"Minne mennäänkin, se viedään mukanaan. / Mitä tehnytkin, sen mukaan kohdellaan. / Ja käsi kädessä teko ja tarkoitus. / Antavat vallan tehdä mitä vaan. / Kunnes joku nuo kaksi erottaa."
(Rautakello, "Teko ja Tarkoitus")
Milan Kundera kirjoitti kirjan "Olemisen sietämätön keveys." Siinä ihmisen elämän raskautta punnitaan sitä kautta, mitä enemmän pakotteita hänen elämässään on. Erilaiset siteet, kuten esimerkiksi velvollisuudet painavat ihmistä. Hänestä ratkaisuna raskauteen oli elämäntapa, jossa siteistä voidaan irrottautua yhtä helposti kuin valita niitä. Hänestä elämän tuli olla kevyttä.
Hieman samalla tavalla ollaan mietitty.
1: von Herderin mielestä jokaisella yksilöllä oli oma mitta; Ainutlaatuinen tapa olla olemassa. Hänestä tämä ei ollut jotain, joka vain oli valmiina, vaan se oli jotain joka oli rakennettava. Hänestä tämä luominen oli ennen kaikkea taideprosessi.
2: Sartren eksistentialismissa korostettiin valintojen tekemisen merkitystä. Jos ihmisellä ei ollut valinnanvaraa, häneltä puuttui myös vastuu asioista. Ja tätä kautta häneltä puuttui vapaus valita se, kuka hänestä tulee. Itsensä kehittäminen ja toteuttaminen ei enää ollut mahdollista.
3: Nietzschen yli -ihminen vapautui orjamoraalista, jota edusti ulkopuolinen paine. Hänestäkin elämä tuli elää kuin se olisi taideteos.
Nämä näkemykset korostavat sitä, että itsensä kehittäminen oli ennen kaikkea luomistapahtuma; Ei toteutettu jotain ennalta määrättyä, vaan sen sijaan luotiin tarkoitus itse. ei ollut kuuliaisuutta entiseen malliin ; Varhaisemmin kun ajateltiin että nimen omaan velvollisuuksien täyttäminen entistä paremmin olisi kasvun ja osaamisen merkki. Ennen ajateltiin että velvollisuutemme määrittivät syvimmän olemuksemme.
Kaikista ihmisistä luultavasti Sartre suhtautui perinteiseen näkemykseen kaikista nuivimmin. Hänestä se oli itseään toteuttavaa potaskaa.
1: Hänestä me olemme valmiita tekemään ties mitä. Hänelle ihmistä ei voinut määrittää, hän määritteli itsensä. Hän ehkä tottelee, mutta totteleminenkin on valinta. Samoin kuin valitsematta jättäminen oli valinta. Sartren mukaan olemme pakotettuja tähän itseluomisen prosessiin, halusimmepa tai emme. Se, joka luulee toisin, syyllistyy mauvaise-foi:hin, huonoon uskoon. Ja joka pyrkii elämään kuin tämä olisi tosiasia, on eräänlainen nyhverö.
2: Tosin hänelläkin ihminen on kahlittu valintoihin, hän ei voi olla tekemättä niitä, ja niihin liittyy vastuu. Hänen vastuunsa erosi kuitenkin olennaisesti vanhoista velvollisuuksista. Vastuut ovat muodoltaan yhtä tiukkoja - jokainen tekomme vaikuttaa ja ne tulisi ottaa sellaisina että niillä on merkitystä. Olennainen ero on siinä että velvollisuudet tulevat ulkoa auktoriteetin tai ulkoisen moraalilain käskemänä. Sen sijaan vastuu syntyy sisältä päin. Sartren maailmassa on kuitenkin valtava sitoutuminen ja merkitys. Merkitys syntyy valintatilanteessa syntyvän vastuun kautta; Jos olet pakotettu tekemään jotain, et ole vastuussa asiasta, eikä se ole syysi tai ansiosi. Toisin sanoen Sartrella velvollisuus joka haittasi vapautta haittasi myös vastuuta ja tätä kautta elämän merkityksellisyyttä. Sartren vastuu on kuitenkin todella voimakas: Esimerkiksi jos teemme jonkun valinnan se pitäisi tehdä kuin kannanotto siitä että kaikkien tulisi tehdä samassa valintatilanteessa samanlainen ratkaisu.
3: Sartresta perinteinen ajatus moraalilaeista oli huono, koska sillä ei ole mitään samalla tavalla sitovaa, kuin esimerkiksi luonnonlaeilla on. Sartre erotti tässä kohden mielen ja ruumiin: Ruumiillemme tapahtuu asioita, kun taas mielen kyky on tehdä valintoja. Moni voisi tietysti moittia siitä että tässä ei eroteta toisistaan velvollisuutta ja pakotetta. Valitettavasti näiden erottamisen mielekkyyskin voidaan asettaa kyseenalaiseksi; Miksi niiden erottaminen on tärkeää. Lisäksi tulisi voida luoda siisti toimintakenttä joka erottaisi niiden olennaisimmat erot ja samanlaisuudet, jotta tiedetään milloin ne liittyvät yhteen ja milloin eivät. Sartre rakensikin systeemin eräänlaisena haasteena: Jos arvostelija ei esitä mitä pakotteet ovat ja millainen valta niillä on, hänen kommentointinsa ei tuo esiin oikeaa ongelmaa. Se ehkä vetoaa - jos sitäkään - mutta ei perustele.
Kenties itsensä luomisen näkemyksistä suurin eroavaisuus tuleekin laittamalla Kundera ja Sartre vastakkain: Kunderalle itsensä luominen on kevyttä, mutta kaikki eivät sitä tee. Sartren maailmassa kaikki kyllä tekevät, mutta sen ymmärtäminen on raskasta ja tästä seuraa se, että vastuu on mukana kaikkialla sellaisella voimalla että tästä ei pääse. Hänestä eksistentialismin seurauksena on eksistentiaalinen ahdistus, angst.
"Sydän hakkaa tyhjää. / Etsii liekit sytyttäjää. / Jotain mistä saisi vielä pelastavan sykäyksen. / Ympärillään kylmä armoton tuuli. / Puhaltaen kaiken toivon sinne missä toisten unet eivät kohtaa."
(Rautakello, "Unien Ritari")
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti