Nämä voivat ensisilmäyksellä tuntua keskenään ristiriitaisilta. Kuitenkin Johnsonin oivallus oli se, että avomielisyyttä vaativan keskustelun herättäminen on ensisijaisen tärkeää ; Avomielisyyden vaatiminen on itse asiassa avain monokulttuuriin. Pseudotieteellinen ajattelutapa elää nimenomaan tällä logiikalla. Se ikään kuin kuvittelee maailman paradigmaattiseksi. Heidän oma dogmansa edustaa nousevaa maailmankuvaa joka korvaa nykyteorian ja tuhoaa sen. Oma näkemys on aito, todenmukaisempi ja parempi. Näin oman suosion vähyyden syyksi masinoidaan vainoaminen ja vastapuolen menestys selitetään dogmaattisuudella. Vastapuolen toimintaa selitetään tieteen sosiologialla, viittaamalla intresseihin ja maailmankuviin. Omaa toimintaa kuvataan tieteeltä vaikuttavalla kielellä (usein tekaistua mutta maallikot eivät kuitenkaan hallitse tätä joten se vaikuttaa heille aidolta tavaralta.) Tällä saadaan myötätuntoa omalle asialle ja tätä kautta päästään "uudeksi nousseeksi paradigmaksi".
Tieteen puolella käsitteitä voi olla kenties vaikeaa ymmärtää. Mutta arkisemmasta elämästäkin saadan aikaan paljon. "Aamulehti" uutisoi kreikassa nousseesta äärioikeistolaisesta puolueesta. "Kun puolueen johtaja marssi sisään tilaisuuteen, apuri komensi huutamalla kaikkia paikalla olleita journalisteja nousemaan ylös hänen kunniakseen. Ne, jotka kieltäytyivät nousemasta, komennettiin saman tien tilaisuudesta ulos." Tämä nosti keskustelua myös Suomessa. Esimerkiksi eräs PerusSuomalainen kirjoitti tuohtuneesti seuraavasti "Mediaan voisi suhtautua kriittisemmin. Jos media kutsuu natsistiseksi se ei tarkoita että se on natsistinen. Tällainen kirjoittelu ja mustamaalaaminen varmasti ajaa minkä tahansa marginaaliryhmän iskemään takaisin. Jos halutaan viedä uutisointia jatkuvasti 30-luvulle niin voidaan suoraan oppia sen ajan virheistä. Sen sijaan, että natsiteltaisiin voitaisiin ottaa kantaa muihin puolueeseen liittyviin naurettavuuksiin. Kannattajat varmasti riemastuvat, kun muu maa päättää, että äänestivät väärin ja heidän puoleensa kielletään. Demokratia ei toimi niin." Lausunto oli sinänsä erikoinen, koska kyseistä puoluetta ei oltu kieltämässä, ja puolueen johtaja on määritellyt puolueen äärioikeistolaiseksi antivalistukselliseksi puolueeksi. Ja kunnian vaatiminen tai pois on jotain joka sotii avointa lehdistöä vastaan hyvinkin tiukasti, joka on sekin demokratiaa vastaan aika melkoisesti. On vaikeaa puhua demokratiasta ja mielipiteenvapaudesta, näiden näkemysten kritiikki kielletään ; Erimielisyyden esilletuominen ja jonkin asian naurettavana pitäminen ja tämän ääneen sanominen ei ole samaa kuin sensuuri. Se on itse asiassa sen vastakohta. Sensuuria on sen sijaan se, että ihmisten läsnäolo sallitaan vain jos heillä on tietyt mielipiteet ja jos ihmisten mielipiteenilmaisuja kielletään vain siksi että ne ovat kriittisiä tietylle näkemykselle. (Vaikka syyttämällä niitä sensuristisiksi.) Ja on erittäin omituista vedota kriittiseen lehdistön laadun analyysiin, mediakriittisyyteen ja medialukutaitoon jos asenne on se että jos lehdet sanovat jotain puoluetta natsistiseksi niin tämä automaattisesti tarkoittaisi, että puolue ei mitenkään voi olla natsistinen vaikka sen johtaja sanoisi sitä itse kansallissosialistiseksi. (Ei etenkään jos aiheeseen liittyen ilmenee rationaalisen argumentaation ja ideologia-analyysin sijasta lähinnä sellaisia "weasel-wordaavia" iskusanoja kuten "mokutus" tai "hyysäys"...)
Kuitenkin juuri tämä muistuttaa siitä että äärioikeistolainen strategia on itse asiassa aina journalismikriittistä. Se voidaan nähdä peräti kahdessa vaiheessa jossa sama retoriikka palvelee eri tarkoitusta.
1: Ensimmäisessä vaiheessa mediakriittisyys ilmenee siten että korostetaan sitä miten "Media vihaa, vainoaa ja väärinkäsittää meitä". Tätä tapahtuu standardinomaisesti. Tälle saadaan pohja siitä että media kohtelee kaikkia melko ikävästi. Ja tarttuu erinäköisiin ylilyönteihin. Näin ollen harvaa poliitikkoa kohdellaan hyvin, ja ylilyönnit tulevat julkisuuteen. Tämä koetaan laajempana vastustuksena ja nähdään että vain tämä yksi puolue olisi tekoihinsa nähden liioitellusti median hampaissa. Tämä esiintyy usein tasapuolisuuden vaatimisena, jossa sensuuri koetaan "hyysäämisenä" ja jonain jota intellektuellit/median itressi tai muut vastaavat tahot rikkovat sananvapautta vastaan.
2: Toisessa vaiheessa mediakriittisyys ilmenee täsmälleen samana väärän median vastustamisena. Esimerkiksi Unkari on näyttänyt kuinka lehdistö, tv ja internet ovat äärioikeistohallitusten ensimmäisiä rajoitettavia asioita. Tämä on sensuristista aktiota joka tehdään luonnollisesti "totuuden nimissä". Tässä vaiheessa ei puhuta enää "vallitsevan järjestelmän hyysäämisestä" vaan "harmoniasta".
Suomessakin on havaittavissa vastaavaa. Ensin mediavastaisuus esiintyy mielipiteenvapaden ja ilmaisuvapauden tematiikalla ja sitten mediavastaisuus esiintyy totuuden ja kunnioituksen tematiikalla ; "Tyhjästä nousukaudellaan" PerusSuomalaiset vetosivat poliittiseen korrektiuteen sensuristisena hirviönä. Heistä kaikkea sai sanoa ja pitikin sanoa. Hyvät tavat ja lehdistön käytänteisiin viittaamiset olivat tässä vain tekosyitä ja oikeutuksia käyttää tätä sensuristista hirviötä. Esimerkiksi värikkäät sanavalinnat olivat vitsikkäitä ja hyvä asia. Nyt kun valtaa on tullut esille, yhä enemmän ja vahvemmin esillä on se miten jotain asioita ei saisi sanoa. Koska tietyt tulkinnat ovat väärinymmärtämistä ja hassut sanat epäkohteliasta pilkkaamista. Poliittinen korrektius on siis muiden käyttämänä "sensuristista ja pahaa" muilla mutta se pitää manata joka väkissä omaksi suojaksi "koska se on kohteliasta, rationaalista ja hyvää". Kaksoisstandardi peittyy kun molemmissa käytetään vaikkapa sanaa "mediakriittisyys".
Tämä strategia perustuu täsmälleen samaan sanojen kaksoismerkitysten luovaan ekvivokaation avulla soveltamiseen kuin mihin pseudotieteetkin rakentavat toimintansa. Jokainen kannattaa kriittistä medialukutaitoa tai kriittistä tieteentekoa. Kuitenkin tämä taipuu kätevästi median vastustamiseksi ja tieteen vallitsevan paradigman vastustamiseksi koska kritiikki tarkoittaa usein pelkkää asioiden vastustamista.
Näin äärioikeistolainen retoriikka voi antaa sloganin jota noudatetaan sekä silloin kun vaaditaan enemmän mielipiteidenkirjon esilletuomista että silloin kun sitä halutaan vähentää. Koska ollaan mediakriittisiä. Ja tietysti Wedge -strategiankin ydin on siinä että "eri maailmankuvat, eri tulkinnat, yhtä hyviä, maailmankuvien samanarvoisuus, monileimaisuus" ovat jotain jota käytetään vain silloin kun kannatus tiedemaailmassa ja yhteiskunnassa on vähemmistöstatuksella. Ja sitten kun valtaa saadaan voidaan samalla sloganistolla vastustaa evolutionismia niin että sitä ei enää ole ollenkaan yhteiskunnassa. Kun vastustajaa ei vaihdeta ja sloganitkin pysyvät, tätä olennaista asenneilmapiirien muutosta ei välttämättä edes huomata matkan varrella. Koska koko ajan ollaan evoluutiokriittisiä. (Huomaaminen on erityisen vaikeaa jos pidetään huoli siitä että arvio "laadukkaasta tai huonosta mediasta" tai "laadukkaasta tai huonosta tieteestä" saadaan sen mukaan tukeeko se tätä tiettyä näkemystä vai ei. Eli oikeaa mielipidettä ajava asia on laadukasta ja muu roskaa.)
Kaikki tämä "hässäkkä" näyttää merkityksettämältä (sen arvo argumenttina katoaa) välittömästi kun tajutaan että mikä on maali ja kohde kun puhutaan "kriittisestä lehdistöstä" tai "kriittisestä tiedemaailmasta". On aika hemmetin omituista ajaa vapaata mielipiteidenvaihtoa jos pääretoriikka kohdistaa vainosyytteitä/aivopesua/hyssäämissuhmurointia siihen että esimerkiksi valtaosa poliitikoista/journalisteista/tiedemiehistä on jotain sellaista mieltä joka ei näitä vainoamisesta syyttäjiä itseään kiinnosta. Jo tämän itsessään pitäisi herättää huomio. Sillä tämänlaiset huomiot ovat nimenomaan sitä kriittisyyttä. Jos vainoamisesta ei ole vahvaa ja laajakirjoista näyttöä, pitäisi jokaisen hälytyskellojen kilkattaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti