Antiikin kreikassa oltiin kulttuurin loppupuolella erittäin kiinnostuneita hyvän elämän konsepteista. Tässä tärkeimmät vastakkaiset voimat olivat Epikurokseen liitetty epikurolaisuus joka haki nautintoja. Ja toista ääripäätä taas edusti stoalaisuus jossa korostettiin vaikeuksien kestämistä.
Epikurolaiset tavoittivat kohtuutta jossa saadaan maksimaalinen määrä onnellisuutta. Puhtaan lyhytnäköisen rellestämisen sijasta haettiin tasapainoa. Stoalaiset taas katsoivat että maailmaa hallitsee fortuna. Tällöin ei voida järjellä ylläpitää mitään varmaa tasapainoa koska epäonnenpotku voi sellaisen aina tuhota. Näin stoalaiset kehottivatkin olemaan välittämättä ulkoisesta maailmasta. Ulkoinen maailma nähtiinkin stoalaisuudessa peräti deterministiseksi sellaisella tasolla jossa ihmisellä ei ole siihen mitään valtaa. Stoalainen kohtasi eikä varonut kohtalon oikkuja. Stoalainen suhtautui tuskaan rohkeudella ei varomisella. Rohkeus ei saanut johtaa epätoivoon tai muihin negatiivisiin tunteisiin. Sillä stoalaiselle kohtalo oli voimakas. Ja oli ikään kuin kaksi tapaa kohdata kohtalo. Joko siten että on ikään kuin koira joka pystypäin kävelee vankkurien mukana johon se on sidottu. Tai niinkuin koira joka raahautuu vankkurien perässä vastaantaistellen. Edellinen oli stoalaista tyyneyttä ja jälkimmäistä ei pidetty tavoittelemisen arvoisena tilana.
Itse näen että nämä pääpiirteet ovat sittemmin hieman sekoittuneet myös keskenään.
Esimerkiksi näen Schopenhauerin eräällä tavalla epikurolaisen nautinnonhakuisen periaatteen tavoittelua. Schopenhauer oli toki pessimisti ja hänen maailmansa oli julma. Hänkin oli askeettinen koska hän näki että maailma oli monin paikoin tuskan tanner. Ja hänen elämäntahtonsakin teki ihmisten tunteista ikään kuin ulkopuolisen voiman kohteeksi. Mutta hänen asketismissaan on kuitenkin iso annos kontrollia. Schopenhauerin askeesi on epikurolaista kohtuutta jossa kohtuus onkin vain niukkuudessa. Schopenhauer suhtautuu tuskaan varomisella ja karttamisella.
Schopenhauerin epikurolaisuus korostuu kun otetaan esiin Nietzsche jonka asenne hyvään elämään oli rakenteeltaan hyvinkin pitkälle nimenomaan Schopenhauerin ajattelun antiteesi. Ja Nietzschen stoalaisia sävyjä ei voi olla huomaamatta.1 Nietzschen maailmassa tuska ja onnellisuus liittyvät yhteen joten vaikeuksia on nimenomaan siedettävä ja kohdattava. Nietzschen ressentimentin välttäminen, kaunattomuustila vaikeuksista huolimatta, on asenteeltaan hyvin stoalainen.2
Nyttemmin esimerkiksi Björn Wahlroos on sitten ottanut käyttöön hieman uudenlaisen yhdistelmän. Hänen maailmassaan on olemassa muutamia erikoislaatuisia ihmisiä ja sitten massoja jotka jarruttavat näitä erinomaisuuksia. Näin maailmasta tulee massojen diktatuuria jota esimerkiksi demokratia pahentaa. Ajatus on toki monilta kohdin totuudenmukainen, ja esimerkiksi populismi tiedetään ikään kuin demokratian akilleenkantapääksi.3 Paras yhteiskunta syntyisi sillä että näitä parhaita ei jarruteta.4 Ja jotenkin uskotaan että parhaiden intressit eivät johtaisi sisäisiin keskinäisiin repiviin ja tuhoisiin konflikteihin vaan että lopputulos olisi vain tätä kautta paras mahdollinen.
Ajatus on jotain joka kenties vastaa hyvin kuvaa Nietzscheläisestä yli-ihmisaatteen toteuttamisesta yhteiskuntatasolla. Mutta valitettavasti tässä on unohdettu se, että ressentimenttiä pitäsii välttää. Se on Nietzsheä josta otetaan stoalaisuus pois ja laitetaan tilalle epikurolainen hedonismi, nautintojen tavoittelu, jossa on mukana aimo ripaus Schopenhauerilaista pessimismiä jopa siinä määrin että lopputulos on varsin kyyninen. Tässä kapitalistisessa ihmemaailmassa on nimittäin suurena ongelmana se selvä kaunaisuus jolla tätä massojen diktatuuria kohdellaan. Wahlroos ja muut näyttävät pikemminkin kirjoittavan klassista postmodernien kulttuurirelativistien alakulttuurijatkumoa. Niissähän otetaan oma alakulttuuri joka usein laitetaan jonkinlaiseen konfliktiin vainotuksi mutta lopulta mahdollisesti voitokkaaksi ihmisten osioksi. Näitä kaikkia kuvauksia ja vainokertomuksia kuvaa konfliktinhakuisuus, ylenkatse ja yleinen kaunaisuus. En yksinkertaisesti jaksa uskoa että aidosti erinomainen ihminen tarvitsisi tämänlaista.5
Tarkennuksena voisi jopa sanoa että Wahlroosin maailmassa on kysymys hedonismista ilman epikurolaisuuden kohtuutta. Siinä on kysymys stoalaisuudesta jossa fortuna nähdään joksikin joka hallitsee vain heikkoja ja tyhmiä massoja, mutta jonka vahvat sankarit ottavat haltuunsa koska ovat erinomaisia. Siinä on kysymys Schopenhauerilaisesta pessimismistä ilman vaarojen varomista tai niiden realistisena pitämistä ja tästä seuraavaa asketismia. Ja ennen kaikkea siinä on kysymys Nietzscheläisestä yli -ihmisyydestä jossa annetaan kuitenkin täysin myöten ressentimentille. Ja se on jotenkin onnistunut ottamaan jopa postmodernin humanismihöpinän vähemmistöpuheen joksikin jossa altavastaajan, heikomman, sijasta ollaan äärimmäisen elititejä.
Minun on hyvin vaikeaa nähdä tässä maailmankuvassa oikein mitään hyvää tai kaunista. Rehellisesti sanoen sen todellisuuskuvakaan ei ole totuudenmukainen. Sillä on puolellaan vain yksi ansio. Sen kannattaminen toimii ja on tehokasta käytännössä. Tämä pragmaattisuus on erittäin kätevää, ja se puhdistaa kipeän omatunnon ja oikeuttaa jesuiittamaisen toiminnan jossa tarkoitus pyhittää keinot. Tosin tässä tarkoituskin saadaan pyhitettyä keinoilla, joten itseoikeuttava kehä saadaan rakennettua. Tämä kätevyys on hyvä jos ja vain jos sattuu kohdalle oikeat reunaehdot. Se, että satut olemaan rikas.6
1 Tosin tämä yhteys tuntuu olevan joskus vain ideologiatasolla tajuttu yhteys, sillä niin vahvasti monet moittivat Nietzscheä vaikka näkevät samat piirteet stoalaisuudessa arvokkaina ja jopa "miehekkäinä".
2 Tämäkin tosin usein unohdetaan yli-ihmisen kohdalla vaikka tämä on Nietzschen filosofiassa itse asiassa aivan olennainen piirre yli-ihmisyyttä. Nietzsche on enemmän tunnettu kuin osattu filosofi. Tosin hän oli myös hemmetin vertauskuvallinen, räyhäävä ja outo ja siksi eräs tulkinnanvaraisimmista filosofeista. Toiset tulkinnat tosin ovat oleellisesti parempia kuin toiset taas eivät.
3 Sen lisäksi että minun kaltaiset hmmm... moraalisen kompassinsa kanssa epäbalanssissa olevat ... henkilöt saavat äänioikeuden.
4 Ja Wahlroos laskee luonnollisesti itsensä tähän mainioon joukkoon, kuten aina kaikki ihmiset jotka tämänlaisia filosofioita ovat kertoneet.
5 Joka tarkoittaa sitä että en ole itsekään erinomainen ihminen. Tämä on tärkeä huomio koska olen aivan liian monesti perusasenteeltani egoistinen besservisseri. Voisi olettaa että laittaisin itseni eliittiin. Pehmennän kuilua sanomalla että en laita. En väitä seisovani jättiläisten harteilla, vaan olen vain aivan liian usein kääpiöiden ympäröimänä. Ja olen tässä asemassa koska etsin kääpiöitä näyttääkseni pitkältä.
6 Ei, oikeutus ei ole siinä että olet opportunistinen tai fiksu. Sillä opportunisti joka epäonnistuu on tyhmää massaa joka ei saa fortunaa haltuunsa. Tällöin opportunisti voi jarruttaa toimillaan ja häiritä aitoa yli-ihmistä. Wahlroosin maailmassa varmistus erinomaisuudetsa nimittäin tulee vasta onnistumisen kautta, jälkikäteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti