Koska renagaspanssari on luonteeltaan sellaista, että se painaa eritoten hartioita, olenkin harteistunut. Itse asiassa käteni näyttävät hieman koomisilta koska ne kapenevat hyvin tiukasti. Hartioissa on jo hieman isompaa lihasta, mutta ranteeni ovat yhä neitimäisen kapeat ja käsivarsilihakseni kapeat ja pitkät. Voimien lisäksi panssari on auttanut hyvän tasapainon hankinnassa. Koska painopiste siirtyy panssarin vaikutuksesta ylöspäin, on yhä tärkeämpää pitää selkärankaa suorassa lantion yläpuolella. Näin fortitudo on minulla tällä hetkellä parempi kuin luultavasti koskaan.
Toki panssari on myös siisti. Tämä taas herätti valokuvaajaystäväni mielenkiinnon. (Hän kuvaa vaatimattomasti omien sanojensa mukaan kuvia jotka eivät ole taidetta mutta jotka ovat katsomisen arvoisia. Esteetikot ovat monesti tämänlaisia.) Hän kuvaa tavallisesti ystäviään. Hänen pääasianaan on se, että hän ei tee kuvia jotka ovat kauniita tai siistejä. Hän yrittää oikeasti heijastaa kokemustaan valokuvamallina olevan persoonasta valokuviensa läpi. Tämän vuoksi hän ei itse asiassa ole kaikkien mielestä edes valokuvaaja. Sillä hänelle kamerasta tuleva valokuva on vain lähtökohta. Hän editoi, rajaa ja muutoinkin käsittelee kuviaan jotta saisi tunnelman ja persoonan ja asenteen mahdollisimman vahvasti esiin.
Näin päädyimmekin Suomenlinnaan. Se valikoitui osittain haarniskaan sopivan ajan vuoksi. Ja osaksi sen vuoksi että se on minulle hyvin tärkeä paikka. Koska etenkin hauberk on siitä inhottava että se on painava kasa metallia joka on kangasmaista ja siksi lytistyy yllättävän pieneen tilaan, sen kanniskelu laukuissa on viheliäistä. Keskiaikaisen miekkailun harrastajien ja myös historian elävöittäjien parissa kulkeekin sanonta jonka mukaan kätevin tapa kuljettaa ketjupanssaria on pukeutua siihen. Niinpä meninkin Suomenlinnaan siten että huppu ja muut varusteet olivat tiiviisti pakattuna suljettuihin laukkuihin. Tämä osio oli sitten päällä. Ihmiset suhtautuivat tähän mielenkiintoisesti ; Karkeasti ottaen panssarissa on etäisyys jonka yli se näyttää mekolta. Tältä etäisyydeltä vaikutan transvestiitilta. Panssari kilisee (yllättävän hiljaa mutta kuitenkin) ja tämä herättää ihmiset tajuamaan asian oikean laadun. Näin ollen onkin etäisyys jona ihminen tiedostaa tilan. Hetki jona ihminen tajuaa että kohde ei olekaan transsu vaan hullu on mielenkiintoinen. Negatiivinen asenne säilyy mutta ilme vaihtuu.
1: Jotkut naiset tosin halusivat nyplätä ja kokeilla miltä ketjupanssari tuntuu. Miehet eivät. En kokeillut nyplätä näiden nyplääjänaisten vaatteita koska oletettavasti sitä pidettäisiin seksuaalisena häirintänä, toisin kuin jos sitä tehdään miehelle.
Kuvaaja oli osannut suhteuttaa tilanteen yllättävän hyvin. Aluksi kun olin julkisesti suositussa turistipaikassa haarniskassa sain huomiota johon en ollut tottunut. Tätä tunnelmaa rikottiin joillain leikkimielisemmillä kuvilla. Tottumisen jälkeen otettiin sitten joitain hyvin ritarillisia kuvia. Kun oli vielä voimia kikkailla, niin otettiin erikoisia ja melkoisen raskaita asentoja ja poseerauksia. (Niihin saatiin ritarillinen vääräoppiskerettiläisiä murskaava ajattelutapa sillä että kuvaaja keksi suunnata ajatuksian ihmisiin joista en pidä. Oikea, hieman ylenkatseellinen mutta ei raivoisan vihainen katse, saatiin kun ajattelin Jouko Pihoa.)
Muutenkin kuvaajan henkenä oli yllättävän kovasti se, että tunteita ei näytelty vaan niitä yritettiin jotenkin herättää oikeasti. Esimerkiksi yhdessä leppoisalta loikoilukuvalta näyttävässä olen haarniskani kanssa takakenossa. Asento on ilman varusteita rento mutta sen kanssa se on hyvin työläs. Kuvaaja pyysi minua menemään vielä enemmän takakenoon, ja kun en suostunut sai hän hyvän kuvan jossa on rennonoloinen asento mutta jossa samalla on sellainen ilme että "ei muuten vähääkään kiinnosta mitkään teidän komentonne."
Kuvaaminen oli pidemmän päälle yllättävän rasittavaa, joten otettiin nukkumakuvia ja vastaavia. Fyysisesti rankin kuva on kuitenkin session aivan viimeisenä. Kiipesin veitsi suussani metallihansikkaan kädessä irtokivimuurirakennelmaa ja kamera kuvasi ylhäältä. Olin väsynyt ja suussa oleva kaksiteräinen tikari ei tuntunut mukavalta huulissa. Syntyneessä kuvassa jonka näin, onkin väsynyt ja epätoivoinen ilme, jossa on kuitenkin taustalla jo näkyvää endorfiiniragea joka kyllä päihittää esteet, vaikka väkisin ja julmasti.
1: Olin varsin uupunut. Kun lopulta pääsin kotiin, olin ollut 9 tuntia panssarissa. Ja olin tänä aikana juossut, hyppinyt, kiivennyt... Pääsin oikeasti vain juuri ja juuri ja hädin tuskin kotiin asti. Panssarin riisuminen oli miltei ylitsepääsemätön ponnistelu. Nyt elän vaihetta jossa mietin että kannanko päälläni edes puseroa koko loppuvuotena.
Itse asiassa koko kuvaussessiosta näkemäni raakakuvat olivat yllättävän hienoja. En ollut uskonut että kykenisin kahteen asiaan jotka niistä välittyvät (a) että näyttäisin coolilta oikein missään olosuhteissa. Itse asiassa olen pitänyt itseäni melko rumana olentona mutta jotenkin kuvien mukaan ainut isompi vikani on se, että minulla ei ole poskipäitä. (b) että minä kykenisin eiylilyöviin, koomisiin, stereotyyppisiin ja muuten vain omituisiin ilmeisiin. Kuvissa ilmeistössä on nimenomaan hienovaraisuutta. Tämä kuvastaa minusta tietysti kuvaajan taitoja.
Olin tätä kirjoittaessa nähnyt vasta kuvien raakaversiot. Lopullinen editointi ja muokkaus tapahtui viikon sisällä. Kuvaaja halusi ensin irrottautua itse kuvaamisreissusta jotta pystyy katsomaan kuviaan ulkopuolisemmin ja muokkailee niitä vasta sitten. Suuri osa kuvista luonnolisesti myös karsiutuu tässä vaiheessa ja vain jollain tavalla parhaat jätetään. Valokuvaajan kuvakooste reissusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti