Väärinkäsitelty

"Mutkimus" -blogissa ihasteltiin taitoa luoda ymmärrystä arkikielisin termein. Hänellä on pitkähkö esimerkki jonka lainaan kokonaan (koska en asia oli niin hyvin tiivistetty että en voi kuvitellakaan voivani tehdä sitä paremmin.) ""Se on vähän sama kuin aikoinaan selitin lapsillemme voiman ja vastavoiman lakia. Sanoin, että seinää ei kannata lyödä omalla päällään, kun se suuttuu siitä ja lyö takaisin, niin että päähän sattuu..." "Juttelin juuri sen kanssa, joka oli pienenä ajanut pyörällään päin seinää ja joka kuulemma vieläkin muistaa voiman ja vastavoiman lain tästä esimerkistä, jonka perusteella hän edelleen ymmärtää sekä käytännössä että kuvaannollisesti sen, että lyöjä yleensä saa itsekin turpiinsa, tavalla tai toisella." Se, että jokin tieto yritetään ja/tai osataan sanoa arkikielellä, ei tarkoita sitä, että sanoja ei tietäisi siitä asiasta "tositietoa". Olen opettanut fysiikkaa koulussakin, joten osaan tuon saman kertoa fysiikan symbolein ja laskelmin. Pelkään pahoin, että harva noista entisistä oppilaistani muinaisilta ajoilta enää osaa noita laskelmia tai muistaa enää mitään Newtoneista..."

Tämä ylläoleva kuvaus muistuttaa siitä, mitä Kari Tikkanen on aina välistä jaksanut tuoda esiin. Eli että hyvä vertaus on kuin hyvä teoria. (Ja tämä on tietysti vertaus teorioista.) Hyvä vertaus nimittäin helpottaa asioiden ymmärtämistä ja tätä kautta oppimista. Tieteen popularisoinnissakin taitavaa vertaustenlaatijaa ja ymmärtäjää on arvostettu. Esimerkiksi Richard Dawkins ei kenties ole maailman terävin tiedemies tai paras evoluutioteoreetikko, mutta hänen taitoaan luoda arkikielelläkin ymmärrettävää tietoa on varsin kunnioitettava. Ja siksi ei ihmetytäkään että hänellä on ollut aktiviteettia ja jopa professorinvirkaa nimenomaan tiedeviestinnän puolella.

Tämä näkemys on yleisesti ottaen arvostettu. Kuitenkin tässä on muutamia ongelmia jotka on käytännössä otettava huomioon. Otin tämän aiheen esille aikaisemmin kun moitin skeptikoille tarkoitettua debunkkauskirjaa. Sen keskiössä oli viestintä. Ja henki oli se, että asioita saa latistaa ymmärrettävyyden nimissä. Viestinnässä on nimittäin aina ongelmia. Esimerkiksi alkuun (röyhkeästi?) lainaamani sinänsä erinomaisen opettavainen muistutus voiman ja vastavoiman laista pitää sisällään jäänteitä vähintään Aristoteelisestä ajattelusta jossa selitys ei ole valmis ellei selitystasoa nosteta teleologiselle tasolle eli keskustelemaan intentioista. Ellei peräti taikauskoisesta ajattelusta jossa elottomankin maailman toiminta antropomorfistetaan tietoiseksi.

Vertauksessa onkin usein väistämättä epätarkkuuksia jotka voivat sisältää väärinkäsityksen toiseen suuntaan. Etenkin jos ammattifyysikko rupeaa selittämään siitä miten voiman ja vastavoiman laki "voidaan tulkita tietoiseksi aktioksi" syntyy helposti mielikuva siitä että tämänlainen tietoisuuden ajatteleminen olisi jotenkin hyväksyttävä asia. Tai että virhe olisi epäolennainen. ~ Tieteen popularisoijien ongelmana onkin esimerkiksi se, että fysiikan kuvat ymmärretään usein väärin. Olen esimerkiksi kuullut ammattilaisena tiedejournalismissa olevan ihmisen valittelevan sitä, miten vaikeaa esimerkiksi suhteellisuusteoriaa on selittää. Esimerkiksi klassinen kuva jossa "kumikalvo"/"vääntyilevä ruudukko" taipuu ja siihen on kuvattu maapallo ja aurinko, antavat helposti sellaisen kuvan että avaruus jotenkin taipuisi jonkin "ylimääräisen tilaulottuvuuden" ympäri. "Ilmapallonpuhallusmalli" universumin laajentumisessa taas johtaa siihen että helposti ajatellaan että avaruus tarvitsisi jotain jonka ympärille se kaareutuisi.

Joku voisi ajatella että olen tässä suhteessa kaksinaamainen, koska tunnustan käyttäväni visualisointitekniikoita esimerkiksi harjoittelussa. Näiden kohdalla on kuitenkin hyvä huomata, että tunnustan näiden kohdalla avoimesti että näkemys on haihattelua ja että itse asiassa tämä on huvittavaa höperehtimistä, kenties inhimillistä mutta ei maailmankuvan osana tai maailman toiminnan selityksenä millään tavalla arvostettava tai järkevä. ~ Näin ollen oikotiet eivät luo pelkästään ymmärrystä vaan ne voivat jopa hämärtää todellisuudentajua.

Mutta mistä sitten johtuu että oikotie johtaa vääristymisiin? Ongelmana on usein kontekstointi. Kun tieteen popularisoija popularisoi tiedettä, hän yleensä tarkastelee yhtä yksityiskohtaa tai piirrettä jossain tilanteessa ja kuvaa tätä. Tällöin kohteella voi olla olennaisia analogioita. Jos esimerkiksi otetaan "ilmapallonpuhallusmalli" se selittää miten universumi laajenee siten että ei ole mitään yhtä pistettä josta pallo laajenisi, vaan koko kalvo laajenee. Samalla laajeneva pallo selittää se, miten kaikki pisteet etääntyvät toisistaan eivätkä kulje jossain toisaalla olevaa pistettä kohti. Tämä yksi piirre ei kuitenkaan sovi siihen ylimääräiseen tilaulottuvuuteen jonka arkijärki helposti maalaa "ilmapallon sisälle". On vaikeaa kuvitella palloa pelkkänä kalvona jonka sisällä ei olisi jotain. Tässä kohden on olennainen epäanalogisuus todellisuuteen. Kun teoriasta tehdään popularisoiva malli, ja arijärkeä käyttäen otetaan tämä popularisoitu malli ja käytetään sitä kuin se olisi se teoria, syntyy joskus vakavia vääristymiä. (Rakentuu esimerkiksi mielikuva ylimääräisestä tilaulottuvuudesta "jonka on pakko olla".)

Tässä kohden on kenties hyvä muistaa hyvien näkemysvertailun piirteitä jotka kuvasin kauan aikaa sitten (blogauksessa johon olen varsin tyytyväinen). Sen pohjalta asiaa voisi lähestyä muistuttamalla että fysiikka käyttää symboleita hyvin eri tavalla kuin vaikkapa alkemia tai puhekieli. Fysiikassa symbolin viittaussuhde rakennetaan eksaktiksi ja laaja-alaiseksi. Alkemiassa ja etenkin puhekielessä viittaussuhde on monisyisempi.

Toki joku voi sanoa että jos kuvataan eettistä sääntöä kuvakielellä, siinä voi olla eksakti sisältö. Että vertauksessa tietty idea välitetään eteenpäin. Tämä onkin varmasti totta. Jos joku kuvaa vaikka voiman ja vastavoiman teorian mukaan että ihmistä ei saa lyödä koska maailma kostaa, saadaan aikaan karman lain kaltainen ilmiö. Ongelmana on tietysti se, että karma on loppujen lopuksi varsin monitulkintainen. Voi olla että vertauksen sanojalla on hyvin tietty mielikuva ja tulkitsijalla on toinen hyvin tietty mielikuva. Näin ollen vertaus on sekä lähettäjälle että tulkitsijalle hyvinkin eksakti. Ongelmana on välitettävyys. Fysiikassa kaavojen eksaktius on määritelty tavalla jolla se on nimenomaan mahdollisimman välitettävä. Eli se ei muutu henkilöltä toiselle. (Arkijärkinen tiedepopularisointi ilmapalloilla oleva eksaktius on selvästi vähemmän välitettävä.) Tässä välitettävyydessä on tieteen popularisoinnin kannalta sellainen mielenkiintoinen piirre, että ihmisen osaamattomuus ja laiskuus voivat "hyvin eksaktin ja erinomaisesti välitettävän" teoriankin kohdalla estää oikean tulkinnan syntymisen. Siksi esimerkiksi tieteellistä kvanttiteoriaa ymmärretään "rahvaan parissa" yleensä aika huonosti mutta väärinymmärretään runsaasti..
1: Ongelma on tässä suhteessa hieman samanlainen kun induktion kohdalla. Sekä analogia että korrelaatio ovat induktioita. Molemmissa voi olla eksaktiutta ja epäeksaktiutta vaihtelevia määriä. Mutta silti korrelaation sisällä on lujempi tiettyys kuin analogioilla ; Korrelaatioiden kumoutuvuus ja voimakkuus on helpommin arvioitavissa (niille saadaan lukuarvo). Analogioiden kohdalla ikuisuuskysymys taas on ollut juuri siinä että mikä määrä epäanalogiaa missäkin paikassa on riittävästi. ; Analogioilla on kaksi ongelmaa -analogisuuden voimakkusuongelma ja analogisuuden attribuuttien priorisoimisongelma - joihin molempiin olisi vastattava ennen kuin voidaan tehdä arvioi analogian hyvyydestä tai huonoudesta. Ja näin ollen analogian hyväksyminen ja hylkääminen on mielipiteestä riippuvaisempaa kuin korrelaatioilla. Siksi maailmankuvattomuuteen pyrkivä (yleistettävyyttä/objektiivisuutta tavoitteleva) tiede ei olekaan oikeastaan juuri yhtään "induktiokeskeisyyttä" ja on vahvasti nimenomaan "korrelaatiokeskeisyyttä".

Tässä kohden kyseessä on laajempi viestintäongelma. Täsmälleen sama vaikuttaa muussakin mediassa ; "Tämä päivä" -blogi kuvasi tähän liittyen sitä miten mediassa taistellaan uutisen totuusarvon ja viihdyttävän narratiivin ristipaineessa. "harva journalisti varmaankaan istuu luolassaan suunnittelemassa miten asioita voidaan vääristellä. Pikemminkin kyseessä on tietty metodiikka joka tapahtuu hyvin luonnostaan. Journalisti tarinassa värittää tarinaa hieman tuodessaan siihen mukaan dramatiikkaa ja selkeää tarinamaisuutta pelkän tosiasioiden raportoinnin sijaan. Tämä tehdään jotta tarina olisi enemmän koskettava ja henkilökohtainen, sillä hyvä journalisti tietää miten ihmiset eivät ole kiinnostuneita vain jutuista jotka ovat faktaluetteloita." Toki tämä kertoo sen että kenties faktoja ei tarvitse vääristellä tarinankerronnallisesti. Mutta toisaalta se muistuttaa että se, että jotain osaa kuvata arkikielisesti ei tarkoita että esitetty asia olisi tosi. Onnistuessaan hyvä uutinen kertoo toden tarinan. Samoin toimii tietysti hyvä tieteen popularisointikin. Ongelmana onkin nimenomaan se, että usein on vaikeaa rakentaa tätä hyvää tarinaa. Huono ja vääristävä tarina on sen sijaan helppoa keksiä ja luoda.
En siis pidä tiedeviestintää oikeastaan huonona asiana. Sen sijaan muistutan että oikoteiden kohdalla on usein  ongelmana ennen kaikkea "sokeiden valtakunnassa silmäpuoli on kuningas" -tilaa. Siksi, kun "mutkimus" -blogissa muistutetaan että vertaus helpottaa oppimista, ja että sen avulla opitaan jotain joka muutoin on yleiseti ottaen hakoteillä, minä kauhistelen ihmisten laiskuutta ja tietämättömyyttä enkä niinkään ihastele vertauksen mainioutta. Tämä on varmaan syynä siihen että vaikka olenkin itse pedanttinen ja selkeästi oppimiseen uskova, olen kuitenkin samanaikaisesti varsin pessimistinen skeptikoille yleisestä valistusprojektin järkevyydestä ja onnistumisesta.