Pieniä ajatuksia uskonnonvapaudesta

Tämä käsittelee hyvin samantapaista aihetta kuin sananvapaus, josta kirjoittelin aikaisemmin. Siinä on samankaltaisia ongelmia. Yritän olla toistamatta liikaa. Sanoivat kertauksesta ja opinnoista mitä tahansa. Kertaus on myös kaavoihin kangistumisen äiti.

Uskonnonvapauskeskustelussa esiintyy kaksi osapuolta. Molemmat kannattavat uskonnonvapautta. Määrittelytapa vain on täysin erilainen. Luultavasti puolet puhuvat toistensa ohi suurimman osan ajasta:
1: Individualistisen näkemyksen mukaan ihmisellä on vapaus uskoa. Tässä ihmisen omaa valintaa pidetään keskeisenä ja uskonnoissa olevat normit koetaan ikään kuin käskyinä jotka ovat tämän asian tiellä.
2: Kollektiivisen näkemyksen mukaan ihmisellä on vapaus uskontoon, mutta uskonto on silti kokoelma normeja ja ilman sitä uskontoa ei tavallaan ole. Ihmisen tulee siksi alistua valitsemalleen uskonnolle.

Molemmat kannanotot perustelevat kantojaan samoilla asioilla. Onnellisuudella ja eettisyydellä. Molempien mielestä uskonnonvapaus tuo onnellisuutta. Argumenttien tasolla esiintyy selvä teema. Molemminpuolinen toisen demonisointi. Se syntyy tilanteessa ikään kuin luonnostaan.
1: Individualistit esittävät uhkakuvan kollektiivisesta systeemiä siinä olevista riskeistä.
___1.1: Heistä se helposti sulkee ajattelua, kieltää mielipiteitä. Yksinkertaisesti sanoen siinä nostetaan uskonto vallankäytöllisenä elementtinä, jossa demonisoidaan apostasia. Eli toisin sanoen uskosta luopumisesta tehdään synti, jolloin ei enää tarvita ulkoista valvontaa. Uskova itse on indoktrinoitu vahtimaan itseään; Uskonnon sisältä tilanne on tavallinen ja se katsotaan siinä ikään kuin varoituksena. Se on siis sama, kuin jos varoittaa pahoista alueista joissa on erikoisia narkomaaneja kasvamassa pusikoissa. Ulkopuolisesta tämä on kontrollia, jossa ajatusrikoksen käsite ei ole aivan osumaton adjektiivi. Se on painostamista etenkin jos vanhemmat ovat valinneet uskonnon, jolloin ihminen ei ole valinnut uskontoa jolle hänelle vaaditaan kuuliaisuutta. Tähän liittyy myös sellainen ajatus, että kun uskonto määrittelee uskovaiset paremmiksi ihmisiksi ja eläjiksi kuin muut, se on automaattisesti jotenkin eriarvoistava tavalla jota ei voi rinnastaa esimerkiksi rikollisiin. Se on luokitteluna turha samaan tapaan kuin ihonväri.
___1.2: Toinen asiaan liittyvä yleinen argumentti on se, että uskonnoissa olevilla ei olisi vastuuta teoistaan, koska uskonto valitsee heidän puolestaan. Tässä ajatellaan että vastuu katoaa kun aktiivinen päätöksenteon luominen korvataan kuuliaisuudella.
___1.3: Myös sota ja väkivaltateemat ovat yleisiä. Uskonnoillahan ja muilla on kollektiivisuuden nimissä perusteltu sotia ja tehty ties mitä muita vastaavia asioita. Uskovaisista uskovat eivät ole ehkä olleet "oikeita uskovaisia", mutta he kuitenkin ovat seuranneet uskontoa. Kun kollektiivisuus ja ideologia otetaan hallitsijaksi, myös ateistinen kommunismi täyttää ehdon. Siksi vaikka kommunismi on ateismia, se toimii vastaesimerkkinä ideologian moraalivaikutuksen perusteluissa. Hankalatässä perustelussa on kuitekin se, että se nojaa siihen että jos uskonto ideologiana kuuliaisena seurattuna aikaansaa tuollaisia, se voitaisiin estää sillä että ihmiset saisivat määrätä uskonnosta itse. Uskon tähän yhtä vähän kuin sitä, että jos kouluampuja on ateisti, että tästä seuraisi se että kouluammunnat estetään kieltämällä ateismi tai rajoittamalla tämän vaikutuksia yhteiskunnassa niin paljon kuin mahdollista: Ehkä ideologia on asian kannalta irrelevantti asia, yhtä tärkeä kuin se että hän kuunteli metallimusiikkia tai oli valkoihoinen. Tai ehkä ateismia kritisoiva ilmapiiri olikin se joka eristi hänet muista ja sai aikaan mielenterveyden häiriöitä?
2: Kollektiivisessa systeemissä taas yleensä varoitetaan
___2.1: Siitä että toisenlaisesta toiminnasta syntyy hämmennystä ja arvotyhjiötä. Ihmiset eivät ikään kuin osaa itse valita viisaita normeja ja tästä seuraa levottomuutta ja väkivaltaa. Kun normeja ei käsketä, ihminenhän voi vaikka päättää että tappaminen on OK. Toinen perustelu, mitä asiassa käytetään liittyy siihen että yhteisö painostaa joka tapauksessa. Esimerkiksi valtio pistää maksamaan veroja, lakia on noudatettava. Tottelemattomat pistetään linnaan. Valtiota ei valita. Siitä eroaminen on vaikeampaa kuin uskonnoista. Yhteiskunta vaatii painostusta yhteisöltä.

Suurin ongelma on tietysti se, että molemmat ovat osittain oikeassa. Esimerkiksi uskonnon päättäminen ylhäältä tuottaa erikoisia tuloksia: Kamariah Ali sai vankilatuomion, koska hän palvoi isoa teepannua, mikä vaati islamista luopumisen. Selvästi joitain tuota vakavampiakin ylilyöntejä on. Ongelmana on se, että suurin osa tapauksista ei edusta niitä selviä juttuja, vaikka ne vievätkin erinomaisen ison prosenttiosuuden keskusteluista. On väärin sanoa että kaikki islamilaiset olisivat terroristeja tai että kaikki uskovaiset olisivat ideologiasodassa tai että kaikissa ateisteissa itää kouluampuja tai positiivisessa tapauksessa selvittäisiin vain itsemurhalla.

Yleisesti ottaen tässä kohden näyttää siltä, miltä koko muussakin etiikan kohdassa. Ei ole yleispätevää sääntöä: Täysi yhteisön valta, jossa yhteiskunta vain päättää että täällä ollaan Islaminuskoisia on yhtä komenteleva ja mahdollinen kuin se että valtio käskisi että kaikki ovat Kristittyjä. Tai ateisteja. Kukaan ei taida kannattaa tälläisiä arpajaisia. Kristitytkin haluavat olla kristittyjä eivätkä valtion käskystä vaikkapa islamisteja. "Jos sama voidaan tehdä heidän Jumalallaan, mikä muka estää ulkopuolista tahoa päättämästä eri Jumalan kuin se, mistä he itse pitävät?" Tämän ainoana vaihtoehtona ei ole nihilismi ja anarkia. Toki sekin on mahdollinen vaihtoehto. Mutta ei ainut.

Ääripäät ja riskit on toki otettava huomioon. Mutta että siinä olisi kaikki? Ei kai sentään.

Mielestäni olennaisia elementtejä, joita ei aina käsitellä, on se, mitä valtion annetaan päättää ja mitä ei. Rajanvedon paikan pitäisi olla jossakin. Yleinen periaate on tietysti se, että ei vahingoita, Harm Principle ja Offence Principle. Joskus on vaikeaa tietää mikä on vahingoittamista ja ennen kaikkea mikä on loukkaamista. Tulokset kuitenkin riippuvat juuri tästä, joten se olisi ilmeisen tärkeä tehdä.

Ehkä jonkinlaisena rajauksena on se, että yhteiskunta joka keskittyisi toimivuuteen, ei ideologioihin tai muuttumattomuuteen. Mielestäni uskonnon kiellon rajat pitäisi vetää aika ylös. Esimerkiksi fyysinen väkivalta, kuten ympärileikkaukset, joita tehdään eilääketieteellisistä syistä, olisivat selvästi sellaisia. Eivät siksi että "ne rajoittavat yksilön toimintarajoja", vaan siksi että ne ovat pahoinpitelyä ja väkivaltaa. Lisäksi pitäisi vahtia ryhmäpaineen käyttöä. Uskonnon toisten halveksimiselle tulee olla jokin raja, joka voi olla jossain aktiivisen toiminnan kohdalla. Eli herjaus ja väkivalta olisivat ratkaisevia. Lisäksi uskonto joka kieltää jäseniään kohtaamasta uskonnosta eronneita perheenjäseniään ja muut vastaavat voisivat olla syitä kieltää uskonto. Ongelmallisia ovat tietysti esimerkiksi jonkun lääketieteen prosessista kieltäytymiset. Jos ei puhuta lapsista, vaan aikuisista jäsenistä, on vaikeaa sanoa pitäisikö jokin lääketieteellinen suorite tehdä pelastamisen nimissä jos toisen vakaumus kieltää sen.

Mielestäni yleistäminen siihen että yksilökeskeisyys olisi "uskontoa joka ei vaikuta" ja josta seuraisi arvotyhjiö ja hedonismi on aivan yhtä väärä ääripää kuin väite että uskonnot edustaisivat rigiditeettiä ja konfliktiherkkyyttä. Ongelmia aiheuttaa tietysti se, että en usko että minuus vain on. Uskon että itsen rakennus käy aina yhdessä ulkopuolen kanssa. Eli ihminen toimii kahteen suuntaan: Hän rakentaa itsensä muista riippumatta ja tekee valintoja, joilla ohjaa yhteiskuntaa. Mutta hän myös ottaa muilta. Parhaimmillaan tämä on dialogia, pahimmillaan demonisointia. Kakkospesälle jää helpommin, ykköselle on vaikeaa palata. Kunnareita tulee harvoin.

Minusta olennaisin pointti on se, että ei ole mitään yksittäistä uskonnonvapausasiaa, josta sitten yleistettäisiin joka ikiseen uskontoon kuin kaavaa. Asioita on katsottava yksittäisemmin. Minusta yksilön tulee joka tapauksessa valita uskonto. Sen lisäksi hän voi ihan itse valita, miten lujasti sitoutuu. Ongelmana on tietysti se, että kulttien tapauksissa on tullut erinäisiä vaikeuksia vaikka tätä sääntöä on noudatettu pilkulleen. Ihminen on yleensä valinnut itse kultin, ja itse on päättänyt sitoutua yhteisölle täysin. Tätä on usein jopa koeteltu. Jim Jones esimerkiksi piti uskovilleen haasteita: Hän pisti heidät juomaan viiniä jota juojat luulivat myrkyksi. Se ei ollut kuin lumetta. Lopulta myrkky oli kuitenkin aitoa. Tämäkin korostaa sitä että asioissa olisi pidettävä jotain harkintaa. Murha on murha, vaikka se tehtäisiin uskonnon nimissä. Uskonnon kieltäminen vääristä syistä on ideologista vainoa, vaikka uskon kohde olisikin jättiläismäinen teepannu tai jokin muu "tosi hihhihnaurettava ja uskomaton juttu".