"Haluaisin nähdä sen tuotantoyhtiön, joka vaarantaa olemassaolonsa tuottamalla kalliiseen elokuvaan kohtauksen, jossa Tom Bombadil lausuu haltiarunoja alkuperäiskielellä, vain jotta kaksi alan vannoutunutta fania voi istua takapenkissä ja taputtaa yhteen pieniä karvaisia jalkojaan."
(Unohdettu Taho "Taru Sormusten Herrasta" -elokuvasta)
Aina silloin tällöin jokin kirja muutetaan elokuvaksi. Tällöin kirjan fanit ovat tietysti tarkkoja siitä että elokuva on kirjan mukainen. Siksi esimerkiksi "Harry Potter" -elokuvien tekijöitä on moitittu siitä, että he eivät onnistuneet välittämään Rowlingin kirjoissa olevaa lämpöä, ja että tätä oltiin korvattu vauhdilla ja toiminnalla.
Sitten on tietysti sellaisia elokuvia, kuin lukuisat "Tarzan" -elokuvat ja "James Bond" -pätkät, jotka eivät enää ole "totelleet kirjoja". Weissmullerin tähdittämät apinamies -elokuvat eivät olleet siirroksia kirjoista. (Joita niitäkin tietysti riitti.) Eli toisin sanoen elokuviin tehtiin itse käsikirjoitukset. Tätä prosessia ei pidetty kuitenkaan "aidosti luovana" toimintana. Eli vaikka elokuvassa vain hahmo on lainattu, niihin ei saada "ohjaajan leimaa".
Siinä missä Mika Kaurismäen ohjaama elokuva värittyy auteur -hengessä, ja se nähdään ensisijassa hänen tuotoksekseen, koska juuri ohjaajan panos ohjaa näyttelijät ja muut tilanteisiin ja kokonaiskuva ja tulkinta syntyy juuri hänen käsiensä kautta. Tällöin ajatellaan että ohjaaja on taiteilija, joka luo sisältöä.
Sen sijaan kirjoista ohjatut elokuvat tuntuvat usein korostavan niiden tähtiä : Kaikki muistavat sen "uimari -Tartzanin", mutta eivät sitä ohjaajaa joka teki ne samat elokuvat. Tai sitä käsikirjoittajaa, joka kirjoitti ne. (Eivät ne kirjat juonenkäänteiltään olennaisesti taiteellisempia tai syväjuonisempia olleet.) Samoin bondeissa muistetaan hyvin "kuka näytteli Bondia". Yhtä sujuvasti ei jutella siitä kuka ohjasi minkäkin Bondin. Tässä suhteessa kirjasta elokuvan ohjaaminen rinnastuu remakeen, uudelleenfilmatisointiin. Elokuvakriitikot harvemmin pitävät niitä yhtä hyvinä ja luovina kuin alkuperäisteosta tai sitä kirjaa josta se on tehty.
Kirjoista napattujen hahmojen katsotaan kuitenkin ilmeisesti kuuluvan luojalleen. Ja ohjaajia osataan jostain syystä arvostaa vain sitä kautta, että miten hyvin ne onnistuvat toisintamaan "alkuperäisen hengen". Toisaalta tässä on sitä vanhaa tähtimeininkiä. Sitä jopa "Hollywoodin kulta -ajaksi" kutsuttua aikaa, jolloin oli erityisen hienoa olla tähti. Tällöin esimerkiksi Greta Carbo koettiin taiteilijaksi isolla T:llä. Elokuvat nähtiin näiden näyttelijöiden kautta. Ohjaaja oli tätä kautta enemmän "taustavoima" tai "tukihenkilö", jonka arvo oli korkeintaan siinä että se sai Taiteen tulemaan näyttelijöistä ulos.
Tämä tuli ajankohtaiseksi, koska katsoin vasta nyt "uuden linjan bondia". Sitä on kehuttu ja siitä on pidetty koska se "palauttaa Bondin, James Bondin, Flemingin kirjojen henkeen". Eli vanha paperinohut ja käytännössä niin ylivoimainen seikkailija, että vaara muuttuu vain kulissiksi, jossa pääasiassa on se, miten hurjasti peli etenee on rinnastettu jonkinlaiseen kirjailijan pettämiseen. Ja jostain syystä tämän paluun kirjailijaan pitäisi tehdä elokuvasta parempaa taidetta. Tai jotain. (En tiedä käyttääkö kukaan muu sanaa James Bond ja Taide samassa lauseessa. Se ei taida olla se, mitä elokuvaa tehdessä on haettu, joten se on ehkä väärä sana.)
Kun katsoin "Casino Royalen" palleja murskaavaa toimintaa, voidaan sanoa että se ei ainakaan muistuttanut vanhoja bondeja.
Se, onko tämä hyvä vai huono asia on tietysti mutkikas juttu, koska elokuvasarjat tuntuvat olevan vähän kuin mäkkärin pikaruokaa: Kun niihin menee, tietää mitä saa. Toisaalta vanhan linjan bondissa väkivalta ei ollut kovin kammottava asia, kuten seikkailuhenkinen toiminta muutenkin tekee. Siinä voidaan nähdä jopa väkivallan glorifiointia. Sem sijaan tässä bondissa väkivalta oli aggressiivista, vaarallista ja kauheaa. Ihmiset saavat traumoja joita pitää purkaa suihkussa, eikä muutenkaan ole kivaa.
Selvää on kuitenkin se, että Bond oli alkanut muistuttamaan vähemmän perinteistä seikkailuelokuvaa ja enemmän nykyactionin peruslinjaa. Minusta se näyttää siltä että on tehty kliseiden vaihtaminen tai tyylilajin vaihtaminen. En osaa sanoa, onko laatu olennaisesti parantunut vai huonontunut. Toki "Casino Royalen" iteratiivisia elementtejä sisältävä alkutekstiosuus on jo sinällään loistavaa "hippieshittiä", ja on sellaisena kenties kaikista bondeista hienoin. (Siinä on jopa ihan oikeita veitsikamppailutekniikoita sellaisessa muodossa että voisi oppikirjaan laittaa.)
Kuitenkin päällimmäinen fiilikseni oli : "Dude, Where is my BigMac?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti