Bad wrong fun

Mythopoeiassa on juttu siitä, miten pelien analyysi ja koulukuntien mietintä ja uudistaminen kokevat kritiikkiä. Analysoija on pelottava, riski tai vihollinen.

Usein pohjalla on jonkinlainen kokemus arvostelusta. Analysoija on kriitikko ja kriitikko vastustaja. Koulukuntakiistojen kohdalla on leiriytymistä ; Vääränlaista peliä ei saa pelata. Vaikka moni pelaisi ja pitäisi, niin tämänlainen pelaaminen ja siitä pitäminen on jollain tavalla väärin. Tai kuten Mythopoeia mainitsi roolipelaajien Bad Wrong Fun ista ; Henki on se että jos pelityyli on "rikkonainen tai muuten vaan väärä" ja nautit kyseisestä pelistä siitä huolimatta, niin väärin nautittu. Tai kuten Mythopoeia tiivistää "yritämme kovasti omien mieltymystemme nojalla rajoittaa sitä, mitä toiset saavat tehdä."

Tämä asenne tuottaa ongelmia erityisesti uudistajille tai niille joilla on uusia ideoita. ~ Muutosvastarintakulttuuri tukee "konservatiiviroolipelaajia". "Liberaaliroolipelaajat" ovat hätää kärsimässä, koska konservatiiviroolipelaajilla on ikään kuin etuaskel nykyhetkessä. Heidän intresseissään, "hallussaan" ovat ne pelit joita nyt pelataan ja uudistamiskielto ajaa luonnollisesti eniten heidän asiaansa. Jos mikään ei muutu, he voittavat.

Tämänlaista analyysiarkuutta voidaan tietysti selittää vaikkapa sitä kautta, että roolipelivainot luokittelivat roolipelaajia varsin tiukasti kotosuomessakin. Ja ihmisillä -tai ainakin minulla- on pitkä muisti. Siksi olen itse hyvinkin varovainen, kun joku esittää että "hän vain haluaa tietää". Sitä kun ei tiedä, minkälaiseen muotoon omat sanomat väännetään ja minkälaisia olkiukkoaivopieruja siitä vielä rakennetaan.

Tästä "taisteludiskurssista", jonka itse koen sujuvaksi, on hyvä jatkaa eteenpäin. Mythopoiea jatkaa aiheesta muistuttamalla että roolipeleissä erilaisuuden uhka pelottaa. "Jos harrastaja ajattelee, että roolipelaaminen on kutistuva harrastus ja näin roolipelaajiakin on vain rajallinen määrä, niin roolipelikulttuuri on helppo nähdä nollasummapeliksi." Jos roolipelaaminen tuntuu uhatulta, on helpompaa olla kriittinen myös sisäpiirille. - Esiin tulee sekin, mihin koko keskustelua roolipeleistä tarvitaan. Pelaaminen on kuitenkin pääasia. Roolipeliskene sirpaloituu, joten on kenties turhaa klikittää koko ilmiötä yhteen.

Tämä lähestymistapa johtaa tietysti ajatukseni uskontoihin.

Sielläkin on havaittavissa analyysiarkuutta, joka ilmenee esimerkiksi transsendentin korostamisena, jolloin analyysinteko kieltyy, estyy ja vaikeutuu. Keskustelu laimenee helposti vain eriäviksi mielipiteiksi, jota käydään sirpaloituvassa uskonnossa.

Ateismi koetaan uhkana, jolloin on helpompaa vaatia rivien kovenemista. Kommunikaatio ateismi-uskontolinjalla on vahvasti "väärin nautittu" -henkinen. Uskovaiset selittävät miten ateistien täytyisi olla ahdistuneita tyyppejä jotka itkisivät arvotyhjiönsä vuoksi itsensä uneen jos heillä vain olisi tunteet. Ja koska he eivät tee näin, he ovat väärin ateisteja ja esimerkiksi piilouskovaisia ja kristillisen arvomaailman kasvatteja. Ja ateistista uskovaiset eivät tietysti ole yhtään parempia, heidät nähdään totuusrajoitteisina ja taikauskoisina, jotka eivät kestä totuutta ja pakenevat siksi illuusioon nauttimaan väärin.

Tässä kohden en malta olla tuomatta esiin Dean Kelleyn näkemyksiä uskontoon sitouttamisesta ; Hänestä uskontojen menestys on rekrytoinnin ja sitouttamisen summa. Ja ryhmien vaatimukset ja nurkkakuntaisuus ovat sitoumuksia - olivatpa ne sitten käskyjä ottaa tietty mielipide aborttiin tai se että ei syödä lihaa maidon kanssa samalla aterialla. Näiden kautta näyttää, miltä uskonto näyttää ulkopuolisille. Monesti käy niin, että ulospäin sitouttava - uskonnon säilymisen kannalta järkevä - toiminta näyttää ahdistavalta, typerältä ja pikkusieluiselta. Sisäinen eheys ja ulkoinen vastustus voivat liittyä yhteen. - Ja ulkoinen vastustus taas voi vahvistaa sisäisesti eheän entistäkin yhtenäisempään vastarintaan.

Tämä selittänee miksi uskontokeskustelut ja roolipelikeskustelut tuottavat samankaltaisia tilanteita.

Näin ollen uskallan esittää jopa niin, että uskonnoilla on sisäinen ongelma sirpaloituneiden koulukuntiensa kanssa että ulkoinen ongelma yhteiskunnan ja varsinkin ateistejen kanssa. Pidän Mythopoieian sopuisasasta ehdotuksesta roolipelejen kohdalla : "miten voimme vahvistaa skeneyhteyttä siitä huolimatta, että meillä on erimielisyyksiä pelityyleistä? Yksinkertaisesti vahvistamalla sitä erimielisyyksistä huolimatta." Tästä saisi johdettua uskonyhteyden tai ihmisyhteyden, jota voitaisiin vaalia koulukuntaeroista ja jopa ideologiaeroista huolimatta. Tämän ongelmana on se, että arvomaailmakisa pitäisi voida estää. On toki selvää että jos ei ole provosoitujaa eikä provokaattoria, ei ole todellista tai mielessä kehiteltyä hyökkäys-puolustusrintamaa. Tämä ei tarkoita että eri näkemyksiä ei olisi. Kuitenkin ongelmana on se, että sekä provosoijia että pelkästä erimielisyyden olemassaolosta provosoituvia löytyy, on häviäjä se, joka ensimmäisenä heittäytyy tälläiseksi erilaisuudensietäjäksi.