Näin ollen kun kutsumme lintua kauniiksi, kuvaamme siinä olevaa tiettyä ominaisuutta. Tässä sanomisia rajoittaa usein se, että käsitteet ovat edustavia mutta ei kattavia. Lintu siis kelpaa edustamaan kauneuden ideaa mutta ei olemaan koko kauneus. Idea on hieman sama kuin jos meillä olisi punainen omena voimme sanoa että omena edustaa punaisuutta, mutta on silti väärin sanoa että punaisuus olisi omena. Punaisia asioita kun löytyy paloautoista, joulupukeista ja raivonaamoista.
Jako substantiiveihin ja adjektiiveihin on hyvin oleellinen jotta voidaan esimerkiksi käsitellä sujuvasti vaikkapa likööreitä. Likööreitähän kulkee kaikenlaisissa sateenkaaren väreissä. Tällöin kaikki liköörit eivät ole samanvärisiä. Normaalisti tavataan kuitenkin sanoa että likööri on vihreää, ei että vihreä on likööri.
Ja tätä kautta voidaan mennä jopa hieman kompleksisemoaan suuntaan. Voidaan jopa sanoa että käsitteiden sisällä on usein hierarkiaa. On esimerkiksi oikein sanoa että kaikki kissat ovat eläimiä mutta ei että kaikki eläimet ovat kissoja. Tämä on hyvin tärkeä huomio, koska eläimen käsite sisältää useita attribuutteja. Samoin kissan. Näin ollen hierarkisuus ei enää koske yhtä piirrettä kuten punaisuutta vaan sillä voidaan käsitellä jopa suurempia asiakokonaisuuksia.
Tai näin ainakin siihen asti kunnes pakkaa sekoitetaan.
Kauneus on siitä mutkikas käsiteltävä, että se on hyvin monisyinen. Siinä missä vihreän käsite on sisällöllisesti hyvinkin yksinkertainen, on kauneus monen asian yhteisvaikutusta. Se ei kuitenkaan ole lajikäsitteen tapaan hierarkinen. Näin ollen kun "linnun" sanotaan olevan "kaunis" on mukana kaksi monimutkaista käsitettä jotka menevät vain osittain päällekäin (kaikki linnut eivät ole kauniita, ja on muitakin kauniita asioita kuin linnut.) Tämä muuttuu helposti valtapelilliseksi käsitteeksi siitä kumpi on jotenkin oleellisempi.
Tätä kulmaa edustamaan voidaan laittaa klassinen Platonin ideamaailma. Se on arkijärjelliseti omituinen, sillä siellä on olemassa esimerkiksi kolmiouden idea, linnun idea ja kauneuden idea. Platonille nämä ikuiset ja muuttumattomat ideat ovat todellisuuden syvin olemus, josta esimerkiksi maan päällä elävät linnut ovat vain kalpea ja epätäydellinen heijaste. Ja samalla ne ovat erillisiä käsitteitä. Platon nimittäin esimerkiksi kertoo että ihmisen rakkaus on sitä että ihminen rakastaa toisessa ihmisessä ilmenevää kauneuden ideaa. Tässä kulmassa on itse asiassa täysin mahdollista kääntää hierarkioita päinvastaisiksi. (Kun esimerkiksi liköörin idea ja vihreän idea laitetaan yhteen voi olla täysin soveliasta sanoa että vihreä on likööri.)
Koska kauneus on moninaisista piirteistä ja niiden yhteisvaikutelmista (kuten sommitelmasta) riippuva piirre, tämä on tietysti kaikista mutkikkaimmillaan. Jos on oikein sanoa että "lintu on kaunis" vaikka on olemassa rumiakin lintuja on Platonisessa maailmassa samoista joustavuuden syistä soveliasta sanoa että "kaunis on lintu" aivan samasta syystä.
Joku voisi pitää tätä jopa "antiikkisen" Platonin filosofian heikkoutena. Tokaista siitä että ei ole ihme että filosofiaa on kehitelty vielä äijän jälkeenkin. On kuitenkin joskus vaikeaa sanoa onko tämänlainen omituisuus syy siitä että ajattelukulma on huono vai onko ajattelukulma vain epäintuitiivinen. Kenties meidän tavallinen ajattelutapamme onkin vain huono ja omituisuus jothuu siitä että oikeampi perspektiivi karistaa verhon todellisuuden ja rajallisen ymmärryksemme välistä tässä kohden. Voittajaa voi joskus olla vaikeaa päätellä. Quinelaisen kulman kautta voidaan kuitenkin huomata, että asiaa voidaan itse asiassa ratkaista. Ja tämän mukaan Platon on yllättävän vahvoilla.
1: Quinen eräs ansio on siinä että hän laajensi tieteenfilosofian kulmaa. Positivismin kumoutumisen jälkeen on keskitytty vain siihen miten metafysiikkaa ei voida välttää ja että fysiikassa on aina metafysiikkaa, ja tätä kautta epistemologia ("mitä voidaan tietää") on jotain jota ei voida jakaa erilleen ontologiasta ("mitä perimmältään on"). Quine muistutti että tosiasiassa jos puhutaan maailmasta ja olemisesta, niin mitään puhdasta metafysiikkaakaan ei ole. Tämä muutti pakkaa hyvin oleellisesti. Metafysiikka alistuu tämän jälkeen nimittäin varsin sujuvasti tieteellisen keskustelun piiriin. Ja mukana kaatuu NoMa -periaatteen kaltaisia esteitä.
Sillä kun Quine kiistää jaon analyyttisen ja synteettisen tiedon välillä, ja esittää että kokemusperäisyys on mukana kaikessa ajattelussa, hän itse asiassa käsittelee asiaa tavalla johon on totuttu värien ja omninaisuuksien filosofian kohdalla. On nimittäin katsottu että jos meillä on esimerkiksi appelsiini, jonka riisumme kaikista atteibuuteistaan, ei jäljelle jää oikeastaan mitään. Näin ollen se, miten asiat meille ilmenevät ovat ominaisuuksiensa joukko. Nämä ominaisuudet ovat aina jossain määrin teoreettisia konsepteja. Esimerkiksi punaisuuden väri on inhimillinen käsiterajaus joka liittyy valon aallonpituuksiin. Tässä käsitteen rajaus on tietysti mukana koska punaisessa on monia eri sävyjä jotka lomittuvat toisiin väriin. Rajanveto on tietyllä tavalla mielivaltaista joka tekee siitä määrittelemällä tehdyn käsitteen. Mutta valon aallonpituus on kuitenkin empiirinen ja eimielipiteenvarainen osa tätä käsitettä.
Quinen maailmassa perusyksikkönä on teoria. Esimerkiksi siinä missä vanhakantainen positivisti ajatteli että hypoteeseilla testataan teorioita, Quine ajattelee että tieteentekijälle pienin mahdollinen perusyksikkö on aina nimenomaan teoria. Näin esimerkiksi havainto on aina teoriapitoinen. Punaisuutta ei voida millään koeaineistolla täysin riisua rajanvetoperspektiivistä. Kun jokin teoria kyseenalaistuu, voidaan juuri tätä kautta päätyä tekemään korjauksia mitä ihmeellisimpiin paikkoihin käsiteverkostoa. (Kun saamme omituisen mittaustuloksen, onko syynä mittausvirhe vai aito asia? -tyylinen kysymys on tässä kohden varmasti arkijärjelle helpoiten taipuvat tapa nähdä asia.) Quinen mukaan vihreys on teoria samaan tapaan kuin likööriyden käsite on sekin teoria. Näin ollen Quinen tapa katsoa maailmaa tavalla joka ohittaa arkikielenkäytön totutun tavan jakaa asiat substantiiveihin ja adjektiiveihin. Karkeasti substantiivit ovat yhdenlaisten teorioiden joukko ja adjektiivit toisenlaisten teorioiden joukko. Tutkimamme ja havaitsemamme maailma on näiden teorioiden yhteentörmäys, kaikki liittyy tavallaan kaikkeen hyvinkin syvällisellä tasolla.
Quinen maailmassa on kenties aivan mahdollista laittaa käsitehierarkioita uuteen järjestykseen, koska kauneuden konsepti on esteettinen käsite jota voidaan lähestyä esimerkiksi havaitsemisen ja ihmispsykologian tutkimuksen kautta. Näin nekin ovat punaisen värin tapaan sekoitus analyyttistä ja synteettistä. Se, mikä laitetaan ytimeen on sitten käsiteverkkokokonaisuuskysymys. Tässä kohden kuvioon kuitenkin astuvat ne substantiivit ja adjektiivit. Kokemustemme pohjalta on helpompaa esimerkiksi tehdä luonnontutkimusta siten että sidotaan tarkkailu linnun kaltaiseen kohteeseen sen sijaan että kohteeksi asetettaisiin kauneus, jota voisi kutsua liihottelevaksi. Kunnes tajuaa että linnut liihottavat, kauneus ei. Toisaalta joskus voi olla järkevää ottaa tutkimuskohteeksi kauneus. Silloin kun esimerkiksi mietitään mitkä syyt saavat ihmiset pitämään tiettyjä lintuja kauniina ja toisia ei, voidaan asiaa tutkia vaikka mielipidetutkimuksen avulla. Ja tällöin saatetaan saada aikaan tuloksia joissa ytimessä onkin kauneus. Kauneus nähdään silloin tarkastelun kohteena ja lintu on tässä hierarkiassa varsin kaukana. (Kaukana vaikka olisivat samassa massallisessa samalla tavalla ympäristöstään sulkien kohdalta tarkasteluun rajatussa kappaleessa.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti