Immanentti Jumala on ollut maineeltaan jotenkin rahvaanomainen. Sitä on pidetty jotenkin halpana ja huonona jumaluustyyppinä ja vähemmän eleganttina kuin etäisempää alkusyyjumalaa. Immanenttia jumalaa tutkivat enimmäkseen antropologiasta ja psykologiasta kiinnostuneet uskonnon tutkijat. Klassisessa teologiassa asiaa taas on lähestytty lähinnä määrittelemällä premissejä tarkoitushakuisesti siten että kun johtopäätös tiedetään, niin voidaan se mielessä valita sopivat alkuoletukset. Juopa on ollut melko suuri - joskin uskon että se on kapenemassa. - Esimerkiksi Pascal Boyer on valitellutkin kirjansa "Ja ihminen loi Jumalat" alussa että teologit ovat yleisesti ottaen suhtautuneet paikoin yllättävänkin halveksuvasti psykologis-sosiologiseen lähtökohtaan jos se on pitänyt sisällään tutkimusta teoretisoinnin sijasta. (Postmoderni teoretisointi on ollut hyväksyttävämpää kuin aivotutkimuspohjainen lähestyminen.)
Psykologinen lähtökohta on monista peräti aivan mahdoton lähtökohta koska se ei tutki Jumalaa. Ja lisäksi kun uskonnoille tarjotaan selitystä moni näyttää katsovan että psykologiset syyt selittävät vain muita uskontoja kuin hänen omaansa. Esimerkiksi antropologinen näkökulma nähdään osan mielessä tutkimusohjelmana joka selittää miksi kaikki eivät ole kristittyjä vaan uskovat hölmöihin pakanallisiin ja epäuskottaviin Jumaliin. Psykologia nähdäänkin jotenkin ateistisena, jonain jolla Jumalan ihmeenomaisuus kielletään muka jo perusoletuksissa.
Itse pidän tätä oppialaa kuitenkin ensisijassa agnostisena. Se kertoo esimerkiksi millä (loogisin, sosiaalisin...) ehdoin ihmiset ovat taipuvaisia uskomaan tai epäuskomaan.
Aihetta kuitenkin tutkitaan melko paljon joten tämä ei ole olennaisesti rajoitettu tutkimusohjelma. "Epiphenom" -blogissa lähestyttiin esimerkiksi tutkimusta joka lähestyi ihmisten uskonkokemusta ottaen huomioon sen, että ihmisillä on tapana "ylihavaita" merkkejä esimerkiksi eläimistä ja pedoista. "Human beings are inclined to see spirits and supernatural beings behind random acts of nature. Because spotting people (or animals) who are actively doing things in our environment is critical to survival, we've evolved to be super-sensitive to any evidence of them. It's said that we humans have a Hyperactive Agency Detector (HAD). Now, for obvious reasons it's frequently assumed that HAD has something to do with why so many people believe in supernatural beings." Tämä viittaa siihen että me kaikki antropomorfistamme ympäristöämme. Tätä piirrettä voisi pitää jopa jonkinlaisen homo religiosus -argumentin ytimessä. Eli että me kaikki olemme taipuvaisia ajattelemaan inhimillistävästi. Minäkin tunnustan juttelevani koirille - ja porsaille - ja kiroilevani tietokoneelle.
Tässä olennaista on kuitenkin se, että ihmisissä on tässä kohden suurta ja voimakasta vaihtelua. "Most people don't follow the gaze nearly so strongly in this circumstance. But some people do, and these people were also more likely to attribute human-like emotional states (emotions, intentions, free will) to things like cars and computers." Näin ollen osa ei koe erityistä Jumalisuutta maailmassa.
Tämä ei kuitenkaan selvästi ole erottava tekijä joka jakaa ihmiset niihin jotka ovat ateisteja ja niitä jotka uskovat. Vaikka luulenkin että on helpompaa olla ateisti jos ei ylihavaitse intentioita maailmassa, niin valtaosa eroista johtaakin siihen minkälainen Jumala vetoaa ; Jos ihmiset ylihavaitsevat intentioita heidän uskonnollisuutensa sävyttyy immanentin suuntaan. Jumala on heille maailmassa vaikuttava voima. "People who tended to score highly on these measures of HAD also tended to agree with statements like ""Learning to appreciate one's dark or 'sinful' side is essential to spiritual growth"; "For me, being religious means learning to accept life as it is". These statements are measures of 'immanence', or the tendency to report experiences typified by a sense of connection or oneness between self, God, and/or the physical world." Sen sijaan matala intentiontunnistus johti asenteet kohti klassiseen teologien Jumalaan. "Christians who think of God in more distinct terms - as an agent that acts in the world but is actually distinct from it - had less active agency detection."
Tämä ei tokikaan ole merkittävää osoittamaan että kumman uskomistapa on totuudenmukaisempaa. (Ajatus siitä kumpi on totta on tosin hieman absurdi, aivan kuin tässä olisivat kaikki vaihtoehdot.) Se on kuitenkin mielenkiintoinen. Sillä olen aika monesti kohdannut ihmisiä joiden uskonelämä tuntuu olevan nimenomaan immanentin sävyttämää. Mutta joille transsendentti Jumala on se joka ilmenee heidän argumenteissaan. Näin ollen kun he selittävät ihmekokemuksiaan - sitä miten he havaitsivat tietoisuutta jossain tapahtumassa ja määrittävät sen ihmeeksi - heillä on tästä varmuudesta huolimatta asenne siitä että Jumalisen maailman ja maallisen maailman välillä olisi ylitsepääsemätön kuilu. Olen aina ajatellut että tämä on omituista, jopa valheellista, koska heidän tarinansa ovat niin immanentteja että Jumalan pitäisi kaiken järjen valossa olla nimenomaan vahvasti empiirinen ilmiö.
Nyt on kuitenkin selvää että transsendenttiin vetoava argumentaatio on lähinnä todistustaakan siirtämistä syrjään, sitä että heidän ei tarvitse perustella ja todistaa mitään väitteistään. Ja suurin syy tähän on se, että he lainaavat klassisen teologian argumentteja. Ja mitä muuta he voisivat tehdä, kun se on ainutta perustelumateriaalia jota heille tarjotaan? Näenkin että tässä kohden teologia on pettänyt sosiaaliset ja psykologiset tarpeet ja ohittanut tämän puolen uskonelämästä. ; Jos ihmisen tunteet on huomioitu on lähestyminen ollut aina abstraktia eksistentialismin sävyttämää, eikä se oikeastaan sovi kovin hyvin kuvaamaan uskonkokemusta.
Toki immanentti antropomorfistinen Jumala on Jumalatodistuksellisesti varsin epätyydyttävä koska se suhtautuu naivisti havaitsemiseen. Se johtaa nykyversiossaan omituiseen mutta suosittuun anekdoottien kertomiseen uskonnon mukatodistamisena. Esimerkiksi tässä blogauksessa viittaamassani tutkimuksessa ihmiset kokivat havaitsevansa intentioita vaikka kyseessä oli enemmänkin illuusio jonka heidän aivonsa rakensivat. Liian tiukka oikominen kokemisesta totuuteen on sitä että mututuntumasta tehdään auktoriteettinen ja ehdoton todistaminen. - Ennen kuin naureskellaan tälle on syytä muistaa että ne klassiset Jumalatodistukset ovat kaiken kaikkiaan varsin epäonnistuneita, niissä perusongelmana on kehäisyys tai se että ensin valitaan jotain joka varmasti on ja sitten se vain mielivaltaisesti määritetään Jumalaksi after the fact. Abstraktisoiminen on tehnyt lähinnä helpommaksi selittää miksi kunnollisia todisteita Jumalalle ei ole. Siksi on omituista että arkiuskonkokemusta vieroksutaan ja jopa halveksutaan jotenkin erityisen vahvasti taikauskoisempana kuin abstraktia deististä alkusyyJumalaa.
Syy teologian ja arkiuskon eroamiseen näinkin tiuksti voidaan selittää varmasti hieman ja osittain sitäkin kautta että autistit eivät tunnista intentioita edes ihmisissä, ja Baron-Cohenin näkemysten mukaan autismin kirjon lievemmässä päässä oleva aspergerin syndrooma taas voi helpottaa uraa tiedemaailmassa. Näin ollen on luontevaa ajatella että teologeissa on yliedustus sellaisista ihmisistä jotka eivät immanentteja Jumalakokemuksia ole saaneet. Vääristymä on tärkeä, koska se varmasti vaikuttaa tutkimusten suuntaan. Näin teologiaa voidaan syyttää uskovaisten hylkäämisestä ja voidaan kysyä että onko arkiuskovan usko liian tärkeää jätettäväksi teologejen armoille. Klassinen teologia on halannut dogmaa ja uskontoa ja näin tehdessään hylännyt "normaalit uskovat", ja näin voidaan sanoa siitä riippumatta minkälainen Jumalan luonne sitten on totuudenmukainen. (Koska tässä on puhuttu vain ja ainoastaan psykologiasta. Ehkä Jumala lähestyy näiden mekanismien kautta ihmistä, kenties nämä rakenteet saavat ihmisen hallusinoimaan.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti