Aristoteleen mukaan sankarit ovat nimen omaan ideologisia sankareita. He ajavat hyviä asioita ja ovat hyveellisiä. Tämä näkemys on muutenkin ollut yleinen ; Esimerkiksi nykyaikaisissakin elokuvissa sankarit seuraavat usein ideologisia arvoja. Pahuus taas edustaa usein joko (1) Ohjaajan kulttuurin eettisiä perussääntöjä rikkovaa yksilöä, joka on joko paha pahana tai paha koska hän on mielenterveydeltään sairas (2) Ohjaajan kulttuurin vallitsevia perussääntöjä rikkovaa totalitarista yhteiskuntaa. Sankarit sen sijaan pelaavat katselijoiden yhteiskunnan eettisten sääntöjen mukaan. Riippumatta siitä ovatko he ylivaltaa vastustavia kapinallisia vai sitten valtiota tukevia pelastajia tai sankareita. Tämä tarkoittaa sitä että elokuvissa on melko vähän positiivisia yli -ihmisiä. Yritän kuitenkin kaivella hieman tähän liittyviä teemoja. Löysinkin joitankin sankareita, jotka joko ovat tai ainakin yrittävät olla yli -ihmisiä. Elokuvissa he epäonnistuvat pyrinnöissään usein, mutta eivät aina.
Teen tämän lähinnä siksi että Aristoteleen kiiltokuvasankari voi saada sävyjä tai menettää kiiltoaan kun sen rinnalle laitetaan hieman rosoisempia hahmoja. Sellaisia, jotka voisivat olla jopa antisankareita.
Aina kun yli -ihminen astuu mukaan kuvioihin, hän on pahojen puolella. Ja jos elokuvissa mainitaan että on yli -ihminen, tarkoitettu henkilö on tyypillisesti nihilisti : Hänellä ei ole arvoja. Tosin tässä kohden taide näyttää seuraavan todellisuutta: Yleensä ihmiset jotka esittävät olevansa yli -ihmisiä ovat nihilistejä. Väkivalta ja muut ekstreemit teemat nousevat toistuvasti esiin. Vaikka tähän ei ole mitään pakotetta. Itse asiassa tässä kohdassa on iso ero. Sillä itse asiassa nihilisti on lähempänä orjamoraalia kuin yli -ihmisyyttä. Sillä näille kahdelle yhteistä on se, että joko arvot tulevat ulkopuolelta tai niitä ei ole. Orjamoraalissa jokin ideologia määrää mikä on hyvää ja pahaa. Ihminen ei voi muuttaa tätä ideologiaa, vaan hänen on oltava kuuliainen sille. Nihilisti taas näkee että ei ole mikään pakko seurata tätä ideologiaa, mutta hän ei osaa rakentaa tilalle mitään. Hänelle jää arvotyhjiö. Yli -ihminen taas täyttäisi arvotyhjiön rakentamalla oman normistonsa, jolloin moraali tulee sisältä päin, ei ulkopuolelta. Suurin ero on siis oikeastaan moraalin lähteessä.
Kaikilla näillä Nietzscheen liittyvillä termeillä on paha kaiku arkipuheessa. Käytän niitä nyt kuitenkin.
Kuitenin televisiossa on yksi melko näkyvä ja suosittu poikkeus tähän. Sieltä löytyy "positiivinen" tai ainakin "melko positiivinen" yli -ihminen. Monet ihmiset eivät näytä tätä asiaa huomaavan. Ehkä hän on juuri siksi suosittu. Hän on "House MD." sarjan Tohtori House. Sarjassa hän edustaa älykästä ja suorasanaista henkilöä, joka rikkoo lakia ja sääntöjä. Häntä ei kiinnosta parantaa ihmisiä tai olla sosiaalisessa kontaktissa heidän kanssaan. Häntä kiinnostaa ensisijaisesti sairauden diagnosointi ja sen korjaaminen. Häntä kiinnostaa objektiivisuus ja ammattitaito, ei kädestä pitely. Paikoitellen hän näyttää että hänellä on pehmeä puoli. Hänkin on rikki. Mutta hän on kuitenkin hauska ja huomaamme piilottelun, ja lisäksi huomaamme että vaikka hän on kohdannut tiettyjä vaikeuksia elämässään, hän on eleiltään ja leikeiltään paikoin kuin lapsi. Joten annamme hänelle anteeksi tietyt ylilyönnit. House ei selvästi ole nihilisti, koska hänellä on arvot ja tavoite jonka suhteen hän mittaa. Hän ei seuraa orjamoraalia, koska valtaosa sarjan konflikteista johtuvat siitä että hän rikkoo sääntöjä tavoitteeseen päästäkseen. Hän ei mittaa toimintaa hyvä-paha -akselilla vaan häntä kiinnostaa ongelman ratkaisu ja homman hoitaminen loogisesti ja taitavasti. Toisin sanoen hän on selvästi yli -ihminen. House muistuttaa paljon animesta tuttua hahmotyyppiä: Niissä esiintyy usein tsundere, Joka on kova ja kylmä ulospäin, mutta on kiltti ja rakastava sisältäpäin. ; Toiminta näyttää olevan vastaan sisäistä hyväntahtoisuutta. Tsunderella on yleensä nimen omaan naispuolista hahmoa. Sen vastakkaisversio taas on yandere, joka taas on ulos päin rakastava ja hyvä, mutta joka jossain pisteessä paljastuu psykoottiseksi ja väkivaltaiseksi. Näihin on tosin melko vaikeaa yhdistää yli -ihmisyyteen, luultavasti japanin sääntöjä seuraavan ja korrektiutta korostavan kulttuurin vuoksi.
Kuitenkin elokuvista löytyy paljon yli -ihmisyyden käsittelyä. Pieni vähemmistö kuvaa niitä. Lisäksi osa kuvaa yli -ihmisyyden riskejä asiallisesti. Otan näistä esiin kolme elokuvaa.
1: "Collateral" kuvaa hyvää ja onnistunutta yli -ihmisyyttä. Siinä taksikuski kasvaa sen kautta ihmisenä ja saa elämänsä hallintaan.
2: "Willard" -elokuva taas kuvaa riskiä, joka on orjamoraalista toiseen ajautuminen. Siinä ressintement saa vallan sen sijaan että sitä kanavoitaisiin, eikä tuloksena ole kasvua vaan tuhoa.
3: "Fight Club" varoitta tilanteesta, jossa muututaan siksi mitä ollaan alussa vastustamassa. Orjamoraalia ei puretakaan, vaan tehdään toinen vastaava instituutio ja tätä kilpailun voittamista tavoitellaan ja kutsutaan vapaudeksi.
"Collateralissa" yli -ihmisyys rakentuu sopeutumisen ja riskinoton ympärille. Sen päähenkilö on alussa taksikuski, joka seuraa sääntöjä eikä ota riskejä. Hän on erittäin Schopenhauermainen henkilö; Hän ei toki ole pessimisti, mutta hän ottaa askeleen vasta kun tietää että sen onnistuminen on varmaa. Ei riskejä. Kaikki suunnitellaan. Liikeidea mietitään aivan valmiiksi ennen kuin sitä lähdetään toteuttamaan. Sitten varmistellaan. Tämän seurauksena hän on ollut väliaikainen taksikuski 12 vuotta. Hän on sinkku ja hänellä ei ole sitä limusiinifirmaa, jonka hän haluaisi omistaa. Lomamatkat tehdään postikorttia tuijottaen kun odotetaan seuraavaa asiakasta. Sen sijaan hänen työsuhteessaan on pomo, joka laskuttaa taksikuskien virheistä, jotka vakuutus korvaa. Hänen kyytiinsä astuu salamurhaaja, joka taas edustaa suuresti nihilismiä ; Hän osaa toimia eri tilanteissa mutta hänellä ei ole päämäärää. Hänellä on taito, mutta ei suuntaa. Hän kuitenkin tavallaan seuraa myös orjamoraalia, koska hän on palkattu salamurhaaja joka tekee juuri sen minkä hänen käsketään tehdä. Palkkatappaja pistää taksikuskin ottamaan muutoksen elämässään: Seuraamalla systeemiä hän saa itsestään vain poliisien seuraaman: Poliisit luulevat että juuri hän on ampuja, ja ainut poliisi joka uskoo toisin saa luodista. Siksi hän ottaa oikeuden omiin käsiinsä, pakenee eikä tottele lakia, ajaa auton nurin kun itse ajaa sitä ja salamurhaaja on kyydissä. Ja kahlitsee poliisin puhelintolppaan. Hän ottaa riskejä, luovii. Yli -ihmisen vahvuudeksi paljastuu joustavuus ja kyky reagoida erittäin erikoisissa tilanteissa. Siinä missä sääntöjä seuraava taksikuski osaa ennustaa liikennevalot reitillä, hän ei voi varautua siihen että hänen kyytiinsä astuu tappaja. Aina on mahdollisuus yllätykseen. Tietenkin prosessi sisältää riskejä ja rapatessa roiskuu. Lopputulos on kuitenkin parempi. Ja suurin vahvuus, ainakin "Collateralin" juonen mukaan, on nimen omaan sen joustavuudessa ja siinä että jotain saadaan oikeasti tehdyksikin.
"Willardissa" päähenkilö on yksinäinen konttorityöntekijä. Hänen elämäänsä kuuluu työ, jossa pomo pilkkaa häntä ja äiti joka on sairas ja kärttyisä, ja jonka ainut rooli elämässä on puuttua asioihin, kiusata, määräillä. Ja häntä ei voi laittaa vanhainkotiin, koska talo menisi alta. Ja se talokin on rottien vallassa. Taloa ansoittaessaan Willard ystävystyy yhden rotan kanssa ja alkaa kouluttamaan tämän avulla yhä kasvavaa rottajoukkoa. Ne tekevät temppuja. Willard ruokkii niitä ja vaalii. Ne ovat ainuita jotka osoittavat hänelle ystävyyttä. Pian hän kostaa koulutettujen rottien avulla pomolleen tekemällä pientä jäynää. Rotat saavat kuitenkin pikku hiljaa valtavan roolin hänen elämässään, eikä hän esimerkiksi huomaa hänen työkaverinsa Cathrynin tunteita tätä kohtaan. Rotatkin muuttavat kellarista koko taloon. Hän myöhästelee töistä ja saa potkut. Pomo tappaa Willardin lempirotan, Sokrateen, tuholaisena. Tämä on tietenkin viimeinen niitti. Patoutumat purkautuvat, ja kosto saa vallan: Willard tappaa pomonsa syöttämällä tämän rotilleen. Rotatkaan enää ole hallinnassa, kun iso rotta Big Ben ottaa vallan Sokrateen kuoltua. Jos tätä lyö kepillä, tämä palauttaa sen aamulla jyrsittynä tyynyllesi yön aikana. Lopulta rotat järsivät talon ja Willard joutuu mielisairaalaan. Tässä elokuvassa Willard on alussa totteleva sääntöjen murskaama tottelija, joka on käskyjä totteleva marionetti. Hänellä ei ole valtaa päättää elämänsä asioista, eikä hän silti - oikeastaan juuri siksi - ole edes onnellinen. Hän on ali -ihminen ja hän korjaa sen - Kierkegaardin ohjeistuksen mukaan - ottamalla elämäänsä yhden tärkeän asian, jota seuraa. Rotat ovat se mitä hän tekee : Hän toteuttaa itseään niiden kautta ja saavuttaa onnellisuutta. Hän on yli -ihminen joka vaalii ja rakastaa rottiaan ja nimeää niitä vaikka hänen pitäisi myrkyttää ne, kun äiti käski. Kuitenkin tästä tulee pakkomielle, joka on jopa kahlitsevampi kuin se alkuperäinen kalsea työpaikka. Willard vain on vaihtanut orjuuden tyypin toiseen. Hän on rakentanut rotista oman vankilansa.
"Fight Club" taas on elokuva, jonka pääasiana on valta, vaino ja vaimentaminen. "Oppression" sanoisi englanninkielinen. Sen juonenkerronta on syklinen ja se loppuu aloituskohtaukseen. Ajallisesti elokuva alkaa siitä, että päähenkilö, jonka nimeä ei kerrota elokuvan aikana, kertoo olevansa eräänlainen IKEA -orja. "Like so many others, had become a slave to the IKEATM nesting instinct". Päähenkilö hakee lohtua vierailemalla sairaiden luona. Heillä menee huonommin kuin hänellä. Sopivan ulkoistettuja raukkoja. Tämä muuttuu kun hän tapaa kuitenkin Tyler Turdenin, joka on karismaattinen. He liittyvät yhteen kun päähenkilön talo räjäytetään. Päähenkilö oppii että kaikki mistä hän on aikaisemmin pitänyt on vain tavaraa. Hän ymmärtää että se oli turhaa ja että hän oli tätä kautta ollut kapitalististen pyrintöjen orja. He aloittavat tappeluklubin, jossa pääasiassa ei ole voittaminen, vaan tappelu. "Fight Club wasn’t about winning of losing, it wasn’t about words. When the fight was over nothing was solved, but nothing mattered. Afterwards we all felt saved." Siinä oli sääntöjä, kuten se että klubista ei saanut kertoa. Juttu kuitenkin selvästi levisi kaupungista toiseen, joten kieltoja rikottiin. Tämä ei haitannut. Klubi saa synkkiä sävyjä. "Project Mayhem" alkoi. Se kohdisti vihaa fyysisesti, ja sen kohteena ei ollut vapaaehtoiset tappelijat, vaan muut kohteet. Koska vihan kohde oli vainoava yhteiskunta, ja tätä ei voida suoraan lyödä, vihaa kohdistettiin niihin instituutioihin ja toimijoihin joiden katsottiin edustavan tätä ideologiaa. Tämä kerho ei enää ollut avoin kaikille. Ja siinä osoitettiin kuuliaisuutta. Jäseniä testattiin, jopa melko julmilla tavoilla. Tässä vaiheessa päähenkilö näyttää huomaavan että vaikka vainon vastustaminen voi olla eettisesti hyvä asia, sillä voi olla huonoja seurauksia. Syynä on luultavasti se, että tempaukset muuttuvat yhä vähemmän huumoria sisältäviksi. Siinä vaiheessa kun talossa palavat huoneistot muodostavat ulos hymynaaman, voidaan kysyä onko huumoria enää jäljellä. Päähenkilö yrittää vastustaa tilannetta, jossa ollaan menossa tappamisen teille. Tässä vaiheessa paljastuu että Tyler on hänen sivupersoonansa (jos niin voi sanoa. Ehkä hän oli itse Tylerin sivupersoona.) Ainut tapa vapautua tilanteesta oli tappaa Tyler, tehdä itsemurha. Tässä alkutilan Ikea -henkisyys edustaa eräänlaista orjamoraalia. Project Mayhem, joka vastustaa tätä, on toinen samanlainen orjamoraalin lähde. Tyler Turden oli ehkä yksilönä yli -ihmisyyttä tavoitteleva, mutta hän muuttui vastustamakseen asiaksi. Asia päättyi luotiin. Vapautuminen ei mitä ilmeisimmin onnistunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti