1: Esiin nousee esimerkiksi normeja siitä mitä mieltä pitää olla vaikkapa evoluutiosta, ateisteista, homoseksuaaleista tai jostain vastaavasta. On selkeästi oppi joka sanoo suoraan että ilman näiden dogmien seuraamista ei ole "elävässä uskossa". Kysymys on siis uskonnosta.
2: Tämä korostuu aina kun esille nousevat sellaiset käsitteet kuin näkemys siitä että ateismi on tietoinen kapina Jumalaa vastaan. Eli jos nähdään että ateisti oikeasti tietää että Jumala on. Jos kannattaa tämänlaista homo religiosus -ihmiskuvaa, on selvää että "elävä usko" on nimenomaan näiden ulkoamäärättyjen dogmien seuraamista. Eli uskontoa.
3: Lisäksi on tavallista jakaa ihmisen teot ja ihmisen sisin toisistaan. Tätä tarvitaan kun pitää teeskennellä suvaitsevaista samalla kun tekee suvaitsematonta toimintaa. Kikkana on sanoa että "ei vihaa syntistä, vaan vihaa syntiä." On toki aivan omituista jakaa ihmistä tällä tavalla. Sisäinen identiteetti ja ulkoinen identiteetti ovat molemmat olennainen osa ihmisyyttä. Ei yksinkertaisesti voida sanoa että "rakastan sinua mutta vihaan mitä teet, miten ajattelet, mitä mieltä olet, miten sisälläsi tunnet." Kun ihminen karsitaan kaikista ominaisuuksistaan, ei jää jäljelle enää mitään rakastettavaa. Se "Rakastettu ihminena on vain jokin aivan kaukainen sfääreissä lilluva abstraktio joka ei millään tavalla kohtaa sitä kohdattua ihmistä. Tämä jako sisäiseen ja ulkoiseen onkin ensisijassa joko PR -työtä tai sitten se on vaatimus kuuliaisuudesta ulkoisessa toiminnassa. Sisäinen tunne on väärässäoloa johon kohdistetaan sosiaalinen syyllistyspaine, jonka kautta herätellään synnintuntoa ja tähän liittyvää ulkoista tottelua. ; Lopputuloksena ihminen saa jopa olla homoseksuaali, kunhan tekee kuten uskonto komentaa eikä toteuta tätä sisäistä tunnetilaansa vaan on ulkoisesti kuuliainen. Kysymys ei selvästi ole sisäisestä uskosta ja oman sydämen toimimisesta vaan nimenomaan uskonnosta.
Ylläoleva on tärkeää, koska se sitoutuu klassiseen tapaan määritellä uskonto sen dogmien mukaan. Tämä johtaa siihen että uskonnon sisäinen kokemus toimii jokseenkin sillä tavalla mitä "the Joyful Atheist" -blogin pitäjän Craigin "Reasonable Faith" -kirjan kritiikistä on huomattavissa. Kommentti on, että "Craig wants to provide himself with a justification for confirmation bias early on." Perustelu tälle syytökselle on ilmiselvä ; Syynä on se, että Craig varsin omalaatuisesti määrittää ajattelun kristinuskon ehdoilla kristinuskon ehdoille, sen ulkopuolelle hän ei näe mitään arvoa ; "The ministerial use of reason occurs when reason submits to and serves the gospel. In light of the Spirit's witness, only the ministerial use of reason is legitimate. Philosophy is rightly the handmaid of theology." Tämä tarkoittaa juuri sitä, mitä fundamentalistilahkolaiset tekevät. Eli jos sydämen vakaumus tukee dogmaa, se on "henkilökohtainen suhde Jumalaan" ja jos se eroaa, kysymyksessä on kuuliaisuusongelma. Craig jatkaakin tähän kuuliaisuusongelmaan erittäin mielenkiintoisesti kaksoisstandardilla jossa filosofia on arvokasta kristitylle "Having sound arguments for the existence of a Creator and Designer of the universe or evidence for the historical credibility of the New Testament records of the life of Jesus in addition to the inner witness of the Spirit could increase one’s confidence in the veracity of Christian truth claims." mutta ateistille siitä ei voi olla mitään hyötyä "The Bible says all men are without excuse. Even those who are given no good reason to believe and many persuasive reasons to disbelieve have no excuse, because the ultimate reason they do not believe is that they have deliberately rejected God's Holy Spirit." Tämä muistuttaa erään kotimaisen uskonhuuhaan lapsensa uniin vetoamisiin. Kun unet sisältävät uskonnon kannalta oikeaoppisia tietoja, niin ne ovat todisteita Taivaasta. Mutta jos lapsi näkisi unia joissa metsästää konekiväärin kanssa ihmisiä Utoyan saarella, tästä olisi luvassa lapselle selkäsauna tai sitten pelättäisiin sen takana olevia saatanallisia voimia. Oikea elävä suhde on siksi ehdottomasti dogmaan sidottua.
Tämä ei tietysti ole kaikki tästä aiheesta ; Stephen Law muistuttaa Karen Armstrongista. Karen Armstrong nimittäin käsittelee uskontoa ensi sijassa sosiaalisena toimintana. Tämä etäännyttää sitä dogmaattisuudesta, ainakin jollain tasolla. Siinä missä perinteinen dogmatiikka ja uskonnonfilosofia määrittää ihmistä ylläolevalla tavalla, Armstrong lähtee toisesta suunnasta. Itse ilmiö näyttää molemmilla näkökulmilla suunnilleen samalta. On tiettyjä uskomuksia ja niihin liittyviä toimintoja.
Kuitenkin Armstrong selvästi etääntyy homo religiosus -kulmasta jossa jokaisella on suora yhteys Jumalaan tai että jokainen olisi automaattisesti uskonnollinen. Hän etääntyy myös kosmismystisestä kulmasta jossa mystiikka tarjoaisi suoran tien nähdä aitoon totuuteen kaikkien uskomusten, teorisointejen ja muiden vastaavien takana. Hänen opissaan selviää myös se, että miksi on niin että vaikka uskonnollinen toiminta ja uskon tuoma varmalta tuntuva kokemus onkin universaali, on eri uskomusten välillä sisäisiä eroja. Näyt ovat kulttuurisidonnaisia. Karen Armstrong ottaa ytimeksi transsendentin kokemuksen ja pitää sitä uskonnollisuuden ilmentymänä. Hän muistuttaa, että mystiset kokemukset eivät ole automaattisia. Ne vaativat harjoittelua, aikaa, elämäntapaa. Kukaan ei ensin näe uskonnollisia näkyjä ja sitten liity uskontoon, vaan tekevät asiat toisin päin. "...experiences of indescribable transcendence typically don't just happen. Usually, they emerge only after subjects have committed themselves over an extended period of time to a particular sort of lifestyle - a religious lifestyle. Religion, on Armstrong's way of thinking, is not a body of doctrine (how could it be, if that towards which religion is orientated is ineffable?) but an activity: the kind of activity that produces experiences of this sort. Religion, says Armstrong, is 'a practical discipline, and its insights are not derived from abstract speculation but from spiritual exercises and a dedicated lifestyle.'"
Erottelu on toki pieni, koska tässäkin dogma vaikuttaa näkyjen sisältöön. Tämä muistuttaa että sisäinen vakaumus ja elämänkatsomus ovat toisiinsa nivoutuneita tavalla jossa niiden erottelu on aina väkivaltaista. (Kuten silloin kuin "erotetaan syntinen synnistä" josta ranttasin aikaisemmin.) Kuitenkin Armstrongin näkökulma auttaa klassista tapaa tehokkaammin ymmärtämään uskonnollisuutta. Klassisen teologian mukaan fundamentalismi on nähtävissä siten että otetaan voimakas suhde dogmistoon, tehdään niistä perusta kaikelle. Tällöin fundamentalismi on nimenomaan vahvaa uskoa. Karen Armstrongin näkökulmaa voidaan sen sijaan käyttää selittämään vaikkapa "Epiphenom":issa kerrotun tuoreen aivotutkimuksen antamia tuloksia. Siinä on havaittu, että uskonnollinen toiminta, hengellisyys ja fundamentalistisuus aktivoivat aivan eri aivoalueita. Armstrongin näkökulma kun korostaa tekemistä ja hengellisyyttä, joten fundamentalistisuus ei välttämättä olekaan enää mitään vahvaa uskoa, vaan on siihen täysin liittymätön elementti.
Tämä on tarpeen. Sillä olen viime aikoina ollut tekemisissä sellaisten kristittyjen kanssa, joista fundamentalistisuus on sitä että uskova on epävarma oman uskontonsa haluttavuudesta ja pelkää koko toimintansa oleva irrelevanttia. Heistä julistava asenne jossa käännytys ylittää ihmiskohtaamisen ei toimi, ja mainosmieskikat kertovat vain siitä että julistaja jollain tavalla tunnustaa itsekin että itse tuote ei ole niin haluttava, että sitä täytyy erikseen markkinoida näillä kikoilla.
Kirjoittaja ei teeskentele että vihaisi vain jotain abstraktia uskontoinstituutiota joka ulkopuolelta siirtelisi jotain rakastettavia ideologisen manipuloinnin kohteeksi joutuneita uhri-ihmisiä. Vittu ihan itte ovat valinneet tiensä. Stupid is as stupid does. Ja kusipää on kun kusipäisiä tekee. Tunnustankin siksi röyheästi että en vihaa mitään Jumalaa tai edes mitään abstraktia dogmijoukkoa, vaan vihaan uskovaisia ihmisiä heidän toimiensa vuoksi. Se, mikä käytännön elämässä toteutuu on tärkeää. Uskovaisen "sisin ydin" on vähän kuten muukin "sisin ydin". Se on sosiaalisessa kanssakäymisessä herttisen yhdentekevä, on mahdollista että sitä ei edes ole! Toki tämä tarkoittaa myös sitä, että on paljon uskovaisia jotka eivät ole kusipäitä. He voivat tehdä arvokkaita asioita. Heidänkin sisin ytimensä on herttisen yhdentekevä, he eivät tee kusipäisiä joten he eivät ole kusipäitä. Eli uskonnollinen vapaus on kunnioitettavaa, mutta jos siihen vetoaa silloin kun käyttäytyy asiattomasti hyviä tapoja rikkoen, siihen suhtaudutaan kuten kaikkiin muihinkin huonosti käyttäytyjiin. Röyhkeyttä ja kusipäisyyttä ei voi toki kieltää, ne ovat laillisia. Mutta ei niitä kunnioittaa ja arvostaa tarvitse jos ei halua. Jos olet erimielinen, sinulla on lupa tähän, toki toivon kuitenkin että hyppäät kaivoon. Kiitos mielenkiinnosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti