"Täällä metrossa maailman lauluja kirjoitan. / Lauluja siitä mitä mä nään. / Ja mitä tunnen sisällä pään. / Ja missä kuljin milloinkin, mietin nyt, silloinkin, mietin kenelle lauluni teen. / Missä oon, minne meen."(Eppu Normaali, "Vuosi '85")
Tapanani on ollut kirjoittaa blogaamisesta kun "sataset" ovat tulleet täyteen. Tällä kertaa syy on tavallista kovempi, sillä tämä on 2000 blogitekstini. Tämä on yksiselitteisesti hurja määrä kirjoitettuja sanoja peräkkäin.
Koska kirjoitan blogia käytännössä joka päivä, on tätä aivan luvallista kutsua päiväkirjaksi. Se ei toki muistuta perinteistä päiväkirjaa, jossa kronikoidaan tekemisiä. Tämänlainen elämäntapahtumien kirjaaminen sellaisenaan ei edes tunnu minulle kovin luontevalta. Toki minun lapsena käskettiin pitämään päiväkirjaa. Jotta käsialani parantuisi, ja oppisin kirjoittamaan muutenkin laadukkaammin. Sekä tietysti sitä varten, että tekemisiäni ja ajatuksiani pystyttäisiin seuraamaan, vakoilemaan, valvomaan ja ohjaamaan. Tämä kokemus oli sen verran huono, että tämäntyyppinen puhdas tapahtumakuvaus ei tuntuisi minulle omalta.
Ja lisäksi en tietenkään käsittele tietokonetta tai paperipinkkaa antropomorfistisesti ; Päiväkirja on esine, ei rippiä kuunteleva pastori. Vaikka päiväkirjan kirjoittamiseen voidaankin liittää myös tämänlaista, itsetiedostavaa, omien tekemien ja kokemien vääryyksien tilintekoa että jopa terapeuttista aspektia.
Tämä blogi on kuitenkin olennaisesti myös päiväkirja, sillä se kertoo itse asiassa yllättävänkin paljon minusta. Ei pelkästään sitä kautta, että "oravan elämää" tagi on ehdottomasti tämän blogin yleisin leima. Blogini siis keskittyy minuun enemmän kuin vaikkapa teologiaan tai Wittgensteiniin. Ja on selvää, että jos kirjoittaa joka päivä suhteellisen paljon, niin oma ajattelutavan prosessi tulee jo pakostikin mukana. Ja juttujen miettiminen tietysti sitoo "sitä muuta ajankäyttöä". Blogi kertoo tekemisistäni tietyllä tasolla hyvinkin samantasoisesti, kuin jonkun bodaajan treenauspäiväkirja, jossa on seassa videoita siitä kuinka hän nostaa isoja painoja penkistä. Erona on oikeastaan vain kiinnostuksen kohde.
Tämä blogi ei ole minulle niinkään (yleensä) itseisarvo tai "henkireikä", tulisin toimeen ilmankin. Samoin kuin sen lukijatkin. Sen olemassaololle on kuitenkin vahva välineellinen perusta, hieman kuten päiväkirjaa jota pidetään terapiavälineenä. Sen ohjaavaksi voimaksi voidaan kuitenkin laittaa harjoittelu. Muistan kun Guy Windsor kerran selitti ahkeruuden nimiin.Hän muistutti, että säännöllisesti tehty työ kasaantuu hyvinkin suuresti. Harva jaksaa puurtaa PROksi vaadittavaa 10 000 tuntia kerralla. Ja todellinen ero hyväkuntoisten miekkamiesten ja sohvaperunoiden välillä ei ole se, kumpi on ollut aluksi paremmassa kunnossa. Ei edes se, montako vuotta heillä on ollut miekkailukerhon jäsenkortti. Ratkaisevaa on se, että taitavat tyypit ovat ilmaantuneet harjoituksiin säännöllisesti, ensin näyttämään huonouttaan ja lopulta näyttämään taitojaan. Huonot ovat jääneet kotiin häpeämään huonouttaan.Tämä blogi on sitä että tulen esiin näyttämään sitä huonouttani, silmissä toive paremmasta. Sen tiedän, että 10 000 tuntia ei ole vielä takana. Tässä mielessä minulla lienee vielä pitkä matka edessä.
Graffiti on Rekolan aseman lähellä. Lohikäärmekuva on pienen sisareni vuosia sitten "minusta" piirtämä kortti. Ja miekat nyt vaan on kuvattu koska ne kuuluu olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti