Arvokeskustelun politisoitumisesta

"Äläs nyt, kai se Soinikin ajaa jotain järkeviä ja hyviä asioita. ... Ei kyllä just nyt tule mieleen että mitä. ... Mutta ymmärrät varmaan mitä tarkoitan."
(Tuomo Hämäläinen "persuvastaiselle" luontaistuotekaupan omistajalle 3. heinäkuuta 2012)

"Kansa on aina tiennyt", sillä erikoisella tavalla millä kansa kuulemma tietää asioita, että poliitikot puhuvat roskaa. Politiitikkouteen on liittynyt vahvasti kieroilun ja saivartelun henkeä. Osasyynä tähän on ollut koulutusero ja luokkaerot; Kaupungin herrat ovat aivan eri koulutustasoa ja aivan eri elämänpiiristä, joten kokemusmaailmat eivät ole kohdanneet.

Nykyään tilanne on sinällään muuttunut. Nykyisin tilanne on se, että jos poliitikko sanoo jotain järkevää, tätä ei välttämättä edes huomata koska ihmisiä kiinnostaa enemmän seurata sitä mitä hassua ja hupaisaa Teuvo Hakkarainen onkaan puuhastellut sillä välillä. Teuvo Hakkaraisen toilailut ovat samaa politiikalle mitä Matti Nykänen on lehdistölle. Jotain joka kiinnostaa ihmisiä ja joka helposti herättää huomiota relevanttien seikkojen puolesta. ~ Nykyään ihmiset ovatkin kiitettävän kiinnostuneita politiikasta. Ainoa ongelma on oikeastaan siinä että se politiikka mitä he haluavat tekee politikoinnista "keltaisen lehdistön kaltaista".

Huomiotaherättävää on myös se, että politiikassa kiinnostavat ensi sijassa erilaiset arvokeskusteluun liittyvät aiheet. Tämä on tietysti siltä kannalta hyvä, että yhteiskunnan arvot ovat keskustelunkohteena. Ja ilman keskustelua ei ole myöskään edistystä. Ongelmana onkin oikeastaan se, että tässä säännönmukaisesti, puolin ja toisin, yritetään tehdä omista arvoista yhteiskunnan arvoja. Tässä ideana on usein se, että ihmisellä on mielessään utopia, ja sitten hän haluaa tehdä säädöksiä jotta todellisuus normitetaan tämän utopian mukaiseksi. Se, että normit saadaan halutuksi nähdään yhteiskunnan parantamiseksi.

Ja jos tämä olisi vain yksi kulma arvokeskustelua, asia ei olisi kovin suuri ongelma. Mutta kun trendinä näyttää olevan se, että arvokeskustelu on läpipolitisoitu. Näin ollen ei ole mahdollista puhua politiikkaa ilman arvokeskustelua tai arvokeskustelua ilman politiikkaa. Ja suurin ongelma tässä on se, että tässä puhutaan yleensä normeista eikä asenneilmastosta ja sen muuttamisesta.

Normimaailma - kun eletään abstraktiossa konkretian sijasta

Eräs syy miksi minua on syytä kutsua nimenomaan konservatiiviksi - siitä huolimatta että minulla on paljon liberaalihippien mielipiteiksi luokiteltavia näkemyksiä - onkin juuri siinä että en näe normeilla hirvittävän suurta arvomaailman edelläkävijän merkitystä.  Lait ovat toki tärkeitä, mutta demokratian äänestysideana on juuri se että normit heijastelevat vallitsevan yhteiskunnan yleistä arvomaailmaa ja etenkin mielipiteistöjen frekvenssiä. Se ei siis suinkaan kohdista arvojaan siihen mitä ajatellaan olevan 100 vuoden päästä. Näen siis että ensin muutetaan arvomaailma ja vasta sen jälkeen muutetaan lait. Näin ollen esimerkiksi kantani homoseksuaalien avioliittoon johtuu siitä että katson yhteiskuntamme olevan jo nyt riittävän suosiollinen homoille. (Tämän moni paatuneinkin homovastainen arvokonservatiivi myöntää kun valittaa miten sympaattisina pidetyt homot näkyvät telkkarissa positiivisessa valossa.) Laki ei siis luo uutta arvostuslausumaa ja ennakoi tulevaa arvomaailmamuutosta vaan heijastelee jo olemassaolevia asenteita ja tukee niitä rakenteellisesti. Eli normit heijastelevat jo olemassaolevaa arvoilmastoa sen sijaan että yrittäisi vääntää ihmiset väkipakolla tiettyyn mielipiteistöön.
1: Tarkennukseksi voi olla hyvä mainita että utooppisuus on hyvää esimerkiksi jos ajatellaan taloutta strategisesti. Utooppisuus on nimittäin tässä kohden pitkäjänteisyyttä, sitä että jos halutaan rahaa, niin ei oteta neljännesvuosirahaa vaan tähdätään useamman vuoden päähän jotta olisi rahaa vielä silloinkin. Arvokeskustelun kohdalla ei kuitenkaan voida määrätä mitä ihmiset haluavat vaikka sukupolven päästä tai eletä sitä kautta mitä ihmisten kuvitellaan haluavan tulevaisuudessa. Talousstrategiassa on pysyväksi oletettu nykyarvostus joka sekin voi muuttaa ja silloin talouskoneistoakin pitää tietysti uudelleenmuuttaa. Tätä eroa ei arvokeskustelussa välttämättä helposti huomaa, vaan tuntuu että arvojen ohjailussa utopian kautta olisi kysymys nimenomaan pitkäjänteisyydestä. Valitan. Ei ole.

Taustalla on ajatus siitä että ihmiset eivät oikeasti muutu lakien mukana. Otetaan esimerkiksi uskonnonopetusmuutokset. Kouluissa kiellettiin normien tasolla ns. tunnustuksellinen uskonnonopetus. Moni voisi pitää tätä edistyksenä. Ja taatusti ajatus viehättää itseänikin suunnattomasti. Kuitenkin käytännössä (a) jo ennen norminmuutosta asialliset opettajat osasivat olla hienotunteisia. Koska tämä on sitä mitä ihmiset tekevät. (b) Asiattomat opettajat livauttelevat näkemyksiään kokemuksieni mukaan jopa ET:n tunneilla. Lakimuutos ei siksi mitenkään erityisen dramaattisesti muuta käytöstä. Ja vain eletty elämä ratkaisee.

Jos lakimuutos tehdään ennen kuin "kansa on valmis", niin syntyy helposti vastustusta. Esimerkiksi itseäni viehättää myös ajatus pakkouskonnosta joka olisi tunnustuksellista. Se olisi suunnilleen pahin pommi jota nykyään voisin uskonnolle keksiä. Se räjäyttäisi kertaheitolla suvivirsidraaman koko vuoden mittaiseksi. Tämä näkyy siinä miten ruotsin kieli ei todellakaan ole saanut arvostusta sillä että sitä pistetään opiskelemaan vähän väkisin. Ei puhuta pakkomatematiikasta koska vaikka matematiikkaa pidetään tylsänä, sitä kuitenkin arvostetaan. - Jopa silloin kun koulunpihan idiootti bully pilkkaa ja tönii "matikkanörttiä", hän ei herjaa matematiikkaa vaan sitä nössöyttä. Kun asialle ei nähdä arvoa, ei asiaa kannata normittaa koska syntyy vain "pakkoruotsin" kaltaisia käsitteitä. Jos matematiikan yleinen arvostus romahtaisi eikä sitä pidettäisi mielekkäänä, syntyisi pakkomatematiikan käsite varmasti hyvinkin nopeasti.

Monet uskovaisetkin kokevat samaan tapaan sen tunnustuksettoman uskonnonopetuksen suukapulointina joka pahenee aina jos ET:n opetusta laajennetaan. Tässä kohden tosin uskon että he ovat vähemmistönä. - Vaikka heitä onkin lukuisia, puhutaan varmasti sadoista tai tuhansista opettajista, ovat he marginaalia jopa esimerkiksi kaikkien uskovaisten parissa.

Tämä kaikki tarkoittaa sitä että vaikka arvokeskustelu on yleisesti yhteisöllistä ja tätä kautta julkista ja poliittista, se ei tarkoita sitä että tämä olisi sitä mitä politiikot tekevät. Sillä politiikan kohdalla on kysymys tavallaan kahdesta samannäköisestä määritelmästä joiden sisältö eroaa hieman toisistaan ; Toisaalta julkinen on poliittista mutta toisaalta politiikka on normien rukkaamista. Näin jos esimerkiksi uskonnonopettaja livauttaa vakaumusta uskonnontunnilla, hän tekee poliittisen aktion, mutta ristiriita lain kanssa näyttää että hän ei tee politiikanmutkaista aktiota. Ero on oleellinen. Ja kuten mainittua, vain eletty elämä ratkaisee.

Olenkin ollut huvittunut siitä miten esimerkiksi kokoomus selkeästi yrittää peittää tuloerojen kasvuun johtavia elementtejä häivyttämällä luokkien välistä eroa retoriikassaan. Kun työläinen katsoo sanotaan nyt vaikka Niinistön mersua, ja rinnastaa oman toimeentulemattomuutensa tähän, ja katsoo miten konkreettista hänen työnsä on ja miten abstraktia puuhaa Niinistö tekee, on selvää että hän ei ota tätä puhetta työläisyydestä kovin vakavasti. Osa "vasemmistolaisistakin" näkee että kokoomuksen strategia olisi jotenkin fiksu, koska se jotenkin lamauttaisi massat uskomaan nämä retoriset kikat ja sota on helpoin voittaa jos vastapuoli ei tajua olevansa sodassa. En näe tässä mitään järkeä koska tiedän että ihmiset yleisesti ottaen elävät elämänsä kanssa.

Arvostusmaailma - kun konkretia junnaa paikallaan toistaakseen tyhjää abstraktiota

Normimaailmassa asiat ovat siis etäällä. Mutta arvostusmaailman kohdalla tarjoan lähinnä pessimismiä. Olen tunnettu räväköinä pidetyistä lausunnoista joiden mukaan esimerkiksi "Maailmasta ei löydy sellaista määrää terapiaa jolla uskovainen käännytettäisiin pois uskostaan edes yksilötasolla, saati että tämä tehtäisiin yhteiskunnallisen päätöksenteon kannalta riittävän merkittävälle lukumäärälle." Moni kokee tämänlaisen äärimielipiteenä koska se vihjaa että uskovaiset eivät punnitse vakaumustaan rationaalisesti. Puolustaudun sillä että tämä heijastelee enemmän ihmiskuvaani kuin vastenmielisyyttäni juuri uskovaisia kohtaan. (Minun vihastani riittää kaikille. Olen ihmisvihaaja, joten lienen myös misogyyninen koska naiset ovat ihmisiä ja rasistinen koska laitan mustat ja mustalaiset samaan laariin meidän maitonaamavalkolaisten kanssa.) Tämä ei ole syytös uskovaisten luupäisyydestä, vaan ihmisten luupäisyydestä. Uskovaiset eivät punnitse vakaumustaan rationaalisesti, koska ihmiset yleisesti ottaen eivät asioita niin tee. Minäkään en tee niin. Psykologinen tosiasia on se, että ihmiset ensi sijassa assimiloivat. Heillä on valmiina mielessä oletus asioiden tilasta ja tämä - aika yleisesti ottaen tämä on mielipide ja yllättävän harvoin tieteellä varmistettu fakta - on heille totuus. Ja jos maailma on sen kanssa ristiriidassa, sen pahempi maailmalle. Ihmiset eivät muuta mielipiteitään tärkeiksi kokemissaan "isoissa" teemoissa kovinkaan usein.

Ja kun esimerkiksi poliittista arvokeskustelua käydään, keskustelun alla on aina "isoiksi" koetut teemat joissa on konflikti jonkun toisen maailmankatsomuksen kamssa. ~ Vasta "tärkeysehto" ja "erimielisyysehto" johtavat arvokeskusteluun eli keltaisen lehdistön tasoiseen politikointiin.

En siis usko että maailma kampanjoidaan tai käännytetään paremmaksi. Tämä tarkoittaa sitä että muutokset ovat hitaita, hieman kuten tiedemaailmassa jossa paradigmanmuutosprosessin kymmenien vuosien kesto johtuu siitä jääräpäisimmät professorit eivät muuta mielipiteitään siitä mikä on parasta tiedettä ja vasta seuraava sukupolvi ottaa paremman tilanteen haltuun. Vanha paradigma siirtyy siis eläkkeelle. (Joka itse asiassa muuten olisi argumentti akateemisten työläisten nuoremmalle eläkeiälle. Tälle ei taida löytyä suosiota ja kannattajia. Ainakaan akateemisessa maailmassa.)

Jos ihmisiä haluttaisiin muuttaa, pitäisi käyttää jotain aivopesumenetelmää jolloin ihmisten mielenrauha ensin rikottaisiin tarjoamalla heille vakava kognitiivinen dissonanssitila - joka saadaan rikkomalla ihminen vaikka väkivallalla tai pitkäaikaisella stressillä tai valvottamisella. Ja sitten uusi totuus rakennettaisiin ihmiseen ja lopulta tätä uutta identiteettiä tuettaisiin yleisellä rakenteella. (Kuten toistuvilla rukoustilaisuuksilla tai jokaviikkoisella ideologisella paraatilla.) Väkivalta toki lopettaa vittuilun, mutta näen että en tässä kohden todellakaan halua parantaa maailmaa koska nykyinen on jo riittävän huono. Maailman parantaminen vaatii yksinkertaisesti liian kovat lääkkeet ja itse kärsin mieluummin tästä nykytilasta eli sairaudesta.

Loppukaneetti.

Itsekin osallistun ahkerasti ja aktiivisesti arvokeskusteluun. Minun on tässä kohden pakko taipua siihen että tämä ei ole maailman parantamista. Teen sitä siksi että se on hupaisaa ja siksi että tykkään valittaa. Tämä on toki oikeutus ja lupa aktiolle. Ja samalla syyllä tämä vapaus on suotava muillekin. Humpuukille ja lystille on paikkansa. Joku voi toki pitää tämänlaista asennetta kyynisenä ja todeta että idealismi on jotain jonka avulla voidaan muuttaa maailmaa. Kuitenkin valitustoimintani näyttää ulkoisesti täsmälleen samalta mielipiteensuollolta kuin idealistisempien ihmsiten toitotukset, joten jos ne muuttavat maailmaa niin tämä tekisi saman kun on sama muoto. En vain usko että tämä muuttaa kummankaan kohdalla mitään. (Idealismilla ei siis tässäkään kohden ole niin suurta merkitystä, se ei innosta lisäämään toimintaa paatunutta kyynikkoa enempää.)

Arvokeskustelussa on kuitenin eräs kaunis piirre. Se kertoo sanojansa näkemyksen. Ja tätä kautta arvokeskustelun kokonaisuus heijastelee yhteiskuntamme yleisiä arvoja. Yksilöt ovat despoottisia mutta kokonaisuus ei ole. Tämä onkin demokratian salaisuus. Ei se, että erityisen moni olisi muuttanut mieltään arvokeskustelujen pyörteissä. (Heitäkin toki on, mutta lukumäärällisesti melkoisen pieniä.)

---

Kirjoittaja huomauttaa että todellakin ; Loppukaneetti on totaalista assimiloivaa omien toimien parhain päin selittelyä parhaimmillaan. Kirjoittaja on kuitenkin niin hyvä että juuri tämä todistaa hänen pointtinsa. Toisin sanoen ; Hän on niin hyvä että hän on oikeassa jopa silloin kun hän on väärässä! Siksi hän kulkeekin maailmalla riemukkaasti itse itseään siteeraten. Eikä tässä ole kysymys pelkästään siitä että hänellä on itsekeskeisen despoottinen egohäiriö.