Käytän apuna Kierkegaardin näkemystä eksistoimisesta. Hän korosti sitä, että eksistoiminen on autenttista olemista. Sen vastakohtana oli välineellinen olemassaolo, jossa ihmisellä on rooli, välinearvo. Tällöin olemassaolomme on mekaansta ; meillä on rooli, identiteetti ja meihin kohdistuu välineellisiä odotuksia. Autenttisessa elämässä ihminen vertautuu helposti taiteilijaan, joka yrittää rakentaa omaa elämäänsä. Maailma tarjoaa puitteet ja jopa rajoitteita. Autenttinen ihminen ikäänkuin tulee itsekseen. Tähän liitetään usein ajatus transsendenssista.
Eksistentialismi johtaa siihen että omakohtainen kokemus korostuu ; Aihe ja metodi yhdistyvät. Aiheen lähestyminen vaatii sen että kokeilee itse. tätä kautta tekijä ja kokija ovat sama henkilö, ulkopuolista näkökulmaa ei ole. Eksistenssiä ei voi sellaisenaan jakaa, sitä voi kuitenkin hieman valaista. Asiaa harjoittamatonkin saattaa saada kokemuksia, lähentyä itse tekemistä. Kuitenkin myös samaa asiaa harjoittavilla voi olla suuria näkemyseroja. Tekeminen on samaa, kokemusmaailma on yksilön omaa.
Varsinaiseen juttuun.
Miekkailuharjoittelussa on helposti kaikenlaisia tuntemuksia. Korostetusti mukana on kokemuksia ruumiinasennoista ja hallinnasta. Olennaista on se, että toiminta on käytännössä koko ajan jollakin tavalla omien taitojen äärirajoilla. Jokainen harjoite yrittää tietysti tuoda erilaisen vaikean asian esiin. Osa hioo tarkkuutta, osa hakee väsyttämistä. Osassa leikitään tasapainon äärirajoilla. Tässämielessä systeemi rakentuu olennaisesti potentiaalisen onnistumisen ja epäonnistumisen alueella pysyttelyssä.
Onnistumisen ytimessä on keskittyneisyys. Mutta ei mikä tahansa keskittyminen.
Ongelmana on se, että esimerkiksi perusasennossa on hyvin hyvin monta yksityiskohtaa. Sormien on oltava kahvalla paitsi oikeassa asennossa, niiden täytyy puristaa sopivalla voimalla. Asennossa polvien on oltava linjassa nilkan kanssa jotta ei tule ongelmia jalkojen kanssa. Jalkojen leveyden on oltava sopiva, ei liian leveä eikä liian kapea. Painopisteen on oltava ryhdikäs, ei eteen eikä taaksepäin nojaava. Miekka voi olla erilaisissa asennoissa. Kokonaisuutena esimerkiksi yhden asennon nimen ja kaikkien osien suhde toisiinsakin vaatii opettelua. Toiminnan mukana elementtejä tulee lisää. On ajoitusta, siirtymistä sopivasta tilasta sopivaan tilaan sopivana hetkenä. On ajoitus, etäisyys, tasapaino, strategia ja oikea hyökkäysasenne.
Kaikissa näissä on itse asian hallitsemisen lisäksi myös hienovireisyys. Ne voi tehdä hyvin tai huonosti. Erot ovat liukuvarajaisia. Tasapainon analysointikin on hyvin vaativaa. Lisäksi tilanteet ovat itse asiassa uniikkeja. Aivan samanlaista tilannetta ei tule vastaan. Samaa tekniikkaa ei tehdä aivan identtisesti.
Tosiasiassa näitä ei voi tietoisesti käsitellä samanaikaisesti. Jos alkaa miettimään onko kantapäät oikein lattiassa, käy kuten tuhatjalkaiselle jonka tanssitaito pilattiin sillä että tältä kysyttiin missä järjestyksessä se asetti jalkansa. On keskityttävä asiaan, ei asian analysointiin. Virheitäkarsiessa on kiinnitettävä huomiota vain pariin asiaan kerrallaan. Vaikka aiheenalueita onkin mitä ilmeisemmin tuhottomasti, varsinkin aluksi.
Yhtenä riskinä ovat myös toiset ihmiset. Voit olla heille väline ja toisaalta heistä voi tulla sinulle välineitä. Tämä korostuu, jos harjoittelussa on kilpailuhenkisyyttä. Toiminta joka keskittyy voittamiseen ja häviämiseen muuttaa skaalan oman itsen kanssa pelaamisesta siihen, miten sinä olet suhteessa muihin. Statuksemme on se, jonka muut meille antavat. Tämä on hieman sama, kuin jos sekoittaisi juoruamisen uteliaisuuteen. Se tapahtuu helposti, vaikka ei saisi ; Kilpailuhenkisyys voi kuitenkin johtaa harjoittelun tehottomuuteen. Keskittyminen epäolennaisiin asioihin. Siksi ääneen suositellaankin, että on parempi hävitä hyvällä tekniikalla kuin voittaa huonolla. Sillä harjoittelussa kyseessä ei ole kaksintaistelu elämästä ja kuolemasta.
Tätä korostetaankin sillä, että "kaksintaisteluja" käydään vasta varsin edistyneiden oppilaiden kesken. Toisin sanoen suuri osa harjoittelusta koostuu tekniikkaharjoittelusta. Ei täysin yhteen tekniikkaan sidottua pieksentää on tarjolla vain tarkoissa raameissa. On esimerkiksi harjoitteita, joissa on tietyt tekniikat. Tai sitten tilanne on muuten tarkasti raamitettua. Tämä vähentää kilpailuhenkisyyttä, mutta johtaa silti joskus välineellistämiseen. Sitä haluaa esimerkiksi harjoitella jotain asiaa joka ei muita niin kiinnosta. Tästä seuraa pieniä konflikteja, joiden kanssa pelaamalla asiaan tulee outoja sävyjään.
Miekkailussa on mukana pelko. Ihmiset reagoivat automaattisesti kun heidän päätään kohden heitetään terästä nopeudella. Tämä tulee vastaan aivan normaalissa tekniikkaharjoittelussa, jossa toisen teot tiedetään. Tämä vaatii harjoittelua. On jännittävää ajatella, että tämä reagointi on itse asiassa evoluution kautta meihin ohjautunut toimintamalli. Se on eräänlaista sisäänohjelmoitua kuolemanvälttämistä. Mukana on tätä kautta eräänlainen kuolemanpelon elementti. Tämä tuo mukanaan uusia elementtejä ; Maailmassa kuolemaa kaunistellaan ja etäännytetään. Miekkailussakin on mukana pelastumisen sävyjä. Siinä ikään kuin opetellaan välttämään sitä kuolemaa jota esimerkiksi automaattisesti refleksinomaisesti räpähtävät silmät pelkäävät. Pelkoa kierretään myös luottamuksella. Jos annat jonkun lyödä päätäsi kohden puolellatoista metrillä kovaa metallia, on sinulla oltava luottamus siihen että hän on vastuuntuntoinen ihminen. Tämä vertautuukin suoraan joidenkin ihmissuhdetaitoihmisten kaatumistemppuun, jossa pitää suorilta jaloilta kaatua selälleen ja vain luottaa että muut ottavat sinut kiinni.
Onkin hieman jännittävää verrata miekkailun harrastamista vanhaan Zen -sävytettyyn samuraiperinteeseen. Siellä ytimessä oli oman kuoleman hyväksyminen. Tätä kautta on hyvä huomata asian raamit. "Hagakure" kertoo että hyvä samurai oli itse asiassa paitsi valmis kuolemaan, itse asiassa enemmänkin sellainen että laski itsensä jo kuolleeksi. Hän oli tavallaan tuonpuoleinen olento. Miekkailun harjoittelussakin kuolema on mukana. Mutta siinä tavoitellaan enemmän elämää. Riskinä on tämän elämäntavoittelun muuttuminen välineellistäväksi. Sen riskit ovat siis olennaisesti samanlaiset kuin kulttuurissamme itsessämme. Tämä taas tuo mieleen Sartren, jonka mukaan eurooppalainen ateistikin on kiinni Jumalassa. Koska kulttuurissamme on Jumalan määritelmä, joka jokaiselle opetetaan ja se sävyttää kulttuuriamme, on ateistillakin päässään länsimaalainen Jumalan määritelmä, se johon hän ottaa suhteen irtautumalla siitä. Se on vaikeaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti