Hegel oli kiinnostunut kristinuskosta. Etenkin kuolemansa jälkeinen herääminen oli hänestä innoittava aihe. Hegelille tämä edusti "absoluuttista totuutta". Hegelin idean mukaan Jeesus läpikävi kolme vaihetta. Ensin hän oli elossa, sitten kuollut ja kolmanneksi uudestisyntynyt. Kaikki vaiheet oli läpikäytävä, ja vasta viimeinen oli kohottava koska ilman tätä Jeesus olisi ollut vain hullu tai huijari. Jotta olisi aito Messias eikä väärennös, pitää olla kuolleistaheräämisvaihe. (Ainakin kristinuskon maailmassa.)
Hegel piti tätä analogiana historialle ja totuudelle. Hänestä maailma oli unessa. Sen herääminen taas noudattaisi dialektista kosmista järjestystä. Hegelin mukaan historiassa oli ollut ensin räväkkä alku, Kreikassa oli innostusta. Hegelin mukaan he olivat luulleet olleensa hereillä, mutta tosiasiassa tässä oli herääminen vasta idullaan. Sitten alkoi Hegelin mukaan roomalainen vaihe, joka oli aikuismaisen tylsää. Ihminen organisoi, ylettömästi järjestää ja kontrolloi maailmaa, ja tätä kautta totuus vaipuu uneen. Hegel aavisteli että hän pääsisi itse todistamaan kolmatta vaihetta, Saksalaisen filosofian vaihetta. Se kokoaisi yhteen molempien aikaisempien vaiheiden parhaat puolet ja herättäisi ihmiskunnan viimein hereille ; Hegelistä uudellenherääminen on luonteeltaan vakuuttavampaa kuin pelkkä hereilläolo. Näin uusi maailma olisi vähän kuin kreikkalaiset, mutta ilman sen lapsellisuutta. Rooman aikuisuus saataisiin mukaan. Totuus on vakuuttavampi jos se on ensin ollut tosi, sitten hylätty valeena ja sitten siihen on palattu uudestaan. (Tätä heräämistä ei ilmeisesti tullut tai sitten marksismissa ja postmodernissa relativismissa on jotain hyvin omituista heräämistä.)
Tämä ajatus on tärkeä kun hahmotellaan konservativismin henkeä. Klassinen konservatiivi uskoi että erilaisia ideoita on koeteltu ja moni haihattelu on epäonnistunut. Heistä totuus ja oikea asiantila saadaan aikaiseksi kun nostetaan ihmisyyden ydinarvot takaisin kunniaan tai palataan perustotuuksiin. Heille maailma on ikään kuin laitettu uneen kaikenlaisilla muotihömpötyksillä, ja nämä yleensä oppositioon nähdyt, voimat ovat sitten vaivuttaneet ihmiset elämään jollain tavalla huonoa elämää. Tästä havahtumisen toivoa sitten ajetaan. Menneisyyden paratiisi on muistutus, ja tämä muuttui joskus toki passiivisuudeksi jossa paratiisi uskotaan tulevan itselle kunhan yksilönä kannattaa perustotuuksia ja ydinarvoja. Mutta myös aktiivista tekemistä kun menneisyyden nostalginen paratiisi asetettiin utopiaksi tulevaisuuteen, ja tätä yritettiin ahkerasti tavoitella. ; Tässä osin konservatiivi ei välttämättä referoida Hegeliin. Mutta on selvää että siinä on hyvin paljon Hegelin sävyjä.
Tässä mielessä klassinen konservatiivi elää historiasta. Esimerkiksi sukututkimus on tässä mielessä olennainen osa konservatiiviutta. Tässä ajatellaan että alkuperä jotenkin paljastaisi olennaisia seikkoja. Kun tietää mistä tulee, tietää mihin on menossa. Tämä on kuitenkin sitä klassista konservatiiviutta.
Uuskonservatiiviuden ongelmana on se, että se ei ole enää "hegeliläistä" vaan se on "nietzscheläistynyt". Tämän vuoksi se on etääntynyt voimakkaitten historiallisuudesta. Uuskonservatiivit nimenomaan irrottautuvat tästä "taantumuksellisesta nostalgiasta". Ei ole enää kysymys siitä mitä arvoja puolustetaan, vaan ollaan korostetummin sitomassa identiteettiä siihen mitä vastustetaan. Jäljelle jätetään vain muutosvastarinta. Oikeistosta on tullutkin kuhiseva muurahaispesä, jonka seurauksena maassamme ei esimerkiksi ole organisoitunutta äärioikeistoa, vaan äärioikeistolaishenkiset yksilöt saavat päähänsä kaikenlaisia asioita, kuten esimerkiksi oikeistoa kritisoivien kaasuttamista. Ei ole ihme että tämä uuskonservativismi elää vastustajastaan ja vain niistä. Vastustajilla pelotellaan. Ja omat ideat esitetään vastustajan kielenkäytön mukaisena. Sen sijaan että olisi oma järjestelmä, vastustajan kielipeli yritetään ikään kuin valloittaa sisältäpäin.
Konservatiiviuden tragedia on siinä että konservatiiviuden perusajatus on tehnyt niin että klassinen konservativismi oli esimodernia ja uuskonservatiivi on postmoderni. Itse sen sijaan näen että konservatiiviuden parhaat puolet saataisiin esiin nimenomaan modernismissa. (Eikä yhtään varmasti johdu siitä että olen itse sekä konservatiiviksi että modernistiksi itseni luokittava.)
Postmodernina laitoksena uuskonservatiivisuus on siitä mielenkiintoinen, että se tekee konservativismille sen, mitä käy tavallisesti kun kritiikin nimessä olkiukottajat eivät ymmärrä kritisoimaansa argumentaatiota kontekstissaan ja soveltavat omaa maailmankuvaansa siihen kritisoimaansa kohteeseen. ; Uuskonservatiivius on siis tavallaan olkiukotettua konservativismia. Tosin sillä erolla että olkiukoksi sanotaan argumentaatiota jota kukaan ei ole esittänyt. (Asiallinen kritiikki voi kohdistua toisen argumenttivirheisiin, mutta toisen on sanottava se mitä kritiikki kumoaa.) Tässä tapauksessa uuskonservativismi ei kuitenkaan ole kategoriavirhe, koska se ei väitä olevansa vanhaa konservatiiviutta vaan on rakentanut tästä oman, ytimeltään erilaisen, katsantokannan. Sen argumentit ovat uusia ja omia. Ne vain näyttävät trollatulta klassiselta konservativismilta. Uuskonservativismi on vitsi joka on otettu vakavasti, niin että ketään ei enää naurata.
Tämä ei kuitenkaan ole läpeensä huono asia ; Jos otetaan esimerkiksi rasismin ja konservatiiviuden suhde, on vanha klassinen konservatiivi altis rasismille. Uusi on altis vain maahanmuuttokritiikille. Joku voisi ajatella, että ero ei ole kovin suuri, vaan marginaalinen. Kuitenkin rasismissa on ydin jota ajetaan. Tässä on esimerkiksi ajatus valkoisen rodun ylivoimaisuudesta (joka on natseille ns. "perusarvoksi" luokiteltava). Uuskonservatiivi välttelee tämänlaisia. Koska sillä ei "nietzscheläisenä" ole historiaa vaan menneisyys, ei uuskonervatiiviuden takana ole tämänlaista. Ilman "perusarvoa" ei ole rasismia. Siksipä ei ole ihmeellistä että maahanmuuttokriittisyyskin on latistunut siihen että he yrittävät puolustaa sananvapautta ja vähentää syrjintää. "Nietzscheläisinä" he lukevat vastapuolen intressejä ja näkevät vaientamisen valtapelinä joka kohdistuu heihin itseensä. Näin esimerkiksi maahanmuuttajia kritisoivien kommenttien moittiminen ilmenee heille ensi sijassa sensuuriaktiona.
Näin on siitä huolimatta, että heidän omat lausuntonsa ovat ehdottomasti vastustavia ja tätä kautta valtapeliä joka kohdistuu johonkin muuhun. (Maahanmuuttokritiikin kritiikki on sensurismia, joten maahanmuuttokritiikin kritiikin kritiikkikin on sensurismia ; jatka äärettömyyksiin.) Mutta tämäkin on keskustelukentän postmodernisoitumisen tavallinen seuraus. ~ Postmodernismin tragedia onkin siinä, että kun ihmiset soveltavat sitä, siitä seuraa aina kaikkea muuta kuin mitä puhtaat ideaalit paperilla kehuvat kun puhuvat suvaitsevasta monikulmaisesta relativismista joka riisuu itsensä vallankäytöstä tiedostaessaan itsensä. Näyttää siltä että toistuvasti käy niin että postmodernistit tiedostavat vallan niin hyvin että oppivat mestarillisesti manipuloimaan sitä omaksi edukseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti