Populaarikulttuuri vilisee erilaisia stereotyyppisiä tiedemieskuvia. Yksi kenties tunnetuimmista on "hajamielisen professorin" hahmo. Näitä voi helposti pitää pelkkinä viihdyttävinä anekdootteina. ; "Hajamielisen professorin" tarinoita on esiintynyt niin kauan että voi sanoa että niitä on ollut "aina". Esimerkiksi Thaleen kerrotaan olleen niin hajamielinen, että erään tytön kerrottiin yrittäneen kampittaa tätä jotta saisi tämän arkitodellisuuteen. Newtonin taas kerrottiin kerran menneen aterioimaan myöhässä ; Hänen toverinsa oli jo kerinnyt syömään tarjolla olleen kanan. Kun Newton sitten tuli, hän keskusteli innokkaasti. Kun Newton sitten nosti kupua, hän ihmetteli kananluita ja selitti että hän oli ollut niin innoissaan keskustelemassa että oli luullut että ei ollutkaan vielä syönyt.Tämänlainen tarinointi on tietysti mukavaa koska saadaan yhdistettyä ihmisyyden erilaisia puolia ; Kuten "Unkuri" -blogin "nauru" -teksti mainitsee ; "koominen on aina asia erikseen. ihminen voi olla jalo, älykäs tai suurenmoinen, mutta samalla koominen. suurenmoinen strukturalisti tai semiootikko tai narratologi, mutta koominen." Mutta näillä tarinoilla ei helposti näe sen kummempaa oikeutusta. Ne ovat helposti vain tarinoita. Tämä on helposti jotain jonka voisi nähdä tarinoiden ainoana antina ; Sillä usein on hyvin vaikeaa tietää kuinka paljon näissä anekdooteissa on takana edes totta.
Sen sijaan on selvää, että niiden kertominen kertoo jotain kertojasta. Nämä tarinat tekee mielenkiintoiseksi se, että ne voidaan nähdä kannanottoina siitä minkälainen on hyveellinen filosofi tai tiedemies. Eli tarinoiden taustalle voidaan helpostikin nähdä myös kannanottoja. Tarkalleen ottaen kannanottoja siitä minkälainen ihminen täytyy olla jotta menestyy tieteessä. ; Hajamielinen professori sopiikin ajamaan kahdenlaista näkemystä tieteenteosta. (a) Tiedettä todellisuudesta vieraantumisena joka sopii hyvin anti-intellektuellin mielikuvaan ja romahduttaa auktoriteetin (b) keskittymismielikuvaan jossa arkiset asiat jäävät suurempien asioiden tieltä.
Newtonin aikana tarina on varmasti jos ei peräti syntynyt niin ainakin levinnyt sen takia että siihen aikaan mässäilyä pidettiin pinnallisuutena. Ateriaan keskittyminen olisi siksi pahe jota ei haluttu liittää tiedemieheen koska tästä voisi saada "väärän kuvan". Newton siis, paitsi unohti syödä ja peräti unohti unohtaneensa syödä, edusti siksi myös ihannetta. ~ Kun puhutaan ihaillusta auktoriteetista kuten Newtonista, on selvää että hänen toimintaansa idealisoidaan joko keksimällä mielikuvaa tukevia tarinoita tai kertomalla sellaisia yksityiskohtia oikeasta elämästä jotka tukevat tätä mielikuvaa.
Tämän huomaaminen on mielenkiintoista. Koska esimerkiksi Sokrates on Platonin esilletuoma hahmo. Sokrateen elämäntapaa kuvaavat tarinat edustavatkin siksi hyvin tärkeitä kannanottoja. Ne kuvaavat paitsi filosofiaa prosessina, myös filosofiaa asenteena jonka kautta tämän prosessin pyörittäminen mahdollistuu. Kenties näkyvin piirre Sokrateessa on irrallisuus. Häntä kuvataan ilman kenkiä kulkevana jotta olisi selvää että hän ei veljeile rikkaiston kanssa ja aja heidän asiaansa. Tämä on kannanotto siitä että rikkaus ja muut ovat intressejä jotka haittaavat koska ne houkuttavat olemaan kyseenalaistamatta. Sokrates on ruma, koska jos hän olisi kaunis hän voisi vedota karismalla sen sijaan että antaisi älyn suorittaa kaiken työn. Sokrates ei ole sofisti koska silloin hän ajaisi asiakkaan asiaa eikä totuuden asiaa. Sokrates sen sijaan toimii kaikkia vastaan, hän on peräti "antisofisti". On selvää että olivatpa nämä kuvat miten tosia ja osuvia tahansa, niiden muistiinkirjaaminen on varmasti palvellut kannanottona juuri tämänlaisia asioita.
Enkä tietysti itsekään ole tämänlaisista tarinoista vapaa. Esimerkiksi kun kerron arkielämän kokemuksistani ja elämäntavastani, painottuu tietty kulma jota moni pitää minun perusnegatiivisuutena. Kuitenkin tässä on syvempiä kulmia. Esimerkiksi kun tarinoin eksymiskotkotuksistani, kerron itse asiassa tarinaa joka tukee teoriaani siitä miten luovaa filosofiointia harjoitetaan yritys-epäonnistumis-alasampumisen metodilla jossa laiskanahkera törmäytys on ytimessä. Nämä eivät siis ole pelkkiä itselleennauravia negatiivisia ja pessimistisen kyynisiä epäonnistumiskertomuksia. Niissä on mukana myös itsekehuva ja egoilua pullisteleva onnistumiskertomus jonka huomaaminen vain voi olla vaikeaa. Tarinani on luonnollisesti liitoksissa siihen että minun filosofiakuvani on se, että filosofi on "generalisti", eli hän yhdistelee erilaisia asioita. Ja tällä on hyvin voimakas yhteys kannattamaani Quinelaiseen tieteenfilosofiaan.
Tämänkaltaiset oivallukset ovat tärkeitä. Steven Shapinin mukaan tieteenteon tarinat olivat 1800 -luvun alkuun asti oleellisia opettamismetodeja. Niillä annettiin mallia ja esikuvia tieteelliseen asennoitumiseen. Myöhemmin näitä tarinoita ei ole pidetty arvossa, mutta niitä on kuitenkin kerrottu. Esimerkiksi Feynmanin ympärillä pyörii paljonkin tarinoita. Esimerkiksi melko levinnyt on median todentama tilanne jossa tutkittiin avaruussukkula Challengerin onnettomuutta. Feynman paljasti tuhon syyn pudottamalla kumitiivisteen jääveteen. Kumitiiviste meni rikki vaikka sen väitettiin kestävän kovaakin kylmyyttä. Tämä on mielenkiintoinen tarina joka kuvaa empiirisen kokeilun tärkeyttä. Tämän vuoksi tositapaus on levinnyt kerrotuksi tarinaksi.
Tieteen tarinat ovatkin siksi jotain jotka ovat Shapinille enemmän kuin pelkkää human intrest -juoruilua joka on lähinnä tiedemaailman versio "ilta-lehdelle". Enemmän kuin pelkkää antropologiaa jossa kerätään tieteilijöiden kertomuksia itsestään joka heijastaa ihannetta tai mielikuvaa tieteenteosta. Se on enemmän kuin tieteensosiologiaa jossa tutkitaan tiedemiesten käyttäytymistä jossa anekdootit voivat huolellisesti varmisteltuna olla hyviäkin apuvälineitä.
Anekdooteilla voidaan nähdä voimakas yhteys normatiiviseen tieteenfilosofiaankin. Useinhan tieteenfilosofiset arviot vaativat hyvin monipuolisia kannanottoja. Arviointia on tehtävä tiettyjä prosesseja apunakäyttäen ja tässä mukana on tietty tutkimusasenne. Näin tarinat on liittettävissä kuten Kuhnin exemplar -käsitteeseen. Hänen mukaansahan tieteentekijät oppivat ikään kuin malliesimerkkejä hyvistä tieteellisistä teorioista ja tieteentekemisestä ja että nämä ovat niitä kohtia joihin tieteentekijät vertaavat kaikkea tieteentekemistä. Tämä konsepti liimaakin tieteenhistorian, tieteensosiologian ja tieteenfilosofian yhteen. Ja rehellisesti sanoen se tekee sen tavalla joka viehättää itseäni suunnattomasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti