It's not sad

"Loogisesti mahdottomat tilankuvaukset
tauluista, elokuvista varastetut ihmiset
uskomattoman typerät väitteet, jotka oitis
      osoittautuvat tosiksi
äkillinen kohtuuton raakuus
äärimmäiset tunteenpurkaukset kaikkein
yhdentekevimpien asioiden ääressä"
(A. W. Yrjänä, "Mechanema", "Salakirjoituksen avain")

Tämä on blogini 3200 kirjoitus. Siihen voisi hakea vakavia ja yleviä sävyjä. Esimerkiksi sanoja kurinalaisuudesta. Sanoja siitä miten jotkut urheilijatkin treenaavat kisoihin kun taas osa harjoittelee joka päivä koska ei tavoittele lopputulosta vaan tavoite on itse aktio, rakkaus itse urheilulajiin. Osaisin luultavasti kirjoittaa sellaisen mukavan optimistisen ja kasvattavan tekstin josta ihmiset nauttisivat. Se sopisi hyvin asenteisiini filosofiaan ja miekkailuun. - Ja se sopisi hienosti blogini lähtöasetelmaan ; Esimerkiksi "Jäljen ääni" -blogi onnistui kuvaamaan mainiosti sitä miten juokseminen ja kirjoittaminen liittyvät saumattomasti toisiaan tukevaksi toiminnaksi. Itse asiassa teksti on niin hieno että olen pitänyt sitä pitkiä aikoja tallessa vain sitä varten että voisin käyttää sitä. En ole onnistunut ja nyt joudun laittamaan sen esiin vain voidakseni irtautua siitä.

Mutta olen tämänlaiseen tietysti liian kyyninen ja pakkomielteisesti omituisesti ajatteleva voidakseni tehdä tämänlaista normaalia tekstiä. Pitkäaikaisemmat lukijani ovatkin varmasti tottuneet siihen tiettyyn itsehalveksunnan, muidenmoitinnan ja kostonhimoisessa itsesäälissä rypemisen sävyihin. Siihen miten en ole itse riittävä, ja miten muutkin ihmiset tuppaavat olemaan paskoja toisilleen ja minulle. Ja miten ihmiset ovat tyhmiä ja väärässä, eivätkä oikeastaan edes kykeen muuhun. Teksteistäni tuppaa välittymään maailmankuva joka tuntuu niin lannistuneelta että ei voi oikeastaan muuta kuin ihmetellä että mistä ihmeestä sitä vihaa kuitenkin tuntuu kumpuavan.

Näin ollen asenneilmastosta saadun ensimielikuvan voisi tiivistää  "Unkurissa" sanottuun tekstissä "Kotikaupungissa" seuraavasti "suomenlinnan bastioni carpelanin kupeessa sijaitsevan holvatun käytävän suuaukko on varma pikkupoikamagneetti. sisältä kaikuvat hihkaisut ‘näytä sitä valoo’ ja ‘tääl on mutaa’ paljastavat, että viaporin merilinnoituksessa ei ole ainoatakaan tutkimatonta koloa. maapohjainen käytävä kulkee viistosti alaspäin muutaman metrin, kääntyy oikealle ja vielä kerran vasemmalle. käännökset tappavat päivänvalon ja vajaan kymmenen metrin haparoinnin jälkeen on mahdotonta edetä ilman valoa. lopulta käytävä päättyy umpikujaan." Jos tästä pimeydestä ja tunneliudesta tehdään elämänkuvauksesta irrottautuminen ja tästä vain sitten rakennetaan vakiintuneita konventioita, alleviivaavaa toistettua symboliikkaa ja kliseisyyttä käyttäen vertaus, voisi sanoa että tämä olisi blogini antama elämänkuvaus noin yleisemminkin.

Tarkemmalla huomiolla tämä osoittautuu toivon mukaan harhaksi. (Sillä se on tavoitteeni.) Tässä kohden otan apuja countrymuusikosta. Townes van Zandt oli laulaja-lauluntekijä josta sanotaan joskus sellaistakin että hän ei olisi elämänsä aikana tehnyt ainuttakaan iloista rallia. Itse asiassa hän teki muutamia iloisia ralleja. Moni kuvasikin häntä surun ja suremisen kautta. Kuitenkin van Zandt itse kuvasi tilannetta niin, että hän ei säveltänyt lauluihinsa surua vaan toivottomuutta. Hänen lauluissaan hahmot olivat usein voimakkaiden tunteiden tai ulkoisten seikkojen ristipaineessa. Joko tunteet vetivät kahteen suuntaan, tunteet vetivät kohti tuhoa tai sitten ulkoiset voimat turmelivat hyväätahtovan yritteliäisyyden. Toisin sanoen Townes van Zandt lauloi tragedioita.

Tragediat nähdään automaattisesti surullisina. Suomeksi niitä kutsutaankin joskus vanhahtavalla nimellä "murhenäytelmä". Tämä on tietysti luonteva mielleyhtymä, koska tragedian henki on se, että kohtalo ohjaa siten että näytelmän keskushenkilö kompastuu jonkinlaiseen hamartiaan ja loppu on onneton. Kuitenkin esimerkiksi stoalaiset voisivat nähdä tragedian tuottaman katharsiksen syntyvän muusta kuin surun tiedostamisesta ja tämän surun kanssa yhdeksi tulemisesta. Heille kohtalon potkut olivat vain jotain jota ei voinut estää.

Itse - kuten Towneskaan ei ollut - en toki ole stoalainenkaan, mutta olen sentään enemmän stoalainen kuin murheilija. Tämä on hyvä korostaa, koska olen myöskin voimakkaasti skeptinen ja skientistinen. Näihin taas mielletään usein näkemys siitä että ihminen olisi maailman herra. Skientistien ajatellaan usein olevan ihmisiä, jotka ratkaisevat ongelmat teknologialla ja jotka uskovat ratkaisevansa nykyiset ongelmat tulevaisuudessa paremmalla teknologioilla - ja näiden teknologioiden tuomat ongelmat kuten saastuminen ratkaistaan sitten toisilla teknologioilla. En elä tämänlaisessa "faustisessa tilassa" tai "hallinnan harhassa". Asenteeni tieteeseen on enemmänkin se, että se on se mitä meillä on. Ihminen on rajoittunut, mutta tämä ei ole syy heittää hanskoja tiskiin.

Tämänlaisia sävyjä kuvaamaan voisin laittaa tapahtuman tältä päivältä. Töissä on tulossa uusi projekti jota kävin pikkuisen valmistelemassa. Luvassa oli siis leppoisa työpäivä jossa ei ole vaivaa vaan se olisi enemmänkin sellainen pieni kesäloman jälkeinen pehmeä lasku takaisin töitä tekemään. Sitten metro ei toiminutkaan koko Helsingissä. Edessä olivat vain metalliristikot. Siispä menin bussilla (nro. 77) töihin. Kotiin mennessäni en mennyt metrolle joka ei kulje vaan päätin fiksusti kävellä ; On hyvä kävellä jotta vetryy. Tähän liittyi turhan kovaa sadetta mutta tämä ei haitannut menemistä. Sitten siinä radanvarsitietä kävellessäni (päätin mennä Pasilaan päin) takanani Juna ajoi ihmisen yli. Tämä oli tietysti itsemurha. Se tapahtui hieman omituisella paikalla, koska juuri tässä kohden junat tuppaavat hidastamaan hieman. Itsemurhaa tehnyt onnistui. (Tämä ei ollut kohdallani ensimmäinen junan alle jääneen ruumis jonka olen nähnyt. Oli kolmas.) Satoi joten asiaankuuluva tuoksu oli tavanomaista lievempi, ainakin sinne vähän kauemmaksi jossa seisoin. (On erittäin miellyttävää että on aiempia kokemuksia niin että kykenee tekemään automaattisesti tämänlaisia skenaarioiden vertaamisia suoraan hajumuistista.)

Tämä oli traaginen tilanne jota en olisi kohdannut jos ulkomaailma olisi ollut toisella tavalla. En usko että tämänlaisia sattumuksia voidaan mitenkään karsia. Ja vaikka tilastollisesti olen nähnyt jauheliharuumiita enemmän kuin keskivertoihminen. (Ja rehelliessti sanoen enemmän kuin mielenterveyteni vetää.) Kenties kohdalleni tulee se neljäskin. Tai sitten ei. Voi olla että vastaan tulee jotain muuta. Tämä ei kuitenkaan ollut mielestäni surullita. Se ei ollut surullista edes sen itsemurhaajan puolella. Itsemurhaajan kannalta en näe teossa mitään mitä hänen pitäisi katua. Voin olla korkeintaan pahoillaan hänen omaisilleen. ; Omat ensiajatukseni olivat siinä, että en ollut edes huomannut ketään ennen kyseistä tilannetta. Sateessa ihmisiä oli liikkeellä melko vähän. Minäkin kuljin vain ohi. Kenties tämä oli kyseiselle ihmiselle normaalia. Ehkä maailma teki hänelle juuri tätä. Se kulki ohi. Tässä tapauksessa kuolema tarjosi mahdollisuuden siihen, että hän kykeni viime töikseen koskettamaan ihmistä oikeasti ja syvästi. (Sellaisella hieman häiritsevällä tavalla.)

Tämä muistuttaa siitä että traagisessa maailmassa itsemurha on aina tärkeä kysymys. Kuitenkin minussa on sen verran paljon stoalaisia sävyjä, että nähdäkseni ihmiset kysyvät yksinkertaisesti vääriä kysymyksiä olemassaololleen. Heille konflikti on ratkaisutilanne jonka taakse asetetaan utopia, toive paremmasta maailmasta jossa ongelmaa ei enää ole. Tämä onkin hyvä asenne siltä osin että on selvää että jokaiselle maailmassa olevalle ongelmalle on olemassa ratkaisu. He vain unohtavat että jos asialle ei ole ratkaisua, se ei enää ole ongelma vaan olotila. Ja olotiloja meillä riittää. Tämän huomautuksen jälkeen negatiivisuuden takaa löytyykin varsin optimistinen vivahde ; Kysymys siitä onko maailma hieno siksi että taistelee koska asiat tuppaavat ratkeamaan vai siksi että taistelee siitä huolimatta että ne eivät ratkea. Näitä kahta tietä minä yritän kulkea samanaikaisesti. Ongelmana onkin oikeastaan vain se, että miten erottaa se kummasta tilanteesta on kysymys.

Ja tähän ratkaisuun tarvitaan kaikki maailman viisaus. Ja vaikeuksista selviämiseen kaikki maailman miekkamiesasenne. Tämä vaatii ahkeraa harjoittelua. Ja tämä ei huipennu mihinkään kisoihin. Se huipentuu joka ikinen päivä - ja usein silloin kun sitä vähiten osaa odottaa. Tämän takia minä tätä blogia kirjoitan. En siksi että voisin järkähtämättömästi ja kurinalaisesti rakastaa lajia. Kasvoni ovat kenties kohti pimeyttä, mutta tämä tarkoittaa nimenomaan sitä että selkäni kylpee valossa.