("Words, Ideas and Things", "Christian to Agnostic : A Short Explanation")
Ylläoleva lausunto on osana artikkelia jonka kirjoittaja kartoittaa syitä miksi hän oli luopunut kristinuskosta ja ryhtynyt agnostikoksi. Käännekohdaksi oli tullut akateeminen opiskelu. Tämä on sinällään paradoksaalista, että uskon vahvistaminen oli ollut alunperäisenä tavoitteena koulutukseen siirtyessä. Otin lainaamani kohdan esille kuitenkin pääasiassa sen vuoksi, että siihen tiivistyy yleinen uskovaisten suhtautuminen kaikkeen uskontokeskusteluun. Uskonnottomuus nähdään ensisijassa kuuliaisuusongelmana.
1: Tästä kuuliaisuushengestä hyvän esimerkin saanee W. L. Craigin "Reasonable Faith" -kirjasta, jossa hän esittää suoraan että "The Bible says all men are without excuse. Even those who are given no good reason to believe and many persuasive reasons to disbelieve have no excuse, because the ultimate reason they do not believe is that they have deliberately rejected God's Holy Spirit." Hän esittää että mikään miettimisen ja epäuskolle saamieen perustelujenkin kautta ei ole mahdollista saada mitään liennytystä. Hänelle ne ovat vain tekosyitä jolla ohitetaan Jumalan Pyhä Henki tarkoituksella. Craig on tosin samassa kirjassa sitonut koko ajatteluprosessin alisteiseksi teologialle. Ajattelu joka ei tue uskontoa on by definition väärää ja huonoa ajattelua. "The ministerial use of reason occurs when reason submits to and serves the gospel. In light of the Spirit's witness, only the ministerial use of reason is legitimate. Philosophy is rightly the handmaid of theology."
Siinä missä paatuneinkin kreationisti puhuu nykyään leppoisasti moniarvoisuudesta ja eri maailmankuvista ja selittää että erilaiset katsomukset olisi otettava vakavasti, on kreationistit - ja yllättävän usea leppoisammistakin uskovaisista - valmiita selittämään että uskosta luopumisen kohdalla vastaavaa oikeutta ei ole. Tiukimmillaan evoluutio määrittyy kontroversiaalimmaksi aiheeksi kuin kristillisyys. Ja jopa leppoisalta vaikuttavat teologit voivat selittää miten Jumalan kieltäminen on ongelmallista koska jos Jumalan todistaminen on vaikeaa, niin on Jumalan olemassaolemattomuudenkin todistaminen vähintään yhtä vaikeaa. (Tälle arviolle ei anneta koskaan eksaktia laskelmaa jolla maailmankuvariippumattomasti todettaisiin asiantila näin. Mutta se ei estä sitä että tätä ei voisi lausua ääneen vakaumuksen rintaäänellä.)
Kuuliaisuusteema on hyvin olennainen ja toistuva. Syy sen toiminnalle on helposti ymmärrettävissä. Aristoteles nimittäin liitti kuuliaisuusteeman, katumuksen, anteeksiannon ja armon teemoihin olennaisen osuvia ajatuksia. Hänen mukaansa katumus johtuu pohjimmiltaan akrasiasta (ἀκρασία), tahdonheikkoudesta. Tämä oli hänen hyve-etiikassaan erittäin huono piirre. Anteeksiannon hän liitti katumukseen siten, että anteeksianto on helppoa koska anteeksipyyntö on aina alistumistila. Kun pyytää anteeksi, asettaa itsensä toisen alapuolelle. Ihminen joutuu anteeksipyytäessään tekemään kaksi alentavaa aktiota (a) Hän joutuu tunnustamaan akrasian itsessään ja (b) joutuu pyytämään armoa toiselta ihmiseltä ja tässä kohden on riski että toinen ei tätä suostu antamaan. Näin katumukseen liittyy valtasuhde, anteeksiantaja on auktoriteetti.
Näin ollen jos vaatii toiselta katumusta, esittää - paitsi moraalisen kannanoton niin myös - vaatimuksen alamaisuudesta ja kuuliaisuudesta. Syntikonsepti onkin syyllisyydentunnon ja katumuksen tuottajana ja muistuttajana aina jonkinlaiseen alamaisuussuhteeseen sitoja. Kirkon teologiakin toki myöntää tämän. Jumala on sen piirissä ykkönen vallassa ja kaikkivaltiudessa (ja armonannossa).
Kristinuskossa armo onkin kaiken kaikkiaan hyvin olennaisessa osassa. Ja armonantajaksi nähdään nimenomaan Jumala ja kirkko. Ei ajatella että ihmisen pitäisi antaa anteeksi Jumalalle niinkuin Jumala anteeksiantaa meille. ; Tämä näkökulma on sinänsä kiinnostava, että pahan ongelmassa usein tulee vastaan selitys jonka mukaan kristinuskolle ei ole kärsimyksissä, taudeissa tai muussa mitään ongelmaa koska se päinvastoin hyvinkin innokkaasti ennustaa näitä. Kristinuskonnon negatiivisuus etenkin maailmanloppuun liittyvissä teemoissaan onkin kiistämättä sellainen että se päinvastoin korostaa että Jumalalla on hyvät syyt kiusata ja piinata tai katsoa muiden tekemiä piinaamisia ja kiusaamisia sivusta. Tämä viittaa siihen että kristityn ja muunkin ihmisen elämässä vastaan tulisi "Jobin kokemuksia" jotka herättäisivät tunteita joiden mukaan Jumalan pitäisi olla se joka armahdetaan sen sijaan että Jumala vain jakaisi armeliaisuutta ylemmyysasemastaan muille.
Näin ei kuitenkaan tehdä. Kristinuskon armosuhde on aina niin että ihminen katuu. Etenkin katolisessa rippiperinteessä - luterilaisessa tämä on vain melkoisen pienessä roolissa - tärkeää on että syntinen ihminen katuu, sitten tunnustaa suullisesti syntisyytensä ja sitten osallistuu tämän jälkeen jonkinlaiseen hyvitysrituaaliin ja aktioon joka näyttää tottelevaisuuden ja tunnustaa kuuliaisuutta. Tämä korostaa Jumalan kaikkivaltiutta ja sitä että kirkko ihmisineen on Jumalan edustajia maan päällä ja siksi kirkko ja sen valtarakenteet ovat niin olennaisia ja jotain muuta kuin kasa rahaa, rakennuksia, ihmisiä ja byrokratiaa.
Armonantosuhde on siksi olennaisimmillaan valtasuhde. Kristitty suvaitsee vain ihmisiä joihin uskonto on valtasuhteessa. Valtasuhde peräti värittää kaiken niin voimakkaasti, että osalle syntyy käsitys jossa todellisuutta peilataan vain tämän valtasuhteen kautta. Ja tällöin esimerkiksi ateismi ei ole enää mikään maailmankatsomus tai filosofia jossa voisi olla mitään järkeä. Se on vain kuuliaisuuden puutetta. Sillä kun kaikki nivoutuu valtasuhteeseen, ei ole kuin tämä valtasuhde.
Valitettavasti tämä johtaa usein kuuliaisuusvaatimuksiin ja selityksiin siitä miten se ja se asia on syntiä. Valitettavasti tämä ei auta auktoriteettisuhteen rakentamista, vaan vaikeuttaa sitä. Sillä ulkopuolella tilanne on se, että se, mikä kirkon sisällä on synnistä muistuttamista ja syyllisyyden kertomista on ulkopuolelle syyllistämistä. Kun kirkko selittää synniksi jotain jota ihminen ei uskonnon ulkopuolella pidä paheksuttavana, ulkopuolinen ihminen näkee että tämä on päinvastoin merkki kirkon paheksuttavuudesta. Kun kirkko pitää pahana hyväkstyttävää asiaa, tilannetta ei katsota syyllisyydestä muistuttamisena vaan syyllistämisenä. Sen mukana oleva auktoriteetti nähdään. Ja Aristoteelisestä kulmasta katsoen siinä missä katumus silloin kun se liittyy akrasiaan on arvokasta koska se auttaa karsimaan heikkotahtoisuutta, syyllistämisen kohdalla katumusta ei sidota akrasiaan. Jäljelle jää tällöin vain dominointi. Ihmiset ajattelevat usein intuitiivisesti tässä kohden suunnilleen Aristoteleen tavoin. Näin ollen ei ole ihme jos kaikenlainen kohkaaminen ja kauhistelu tuntuu päinvastoin ajavan kristityn tilanteeseen jossa se, minkä hän katsoo vahvistavan uskoa johtaakin nimenomaan uskon tuhoutumiseen.
Valokuva Daniil I. (Freezing the Rain) julkaistu tässä neuvotellulla herrasmiessopimuksella. Gauntlet kirjoittajan, samoin kuin käsi sen sisällä.
2 kommenttia:
Eräs englantilainen kristitty sanoi sen näin "Fundamentalism is based in their own fear of irrelevancy." Me muut yritämme tämän autoritäärisyyden sijasta miettiä miten fundamentalistisuutta voidaan vähentää.
Kiitos ystävällisyydestänne.
Lähetä kommentti