torstai 12. heinäkuuta 2012

Vähemmän kuljetuilta poluilta (oikopolkujen filosofiaa)

Eilen kävin Suomenlinnassa valokuvausreissulla. Täällä sompaillessa piti tietysti käyttää hyväksi paikallistuntemusta. Sattuneista syistä minulla oli sitä. Päädyimmekin kulkemaan erilaisia reittejä jotka eivät aivan noudattaneet normaaleja teitä. ~ Tapana tämänlaisten oikopolkujen käyttäminen ei ole uusi ; Jo ensimmäisellä luokalla menin kouluun erillistä polkua pitkin. Kutsuin tätä "oikopoluksi" vaikka teknisesti ottaen kyseinen polku pidensi koulumatkaani muutamalla metrillä. Polku kun oli normaalin koulutien vieressä metsässä oleva polku. Ajatus pidemmästä oikopolusta tuntuu oksymoronilta.

Oikopolkujen määritelmään näyttääkin selvästi kuuluvan se, että se jotenkin lyhentää matkaa oleellisesti. Tämä lyhentäminen taas muistuttaa siitä että oikopolku ei ole mikä tahansa suora reitti paikasta A paikkaan B. Nämä ovat normaaleja teitä tai polkuja, jotka ovat käteviä ja hyvin suunniteltuja reittejä mutta eivät oikopolkuja. Oikopolun määritelmään kuuluukin selvästi se, että se on suhteessa normaaliin ja tavallisesti käytettyyn tiehen. Oikopolku on siksi jokin joka on reittiä lyhentävä nimenomaan suhteessa normaaliin. Oikopolku on siksi luonteeltaan aina vähintään hieman epäortodoksinen.

Koska tietä on usein käytetty vertauksena ihmiselämän ratkaisujen ja elämäntapojen ja muun arvokeskustelun perusmateriaalin kanssa, voi olla leppoisaa miettiä sitä että jos Jeesus on Tie, niin mikä hahmo olisi nimenomaan oikopolun tallaaja.

On selvää että oikopolut eivät sovi kaikille. Esimerkiksi muutosvastarintaista traditionalistia, perinteisiin ja vakiintuneisiin käytänteisiin vetoava tuskin käyttäisi oikopolkua. Syynä on juuri epäortodoksisuus. Toki tästä löydetään mielenkiintoinen poikkeus; Jos joku nostalgiasyistä kulkee oikopolkua siksi että vieressä oleva autotie on hänelle modernia muotihumputusta, hän on itse asiassa jäänyt ajasta jälkeen ja on tämän vuoksi epäortodoksinen. Muu maailma on kiirinyt hänen edelleen. Mutta tämä marginalisoi hänet eikä oikeastaan voida sanoa että hän olisi enää vallitsevan järjestelmän kannattaja. (Tämä tekee tästä nostagiahenkisestä tyypistä alalajin siihen ihmistyyppiin joka lopulta määrittyy tallaamaan sitä oikopolkua. Mutta en spoilaa vielä tässä vaiheessa tekstiä tämän enempää.)
Ensimmäinen idea siitä kuka tallaisi oikopolkua, synnyttää mielikuvan hedonistista. Mutta vähänkin tarkempi analyysi johtaa siihen että oikopilulle ei astuisi minkään sortin hedonisti, koska hän korostaa mukavuutta. Oikopolut ovat usein jollain tavalla hankalampia kuin normaalit reitit. (Muutenhan ne saisivat paljon enemmän suosiota.) Näin hedonistinen ihminen kävelee helpommin tiellä kuin poluilla joissa on mahdollisesti kamppaavia puiden juuria.

Itse asiassa oikopolulle tallaamaan sopisikin nimenomaan Nietzscheläinen yli-ihminen. Oikopolun käyttäminen vähentää käyttömukavuutta mutta on samalla yli-ihmisen suoraviivaisin tapa hoitaa asia. Kyn yli-ihminen tallaa oikopolkua, hän osoittaa että silloinkin kun hän tavoittelee asioita joita tavallinen ihminen pitää tavoittelemisen arvoisina, hän käyttää oikopolkujen tapaisia ratkaisuja. Tavalliset pidemmät ja jonottamisen vuoksi kauemman aikaa vievät reitit ovat yli-ihmisille hidasteita joita käyttävät laiskanpulskeat ihmiset jotka eivät siksi saavuta maalia yhtä ripeästi kuin oikopolkuja käyttävät.

Ei kommentteja: