Keskinkertaisin mahdollisista maailmoista

Uskonnoissa mietitään usein vaihtoehtoisia maailmoja. Tämä onkin hyvä ajattelunäkökulma kun mietitään sellaisia kysymyksiä kuin mikä on mahdollista ja mikä on mahdotonta. Tässä ajatellaan, että vaikka voimme havaita vain yhdenlaisen maailman, se ei tarkoittaisi välttämättä samaa kuin universumin vaihtoehdottomuus. Edes hieman tätä löysemmin kuvatti väistämättömyys, determinismi, ei ole väistämätön seuraus siitä että voimme havaita vain yhden maailman. ; Äärimmillään monien mahdollisten maailmojen kohdalla ei puhuta enää loogisista vaihtoehdoista vaan konkreettisesti eri universumeista. Tällöin esiin nousee (tietysti) antrooppisessa periaatteessa. Siinä, kuten esimerkiksi pahan ongelman ratkaisussa ja teologisessa vapaan tahdon käsittelyssä mukaan astuu Leibnizin ajattelu. Hän mietti vaihtoehtoisista maailmoista niin, että esitti että elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa.

Tämä näkemys on hyvin suosittu ja lienee hyvin suuri syy siihen miksi multiversumivaihtoehto kohtaa kovasti vastustusta. Se nimittäin irrottautuu hyvin voimakkaasti klassisesta Leibnizin tyylisestä teologiasta. Siinä sanotaan että kaikki mahdolliset universumit toteutuvat, me vain tarkkailemme yhtä. (Ja tarkkailemme vain sellaista maailmaa jossa on mahdollista elää joten ei ole ihme jos universumikin on hienosäädetty.)
1: Usein tässä syytetään "kaikkivoipaisuudesta" eli määritelmällisestä tyhjyydestä. Mutta jos tämä olisi argumentti, niin Jumalakin kumoutuisi. ; Ja itse asiassa voit kannattaa tämän vasta -argumentin nimissä paremmin multiversumia kuin Jumalaa koska multiversumissa ei suinkaan ole kysymys rajattomuudesta. Mahdollisia universumeita on rajallinen määrä. Jos antrooppinen periaate olisi vaikka kuinka epätodennäköinen, tämä on se yläraja joka multiversumien määrälle tarvitsee antaa. Näin ollen multiversumi ei ole aivan sama kuin kaikkivoipa. Se kykenee paljoon. Tämä on toki sama kuin konseptin epämääräistäminen. Mutta kaikkivoipaisuus on tässä pahempi.

Multiversumiajattelun voisi ensialkuun olevan hyvä tapa miettiä Leibniziä. Niissähän on samanlaisuuksia jotka tarttuvat heti silmään. Molemmissa on kysymys mahdollisista maailmoista ja niiden luokittelusta. Kuitenkin Leibnizin maailmassa "paras mahdollinen maailma" tarkoittaa juuri sitä että Jumala tekee tietynlaisen maailman. Universumeita on tässä siis hyvin rajallinen määrä. Multiversumissa taas on kaikenlaisia maailmoja, ja esimerkiksi David Deutschin maailmassa jokainen ihmisen valinnanpaikkakin jakaa multiversumin tavallaan uusiin sisäuniversumeihin. Näin ollen olisi hyvinkin lukuisia ja useita universumeita joissa on elämää ja valintoja.

Multiversumitulkinnassa emme siis elä parhaassa mahdollisessa maailmssa vaan jossain joka muistuttaa enemmän termodynamiikan periaatetta mukailevaa ajattelua jossa tarkastellaan kaikkia universumeita ja erilaisia järjestyksiä. Termodynamiikassa tiedämme että kaikkia vaihtoehtoja voi käydä (lue ; ne tapahtuvat jossain vaihtoehtoisessa maailmassa) mutta silti on käsiteltävissä sellaista käsitettä kuin entropia jossa tietyntyyppiset järjestysjoukot ovat harvinaisia ja toisenlaisen luokitelman järjestysjoukot ovat yleisempiä. Näin ollen emme eläisi parhaassa mahdollisessa maailmassa vaan enemmänkin "keskinkertaisimmassa elämälle mahdollisessa maailmassa".

Tämän huomion tekeminen ei välttämättä ole kovin kiinnostavaa. Mutta kun huomaa että Platonin ideamaailmakonseptissa käy itse asiassa niin että ideataso on aito ja maailma on vain tämän epäonnistunut heijastuma, päästään omituisiin asioihin. Ideamaailmakonseptissa se, että meillä on ajatus vaihtoehtoisesta maailmasta tarkoittaa sitä että tämä vaihtoehtoinen maailma on olemassa ideamaailmassa. Todellisuus on siksi vain tämän idean pieni heijastuma. Tämä johtaa siihen että kaiken kaikkiaan maailma on lähempänä multiversumiajattelua kuin voisi olla miellyttävää. Ideamaailmatasolla Jumala ei ole toteuttanut parasta mahdollista maailmaa. Karkea todellisuus vain heijastelee sitä parhaan maailman ideaa. Ja koska se on materiaalista maailmaa joka vain heijastelee tätä ideaa, se tekee sen epätäydellisesti. Emme siis elä parhaassa mahdollisessa maaillmassa.

Tämä on toki vain muistutus siitä että teologiassakin on syytä miettiä sitä mitä kaikkea konsepteja voidaan laittaa yhteen. Sekä Platon että Leibniz ilmestyvät niminä tai vähintään ideoina hyvinkin toistuvasti saman henkilön suuhun. Tässä vaiheessa on hyvin vaikeaa erottaa sitä, että milloin kysymys on selittäjän maailman sisäisestä ristiriitaisuudesta ja milloin on kysymys siitä että tekijä tunnistaa laajasti erilaisia näkökulmia. Keskenään sovittamattomat tekstinpätkät kun voivat olla joko suoraan ristiriita. Tai sitten se on erilaisilla ideoilla pallottelua ilman koherentisoinnin, kokonaisvaltaisuuden ja ristiriidattoman maailmanselityksen kertomisen tavoitetta. Tämä on joskus helppoa ja joskus vaikeaa. Silloin kun se on vaikeaa, sitä pitäisi välttää koska se vie keskustelun voimavaroja hyvin runsaasti omituiselle metatasolle.

Silloin kun sen tekee hyvin ja selkeästi ongelmaa ei tietysti ole. Erilliset asiat ja näkökulmat ovat eri asioita. Tai kokonaisvaltainen selitys kompastuu omaan mahdottomuuteensa ja epäloogisuuteensa. ; Silloin kun teksti ei ole selkeää, ei tapahdu ymmärrystä. ; Ja omituisimmillaan käy jopa niin että jotkut aivan eri tyypit vielä kehaisevat että lausunto on selkeä ja ymmärrettävä ja tulkinta helpppa ja argumenttien loogisuuden ja epäloogisuuden selivittäminen on helppoa suorittaa. Mutta sitten kun katsoo mitä nämä eri tyypit katsovat sen selkeän sisällön olevan, nämä kuvaukset ovatkin keskenään aivan erilaiset.