Tästä malliesimerkin saa esimerkiksi "House" -sarjasta. Sen toistuva teema on että älykkyys liittyisi sosiaalisiin huonouksiin. Esimerkiksi jaksossa "Ignorance is Bliss" on huippuälykäs tutkija joka tuhoaa aivonsa huumeilla koska muutoin hänen elämänsä olisi onnetonta ; Hän ei kykene kokemaan "samalla aaltopituudella olemista" vaimonsa kanssa. Koska 91 pisteen ero älykkyysosamäärässä tekee tilanteen sellaiseksi että vaimon olisi helpompi ymmärtää gibbonia kuin miestään. Perustelu aivojen tuhoamiselle oli siis sosiaalinen ja hyvään elämään liittyvä ; "No matter what I did, it really wasn't good enough. Then I met Dora. She didn't care how smart I was, or what I might accomplish in the future. It was the first time in my life that I was *really* happy. So I decided I'd rather be happy than smart." Toisessa jaksossa nimeltä "Private Lives" voimakkaasti ateistiseksi leimautunut House lukee uskonnollista saarnakirjaa, koska se on hänen biologisen isänsä kirjoittama. Housen ystävä Wilson ymmärtää että syy tähän on se, että kukaan ei ymmärrä Housea, esimerkiksi hän itse ei ymmärrä Housea puolta ajasta. Ja että tämä ajaa yksinäisyyteen. Ja että silloin on luontevaa miettiä että miksi on yksin ja asiaa voi auttaa jos esimerkiksi isänsä saarnoista saa pinnan alta jonkinlaisen ajattelutavan tai kuvion joka yhdistäisi.
Voidaan toki nähdä että älykkyyden ja ymmärrettävyyden välillä on esteitä. Ei ole välttämättä tarpeen että puoliso on astrofyysikko jos itse on, mutta suuri älykkyysero vaikeuttaa elämistä. Toinen on "vähintään altavastaajana" ja toinen joutuu jarruttamaan ja "selittämään tarpeettomasti". On selvää että tämä vaikuttaa suhteeseen ja elämiseen. Tämä on kuitenkin relevantti jos ja vain jos erot ovat hyvin suuria. Sillä ymmärtämisvaikeuksia eivät rakenna älykkyys itsessään, vaan vaikeuksia tulee jos on runsasti eroa. Ja kun älykkyysosamäärät solahtavat gaussin käyrälle, on selvää että eroista tulee keskimäärin yllättävän pieniä ; Kun arvotaan kaksi henkilöä, on epätodennäköistä että toinen olisi matalasta marginaalista ja toinen korkeasta marginaalista. (Jos olet huippuälykäs tai laaksotyperä, laskelmat ovat tietysti erilaiset koska vain toisen täytyy osua marginaalisen huonoon päähän. Tilanne on sidottu. Suurin osa ihmisistä kuitenkin solahtaa keskelle tai sinne tienoille.)
Toisaalta älykkyys saattaa vaikuttaa myös siihen että ihminen miettii erilaisia asioita myös sellaisiin aiheisiin jotka ovat muille tärkeitä ja rakkaita. Näin käy "vahingossa" etenkin jos älykkään ihmisen kiinnostus on monialaista. Silloin hän prosessoi monia eri aiheita ja nämä tabuaiheet sitten nostavat vastareaktioita. On toki selvää että esimerkiksi maailmankuvaan, kuten uskontoon, liittyvät kysymykset ovat sellaisia että niihin kantaa ottaminen ja niiden prosessointi muuna kuin "kulttuurisina itsestäänselvyyksinä" on jotain joka etäännyttää sosiaalisesti, rakentaa vaikutelmaa siitä että miettijä on epäkohtelias ja kammottava ihminen. - Mutta toisaalta tässä kohden ei välttämättä tarvita älykkyyttä ; Ongelmat ovat näissä kohden yleensä aiheissa. Näihin taktisiin aiheisiin keskittyminen on helppoa tyhmältäkin. Ja sitten jos älykäs on yksialaisesti innostunut näistä hankalista aiheista, on selvää että kysymys ei enää ole pelkästä älystä vaan myös mielenkiinnon keskittämisestä. Fiksoituminen sosiaalisesti hankaliin aiheisiin kertoo jotain siitä miten paljon älykäskin aihetta pohtiva ihminen välittää muista ihmisistä tunteineen. (On todellakin hyvä huomata että ihminen voi olla oikeassa ja kusipää samanaikaisesti. Tabuaiheissa aina mahdollisuus että "älykäs ja totuudenmukainen" kannanotto on "kusipäinen ja provosoiva" koska ympäristö on sattunut valitsemaan "epätoden muodikkaaksi maailmankuvaksi". Näin ollen kysymys on monesti valinnasta, siitä kumman priorisoi. Vaikka yhteenkin asiat tietysti solahtavat joskus.)
Tämä kaikki on kuitenkin pääosin tarina.
Hyvin usein "älykäs ärtsy" on luonnehdinta jossa ihmiset "ajattelevat asiat väärin päin." He ajattelevat että luonne liittyy älykkyyteen sen sijaan että katsoisivat johtaako älykkyys luonteeseen. Tämä on ymmärrettävää. Ihmiset eivät usein kulje älykkyysosamäärätestit taskussaan. Sen sijaan he arvioivat muita ihmisiä muuta kautta. Älyn loiston voi aina korvata perslihaksilla. Ja viisaan toisenajattelijan rooli on helppo rakentaa olemalla erimielinen jostain "taktisesta sosiaalisesti arasta tabuaiheesta". Usein ihmiset sekoittavat uuden näkökulman tai marginaalissa olemisen samaksi kuin älykkyys. - Ja osittain tämä on jopa järkevämpi priorisointi kuin pelkkä älykkyyteen keskittyminen. Itse arvostan taitoa älykkyyden yli. Kunnollinen taito taas tulee aina ja väistämättä harjoittelulla. Älyllä pääsee kenties paremmin alkuun, mutta se on sitten siinä. Järkevyys tosin kyseenalaistuu kun tajutaan että moni ihminen on saanut älykkään maineen lähinnä olemalla ärtynyt ja ärsyttävän nokkava tietyissä taktisissa tunneherkissä aiheissa. (Blogini lukijat eivät varmasti etsi tämänlaisia esimerkiksi tämän tummasävyisen sivun ulkopuolelta.)
Kuitenkin kaiken kaikkiaan tässä "älykkään ihmisen heikkoudessa" on usein takana lähinnä lohdullisuus. Tätä voisi sanoa kompensationariseksi teoriaksi ihmisyydestä. Tähän malliin menee itse asiassa kaksi hieman erilaista tilannetta:
Ensimmäinen on valistusajan peruja. Oli aikoja jolloin tunne ja järki erotettiin lujasti toisistaan. Tunteet nähtiin eläimellisyytenä jota äly suitsi. Väärin päin ihmisistä tuli tässä ihmiskuvassa lähinnä hillittömiä. Tämä johtaa luonnollisesti siihen että ihminen joutuu valitsemaan onnellisuuden ja älykkyyden väliltä. Tosielämässä tilanne ei onneksi ole näin mustavalkoinen.
Toinen on varsin moderni ja pääasiassa ajatuksen lohdullisuuteen perustuva väite siitä, että koska jokainen ihminen on määritelty samanarvoinen, heillä täytyisi olla saman verran myös positiivisiksi luonnehdittavia ominaisuuksia. Tässä unohdetaan siis se, että ihmisten samanarvoisuus on itseisarvo ja kuvitellaan että ihminen ikään kuin oikeuttaa olemassaolonsa ominaisuuksillaan, eli ihminen olisi sittenkin jotenkin arvioitavissa ominaisuuksiensa kautta välinearvoina. On siis ajatus että jollain omituisella tavalla jokainen ihminen saisi suunnilleen saman verran hyviä asioita.
Maailma ei kuitenkaan toimi näin. Vammaisten kanssa puhutaan aina sisäisestä kauneudesta ja tämä on tietysti ymmärrettävää koska se vie huomion selvistä puutteista kohti niitä asioita joita vammaisella ihmisellä voi todella olla. Mutta samalla tuntuu unohtuvan se, että vammaisuus voi myös katkeroittaa. Valitettavasti jos tämä unohtuu, jossain on joku sisäisesti ruma ihminen joka rakentaa itselleen sisäisen kuvitelman siitä että hän on sisäisesti kaunis ja monisyinen ihminen jos hän olisi vammainen tai hänellä olisi ollut traaginen menneisyys. Ja tämänlainen traaginen menneisyys on helppo rakentaa itselle, kunhan vain pelaa tulevaisuudensuunnitelmansa pieleen. Ruma sielu auttaa ongelmien hankinnassa. Ja niin tulevaisuuden itselle saadaan traaginen menneisyys jonka voidaan sitten kuvitella manaavan siitä rumasta sielusta kauniin.
Traumaattisessa menneisyydessäkin on sellainen omituinen piirre, että ne nähdään ikään kuin kasvattavina ja elämänkokemusta antavina. Jonain joka kertoo että olet oppinut. Kuitenkin juuri nämä voivat myös rikkoa. Ja tämä ei tarkoita että ihminen tulisi jotenkin sinummaksi tai hauraammaksi tai muuten kauniimmaksi. Rikki meneminen tarkoittaa joskus vain rikki menemistä. Silloin ei enää "toimi niin hyvin kuin ennen". Menetettyä attribuuttia ei saada "reiluuspisteinä" jonnekin muualle. (Ei tässä eikä seuraavassa elämässä.)
It just don't work like that. On olemassa kaunissieluisia missejä ja luonteeltaan kammottavia vammaisia. Samoin kun on olemassa luonteeltaan aivan herttaisia superälyköitä (Kuten Richard Feynman oli). Ja se junan spanielin älykkyyksinen ihminen voi olla pohjimmiltaan ja syvimmiltään melkoisen hirvittävä ja monialaisesti epämiellyttävä. Kaunis ja älykäs voi olla vieläpä onnellinen. Kun joku taas ihmettelee että miksi kohtalo ei ole suonut hänelle edes yhtä näistä. (Koska kohtaloa ei ole ei tule mieleen, vaan Jumala ja universumin tasapaino kirotaan ennemmin kuin kiistetään sen oleamassaolo. Mikä on omituista koska kohtaloajattelun tuhoaminen tässä tilanteessa on hemmetin rauhoittavaa ja lohdullista.)
Sillä tilanne menee hieman kuten noppapelissä jossa yhden nopan tulos ei vaikuta toisen nopan tulokseen. Maailma ei ole reilu. Toiset saavat paljon hyvää ja toisilla tulee "huonompi käsi". Huonojen korttien ja epäonnisten sattumusten takana ei ole se, että nurkan takana odottaisi jokin palkinto tästä huonosta. Joskus siellä on lisää sitä huonoa kun se onnekas kerää lisäpotteja. Ainut lohtu on se, että onni ei painotu. Todennäköisyys on siitä reilu että kenelläkään ei ole "tuleviin arvontoihin" automaattivoittoja. Paljon saanut Steve Jobs kuoli nuorena syöpään. (Mutta toisaalta niin kuolee moni laiton afrikan pakolainen Espanjan appensiininpomintahelvetissäkin.) Tilasto ei välitä, eikä onnellisten tähtien hannuhanhia ja epäonnisia akuankkoja ole kuin "jälkikäteen tulkiten". (Tilastot valitettavasti tuomitsevat että jos otetaan tuhannen otos, on 1 niistä odotettavasti niin epäonnekas että vain 1/1000 on niin huono -onninen ; Taikauskoiset ihmiset uskovat tätä onnenpeleissä. Ja heitä pidetään taikauskoisina ja hieman hassahtaneina. Muutkin ihmiset ajattelevat tilastollisista asioista yhtä taikauskoisesti muilla aiheilla. Mutta tätä pidetään normaalina ja jonain jonka kritisoiminen olisi sosiaalisesti ärsyttävää tabunmurskaamista.)
Asiaa voi toki kiertää hieman sillä että monia asioita voi harjoitella. Näin ihminen voi keskittyä ja oppia jotain. Valitettavasti tätä helpotusta haittaa se, että ihmiset ovat keskimäärin yllättävänkin laiskoja. Tai ainakin haluttomia muuttumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti