tätä puolta, kuten Kotro huomauttaa, ei huuhaakriittisyyttä opeteta koulufilosofiassa oikeastaan ollenkaan. Mutta jos tämän asian nostaa esille, korostetaan ihannetta. Itse asiassa jo se, että ihminen selittää että koulufilosofiassa ei tarvitse opettaa analyyttisyyttä, argumentaatiota ja epistemologisia ratkaisuhakuisia asioita (vaikka sitä ei opeteta missään muuallakaan) koska filosofian tarkoitus on kysyä eikä vastata, niin tässä itse asiassa tehdään filosofinen oikeaoppisuuskannanotto jossa ei suinkaan sallita erilaisia vaihtoehtoja ja esitetä kysymyksiä. Vaan nimenomaan esitetään statement jossa on itse asiassa implisiittisesti kielletty yksi näkökulma ja sen esittäminen. Filosofia on määritelty hyvin rajallisen ideologisen filosofiakuvan mukaan. ; Kun Kotro huomauttaa että filosofia ei opeta huuhaakriittisyyttä, postmodernisti -ihmiset alkavat itkemään siitä että filosofian pitää opettaa muuta. Kotro ei kuitenkaan ole kieltämässä kysymispohjaista filosofiaa missään, vaan esittämässä että tämäkin näkökulma on osa filosofiaa ja osaamisen arvoista. Omasta avomielisyydestään varman ja tästä mielikuvastaan kiihottuneen postmodernistin on tietysti vaikeaa huomata tätä koska heistä rajoittamisessa ei ole kysymys ei ole sensuurista vaan avoimuudesta, kun se tehdään "oman postmodernin kuplan puolesta".