Väliinputoajat.

"If we want to claim truth for our beliefs, they must be able to pass scrutiny on the public stage"
(Roger Trigg)

Sanoja "rationaalinen" ja "irrationaalinen" käytetään aika kepeästi. (Rationaalisuudesta on tarkemmin luettavissa aikaisemmasta blogilastussani.)

Arationaalisuus on välimuoto irrationalismin ja rationalismin välissä. Termi ei ole keksimäni, joskin se on melko tuntematon. Stanford Encyclopedia of philosophy sisälsi sen 2 artikkelissa (4.toukokuuta 2008). Tosin jos tätä termiä ei olisi keksitty, se pitäisi keksiä. Sillä se on harvinaisen käyttökelpoinen. (Ja mielestäni lisäbonuksena, se on suorasta määritelmällisyydestään ilmiselvyydestään huolimatta erittäin arkijärjenvastainen. Normaali tyyppi ei keksi mitään näin outoa mutta samalla toimivaa.)

Arationaalinen väite on sellainen, jossa väitettä koskevaa tai ratkaisevaa evidenssiä ei ole. Tömä ei vielä tarkoita että väitettä koskeva uskomus ole välttämättä irrationaalinen eli järjen vastainen, tai väärä. Vaan että se on ainoastaan ei-järkevä, siis arationaalinen. Esimerkiksi itse, agnostikkona, näen kysymyksen Jumalasta -ainakin toistaiseksi- juuri tälläisenä arationaalisena kysymyksenä.

Kenties kuuluisin arationaalinen yksittäinen asia on naturalistinen virhepäätelmä. Siinähän oletetaan että maailma on luonnostaan hyvä, eli että luonnollinen on hyvää. Tähän aiheeseen kuuluva Humen giljotiinihan sanoo että "Siitä miten asiat ovat ei voida sanoa miten niiden pitäisi olla". Joka ei suinkaan tarkoita että luonnollisuus olisi pahaa. Itse asiassa jos se sanoisi, voisimme negaation kautta lähestyä siitä miten asiat ovat sitä mikä olisi hyvää. Humen giljotiini on siis skeptinen kanta, joka sanoo että asiasta ei voida tietää, se on arationaalinen.

Toinen kuuluisa arationaalisuuden muoto on ns. ad hoc -selitykset. Niissähän asialle sanotaan jokin selitys, jotta ongelma ratkaistaan. Tätä vastausta ei kuitenkaan perustella, joten jäljelle jää "on mahdollista" -tilanne. Esimerkiksi jos jossain jokin materiaali etenisi ääntä nopeammin joku Einsteinin suhteellisuusteorian ystävä voisi aluksi selittää ilman sen kummempia perusteluja (ad hoc) että esimerkiksi mittalaitteessa olisi virhe. Jos vastaavia valon nopeuden ylityksiä havaittaisiin lisää, syntyisi anomalia, poikkeama. Toki jokainen näistä voitaisiin sanoa mittalaitteiden virheeksi, mutta jossain vaiheessa tulisi kuitenkin vastaan sellainen tilanne, että joko mittalaitteisto tai suhteellisuusteoria on uusittava. Tälläinen tilanne johtaisi teorian uudelleenmuotoiluun tai sen hylkäämiseen tai mittalaitteiden vaihtamiseen. Duhemin - Quinen teesin mukaanhan emme voi tietää mitä falsifiointitilanteessa tulee korjata. Vika on jossain teoriassa, ja myös havaintolaitteiden käytöt perustuvat joihinkin teorioihin. Lopputuloksena on se, että "Havainnot ovat teoriapitoisia". Se, mitä näistä vaihtoehdoista valittaisiin riippuisi siitä miten uskottavina tiedemiehet "noin yleensä" pitäisivät asiaa. Kuhnin paradigmanvaihdoshavainnon johdosta on uskottavaa esittää että todennäköisesti asiasta kiisteltäisiin sen verran että uusi sukupolvi tiedemiehiä tulisi ja vaihtaisi asiaa.

Arationaalisuus on kuitenkin hyvin yleistä nimenomaan tiedemaailman ulkopuolella. Minäkin käytän niitä miltei joka päivä jossain muodossa. Samoin suuri osa pseudotieteistä, etenkin jotain tieteen näkemystä vastustavat, denialistiset, mallit, ovat havaintojeni mukaan sellaisia, että ne etsivät tieteen teoriasta anomalioita, ja selittävät erilaisia mahdollisia selitysmalleja tilalle. Olennaista tässä on se, että tutkimus, kuten anomaliatkin, keskittyvät samalle puolelle samanaikaisesti kuin denialisti keskittyy kertomaan uskottavia ja mahdollisia kertomuksia, joita ei kuitenkaan perustella argumenteilla - joihin empiirinen havaintoaineistokin kuuluu sen takia että "havainnot ovat teoriapitoisia". Heille jää käteen arationaalisia kertomuksia, joille tyypillistä on se, että ne ovat mahdollisia, mutta niitä ei ole testattu. Joskus ne ovat niin huonoja että niitä ei edes voida testata. Ja osassa tilanteissa ollaan niin surkeassa tilanteessa että mikään tilanne ei enää voi tuottaa niille itsekritiikin pakkoa. (Ne eivät ole "falsifioitavissa", noin laajassa mielessä ajatellen, koska falsifiointitilanteessa ei tiedetä onko teoriaa muutettava vai se poistettava. Ero perinteiseen falsifioinnin ideaan on vähittäinen, mutta merkittävä.)

Eli kävi miten kävi, ne pysyvät ikuisesti arationaalisina, mahdollisina selitysmalleina. Näiden kohdalla on kuitenkin asiallista kysyä, mitä kiinnostavaa on kysymyksellä johon ei koskaan voida saada vastausta. Moni toki miettii tälläisiä ratkaisemattomia kysymyksiä, minäkin, ja normaali ihminen taatusti yhdistää nimen omaan "suuriin kysymyksiin" monia tälläisiä asioita. Tässä on vastakkain kaksi näkemystä:
1: Ratkaisemattomissa asioissa voidaan jutella, ne ovat mielipiteitä. Ja sinänsä mielenkiintoisia ja ihmisen oman henkilökohtaisen elämän ja maailmankuvan kannalta tärkeitä. Erilaisista mielipiteistä on lisäksi mukava jutella.
2: Makuasioista ei voi kuin riidellä, ja tälläiset ratkeamattomat kysymykset ovat sellaisia. Mitään rakentavaa ratkaisua kysymykseen ei kuitenkaan saada, eikä keskustelu voi edetä. Se voi vain jatkua ikuisesti samoja juttuja jankkaavana. Olisi rakentavampaa keskittyä niihin asioihin, esimerkiksi niihin joihin ei vielä ole ratkaisua, mutta joihin vielä voidaan löytää vastaus.

Minusta nämä ovat arkielämässä ihan OK juteltavia aiheita.