Katsoin elokuvan "The Good, the Bad, the Weird". Se on korealainen pseudowestern. (Alkuperäinen nimikin on "좋은 놈, 나쁜 놈, 이상한 놈"). Se viittaa rakenteeltaan hyvin paljon ns. spagettiwesterneihin. Ja suuri osa elokuvan vitseistä meneekin ohi jos ei ole lajityypin ystävä. (Esimerkiksi kun Weird lopussa kysyy Goodilta miksi hän joutuu kaivamaan, hän jatkaa "ainiin, siksi että jaamme voitot 60-40 kuten sovimme". Joka viittaa "Hyvät, Pahat ja Rumat" -elokuvan hirsipuusopimukseen että sen lapiokohtaukseen jossa oli kahdenlaisia ihmisiä. Elokuvassa on vastaavia alluusioita hirvittävän paljon. Ja tämän vuoksi pidinkin siitä. Arvostan alluusioita enemmän kuin moni. Ja lasken niiden huumoriarvon varaan enemmän kuin kenties pitäisi.)
Elokuva ei ole hirveän hyvä. Ei toki huonokaan. Sen perusrakenne on kuitenkin kiinnostava. Kaikki lähtee siitä kun Bad saa tehtäväkseen hankkia tietyn laukun. Weird sattuu ryöstämään tämän samaisen laukun ikään kuin sivutuotteena. Good taas metsästää rikollisia ja Badistä on suuri palkkio (ja Weirdistäkin pieni).
Kartta ei muutoin olisi kovin merkityksellinen. Mutta Weird tietää kartan olevan tärkeä koska muutenhan Bad ei häntä niin innolla jahtaisi. Bad taas tietää että koska hänen käskettiin ryöstää jotain ja tämä kiinnostaa jotakuta muutakin, kartan on oltava erityisen haluttava. Lopuksi, kun asiaan tulee poliittinenkin mutka, armeijatkin astuvat mukaan kuvioihin koska jos vastarintaliike saa kartan haltuunsa, se saa sen avulla hirveästi resursseja. Ja tälle mahdollisuudelle ei haluta antaa tilaa.
Loppujen lopuksi kaikki kuluttavat hirvittävästi resursseja kartan jahtaamiseen. Bad menettää koko rosvojoukkonsa. Armeija kuluttaa valtavasti resursseja. Loppukohtauksessa annetaan jopa tilaa sille että koko aarretta ei edes ole olemassa. Ja lopulta se paljastuu käytöstä poistetuksi öljylähteeksi. Eli hyödykkeeksi jota ei voi vain napata mukaan. Tämä taas ei ole sen tyylistä omaisuutta jota liikkuvaa elämää harrastava voisi kantaa mukanaan. Kulta ja raha ja vastaava olisivat käteviä. Mutta öljy pitäisi pumpata. Edes haaveissaan maltillinen Weird ei hyödy tämänlaisesta koska hän haaveilee maatilasta jossa hoitaa sikoja, lehmiä ja hevosia. (Ja jos häneltä kysytään että siinäkö todella kaikki, niin kertoo että okei, ei hän niin vaatimaton ole, ehkä tilalla on koiriakin.) Elokuva myös loppuu tavalla jossa jollain tasolla kaikki kuolevat pitkitetyssä meksikolaisessa shootoutissa jossa kaikki ampuvat kaikkia rei'ille ihan hirveitä määriä. (Kunnes aivan lopuksi Weird ja Good ovat elossa ja Good jahtaa Weirdiä. Koska "syyt".)
Kaiken kaikkiaan elokuva käsitteleekin sitä miten ihmiset validoivat mielipiteitään. Weird esimerkiksi iloitsee siitä että Bad jahtaa häntä koska ilman tätä hän ei voisi olla varma että kartan merkitsemässä paikassa todella on jotain. (Hänellä on siitä vain hyvin vähän tietoja koska se on kirjoitettu venäjäksi jota hän ei osaa. Hän saa tulkattua siitä muutamia sanoja, taholta joka osaa vain niukasti venäjää.) Bad luottaa samoin pankinjohtajan tärkeyteen ja toimeksiantajansa omistamiin tietoihin. Tietoihin joiden tarkkaa sisältöä hän ei tunne.
Samanlainen järjestelmä on tietenkin tuttu kaikille. Me teemme arjessa päätelmiä vajavaisin tiedoin ja todistein. Luotamme ja levitämme juoruja. Perustamme uskontoja tai liitymme sellaisiin. Koska aarre tarjoaa unelmia tai oikeastaan unelmien täyttymistä. Tai ne ovat sisällöltään sellaisia että ei ole ikää kuin varaa ohittaa sitä mahdollisuutta että jos ne olisivatkin oikeassa kaikkia todennäköisyyksiä vastaan. Ja niin kauan kuin näin on, ei voida olla varmoja siitä että kaikki tuhlaavat resursseja joron jäljille. Ja että voittajakin menettää niin paljon että on voittonsa jälkeen huonommalla tolalla kuin ennen koko härdellin aloittamista. (Puhumattakaan niistä jotka panostavat, pelaavat ja häviävät. Eli kaikki muut kuin voittajat.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti