Lapsen pelko

"Pistä kaikki paperille
ei siinä ole aikoihin ollut
mitään komealta kalskahtavaa, ajat on loppu
mutta historia jatkuu
murhat ja raiskaaminen jatkuvat
joukko tylsimyksiä samoaa elämän vankeina"
(A. W. Yrjänä, "IX", "Mechanema")

Iltalehdessä oli maininta satuihin liittyvästä tutkimuksesta. Sitä otsikoitiin niin että lapset pelkäisivät esimerkiksi punahilkka -satua. Sisältö kuitenkin kertoo että vanhemmat pitivät satua lapsille liian pelottavana. "Punahilkka, Lumikki ja Kultakutri ovat vanhempien mielestä liian pelottavia lapsille. Vanhempien mukaan Punahilkka-sadun susi saa lapset itkemään. Taas Kultakutri ja kolme karhua on vanhempien mielestä huono satu, koska se kannustaa varastamaan." Kuittinen kuittailikin tästä siten, että "Kun aikuiset pelkäävät Punahilkkaa, niin toimittaja laittaa otsikoksi että lapset pelkäävät. Tämä on kautta maailman tutkitusti eniten lapsia kiinnostava satu. Se käsittelee aikuisten julmuutta, hyväuskoisuuden vaaroja, eksymistä, lapsen heräämistä ja pahuuden tiedostamista."

Huomio muistuttaa toki päällimmiltään hyvin arkisesta asiasta ; (Hyvässä ja Pahassa) vanhemmat kasvattavat lapsiaan oman maailmankuvansa pohjalta. Kristityt laittavat lapsensa pyhäkouluun. Hippivanhemmat opettavat arvonsa lapsilleen. Ja tietysti vanhemmat myös valikoivat satuja joita pitävät lapsilleen rakentavana. Toisena puolena tämä muistuttaa siitä että tosiasiassa kun meitä käsketään "Ajattelemaan lapsia" itse asiassa tässä on kyseessä suojeludiskurssi jolla ajetaan vanhempien oikeuksia. Vanhempien huolipuheella rakennetaan kontrolli jota myydään pehmeinä arvoina ja suvaitsevaisuutena. Samalla lapsen lapsen oikeudet on ikään kuin delegoitu vanhemmille siinä määrin että vanhempien oikeus on samaa kuin lapsen oikeus.
1: Tämä asenne on tuttua esimerkiksi koulujen seksuaalivalistuksesta, jossa usein lapsia suojellaan erilaisella huolipuheella. Perimmiltään nämä ovat vanhempien pelkoja, eivätkä niinkään koululaistenheikkouksia.
2: Ihan oikeasti. Kun katsotte esimerkiksi KristillisDemokraattien huolipuheita joissa lapset ovat mukana, tässä ollaan aina puolustamassa esimerkiksi vanhempien oikeutta esimerkiksi julistaa omaa uskontoaan ehdottomana totuutena lapsille. Tai sitten se on sellaista kuin keskustelussa kaupan keskioluista jolla kenties voi olla pieni vaikutus lasten hyvinvointiin oikeastikin. Mutta tässäkin kohden ei ole vaikeaa huomata että lapsiin vetoaminen on tosiasiassa vain valtapeliä jossa rajoitteiden kohteena ovat aikuiset joilla ei ole samaa maailmankuvaa kuin kristillisdemokraateilla. Sanon aivan suoraan ; Kysymys ei ole koskaan lapsista. Lapsi on de facto aina vain pelinappula. Lapsi on KD -kulttuurissa delegaatti jolla ei ole omia oikeuksia mutta jonka kautta vanhempien mikä tahansa yhteiskunnallinen käsitys voidaan projisoida niin että se lakkaa olemasta uskonnollitsa institutionalisoimista jota muuten pidettäisiin halveksuttavana.

Lastensaduista mieleen tulee se, että asiat eivät aina ole yksinkertaisia. (Kuten aiemmin kirjoitin satumuistoistani) Pieni sisareni joka on aina ollut luonteeltaan katraamme arin, piti lapsena varsin julmasta sadusta nimeltä "Kaunis Valiisa". Siinä on syöjättäriä ja kaikkea muuta vastaavaa. Punahilkan pelottavuus on kyseiseen satuun verrattuna minimaalista. Kenties lastensa pelkäämisistä huolestuneet vanhemmat unohtavatkin sen, että satu on taidekokemus ; Niillä haetaan hätkähdystä. Sadut ovat lisäksi korostetusti epätotta eikä kyseessä ole uskonnonkaltainen fantasian ja toden sekaantuminen vaan nimenomaan irrottautuminen. Tällöin pelottava satu on hieman kuten huvipuistolaite, joka pelottaa mutta johon astutaan siksi että sen tiedetään olevan turvallinen. Kun lapselle kerrotaan että jokin on satua, hän tietää että se on epätotta. Llapsi tajuaa että jos sanotaan että asia on leikkiä, että se ei ole totta. (Leikki on muuten tässä osin tärkeä skeptisyyden apuväline lapsille. Lapsi elää maailmassa jossa asiat ovat "ihan totta" ja "aikusten oikeesti totta" ja ero on heille selvä.) Ja samoin kun äiti kertoo näkyjen olevan painajaista, lapsi uskoo että kokemus oli epätotta. ~ Näin ollen olisin itse huolestuneempi uskonnollisesta helvettikuvastosta jonka väkivaltakuvastoa myydään vanhempien sanoissa täytenä totena, kuin sadusta jonka kerrotaan olevan mielikuvistusta ja leikkiä.

Olisin huolestunut siitä että tämänlainen satujen välttely johtaisi - paitsi yleissivistyksen tason karisemiseen entisestään myös - siihen että lapset alkaisivat elämään tilassa jossa he eivät opi käsittelemään mitään negatiivisia tunteita ja kokemuksia - joita ei ainakaan kokemusteni mukaan ole elämässä ainakaan vähän tai niukasti millään tasolla. Ja että tätä kautta voisi syntyä herkkänahkaisuutta jota on kyllä havaittavissa oikeastikin aikuisten keskuudessa. Mutta tiedän että samat vanhemmat antavat lastensa katsoa piirrettyjä ja muita elokuvia sen verran runsaasti että uskon että tämä ei ole käytännössä este. Ihmiset katsovat niin paljon väkivaltaviihdettä että negatiivisten ja pelottavien kokemusten kohtaaminen fantasiaksi tiedetyssä tulee tapahtumaan käytännössä jokaiselle. Tämä voi olla tervehdyttävää.
1: Sanoo ihminen joka näki "Indiana Jones ja Tuomion Temppeli" -elokuvan 8 -vuotiaana ja tuli nälkäiseksi niistä elokuvan keitoksista ja sopista, paitsi niistä käärmeistä...

Mutta tästä on hyvä jatkaa hitusen eteenpäin. Ylläoleva ei nimittäin ole itsessään eettinen kannanotto. Valtasuhde vanhemman ja lapsen välillä on enemmänkin vain asiantila. Se ei ole välttämättä sama asia kuin pahuus. Sen sijaan on hyvä miettiä mitä tämänlainen valinta kertoo valitsijoistaan. Se kuvastaa ja heijastaa vallitsevia arvoja. (Arvojen kuvauskin on tietysti "asiantilankuvaus" eikä "tuomio".)

Tunneailahdusten välttely kertoo askeesin kulttuurista. Mutta kun tämä yhdistetään nykyajan yltäkylläisyyteen ja hedonismiin, voidaankin huomata että asenteen takaa kurkistelee Schopenhauer. (Hän on filosofeista niitä harvoja jotka ovat vielä minuakin negatiivisemmin asennoituvua ja oli myös minua ärtyisämpi.) Hänen mukaansa hyvän elämän salaisuus on siinä että välttelee haluamista ja mielipahaa. Hän ei hakenut elämyksiä koska niissä oli menetyksenpelkoa. Tämä vaaroilta välttäminen tietysti solahtaa sujuvasti niihin suojeleviin tunteisiin joita äiti kokee lapsiinsa. Lietsottuna se kuitenkin johtaa "hyysäämiseen" joka ilmenee aiemminmainitsemanani "huolipuheena".

Tässä unohtuu kuitenkin se, että Schopenhauer oli pessimisti. Tarkalleen ottaen kun otamme avuksi Nietzschen sanomiset, hän määritteli tämän tuskaa ja vaikeutta ja halua välttävän asenteen tietyn ihmistyypin alle. Nietzsche kutsui näitä nihilisteiksi. - Ja hän piti tätä pieniin viihdykkeisiin latistuvaa ihmistyyppiä varsin vastenmielisenä. Mikä ei jostain syystä tule aina esiin. Usein yli-ihmisyys liitetään nihilismiin niin leimallisesti että tämä tuntuu unohtuvan. Nietzschen näkemyksissä oli vahvaa stoalaista leimaa. Siinähän kohtalo ja maailma eivät olleet ihmisten hallussa. Sitä ei kuitenkaan tarvinnut pelätä Schopenhauerin tapaan, vaan se piti kohdata rohkeasti.

Tämä liittyy punahilkkaan sen verran, että tragedian taustalla on myöskin stoalaista henkeä. Se kuvaa vaikeuksia ja niiden kohtaamista ja valmistaa. Etenkin alkuperäiset tragediat päättyivät aina onnettomasti, joka korosti väistämättömyyttä. Tämän ajateltiin kuitenkin herättävän puhdistavaa katharsiskokemusta katsojalle.
1: Kreikkalainen näyttelyn teoriakin nojasi tavallaan "huvipuistolaiteteoriaan", sillä oli vain sille toinen nimi, joka oli vallitsevan kielen mukainen. Nykysivistyneistö vaan haluaa luoda sille keinotekoista uskottavuutta tekemällä siitä ulkomaan sanan.

Kun tiedostaa että pelot lietsovat Schopenhauerilaista pessimismiä joka äärimmillään on hyysäämistä ja siihen olennaisesti liittyvää nihilismiä, tuleekin esille se, että se mitä meille yleensä myydään optimismima ei ole sitä. Se on itse asiassa äärimmäistä pessimismiä jossa maailma on niin paha että siltä on suojauduttava ja verhottava maailma kauniiseen pullantuoksuiseen pumpuli -illuusioon. Kun se itsekin tunnustaa että optimismin ytimeen tulee laittaa todellisuuspako, eskapismi. Kun maailmankuvassa kiistetään negatiivinen ja tätä varten luodaan kupla jossa tietoisesti suojellaan ikäviltä asioilta kuten maailmalta ja jopa negatiiviselta tarinaperinteeltä, on selvää että kysymys ei ole mistään kovin optimistisesta asiasta. Siinä missä utopia on unelma joka ei ole totta mutta jota tavoitellaan, on eskapismi-optimismi sitä että hanskat lyödään tiskiin koska sitä pidetään mahdottomana.
1: Ja tälle maailmalle todellisuus - ja esimerkiksi skeptismi - ei ole mitään sulkusilmäistä ja ihmisyydelle kylmää ja etäistä vaan nimenomaan silmiä aukaisevaa. Skeptismi joka puhkaisee utopiakuplan pakottaa toki kohtaamaan tragedisen tarinan pelottavan sisällön. Väärin käytettynä tämä on toki ilkeää, mutta oikein käytettynä se on hyvinkin rakentavaa.

Kuittisen näkemyksessä on hieman samaa henkeä (joskaan hänen näkemyksensä eroaa). Hänestäkään Punahilkassa ei ole niin että lapsi pelkäisi itsesäilymisvaiston kautta syödyksi tulemista. Kyseessä on sen sijaan vanhemman ahdistus. Eksynyt lapsi ja susi tämän uhkana on aikuiselle epämiellyttävä. Joko sutena. Tai siksi että susi tuntuu jonkinlaiselta pedofiililta. Tai sitten abstraktimmin sitä kautta että vanhempi näkee sen ajavan vääriä arvoja kun "tarinassa päähenkilö kulkeutuu hybriksensä (vaativan egonsa) perässä ja aiheuttaa tabujen tuhoamisen jälkeen tuhoa itselleen etsiessään itsetoteutusta mielihyvän kautta." johon liittyy se ongelma mikä hedonistisessa mutta hyysäämistä korkeimmaksi arvoksi korottavassa kulutusmaailmassa joutuu kohtaamaan (mutta jota ei halua tiedostaa). Eli että tästä hybriksen seuraamisesta rakentuu hamartia jonka seurauksena viattomalta vaikuttava kasautuu ikäväksi. "Aidosti tragediapainotteisissa tarinoissa päähenkilön inhimillisyys tuhoutuu hänen joutuessaan rikkomaan tabuja ja elämän pääsääntöjä."