Ihminen kaipaa ratkaisuja. Ja usein ratkaisujen halutaan olevan oikeita. Tämä liittyy helposti "tiettyyteen". Eli asioille halutaan yksi, paras ja oikea, ratkaisu.
Immanuel Kantin kategorinen imperatiivi voidaan nähdä hyvin tämänlaisen ajattelun kautta. Hänhän ehdottaa että toiminnan pitäisi olla sellaista, että siitä voisi tehdä yleisen lain. Tämä muistuttaa kultaista sääntöä. Pitää tehdä jollakin tietyllä tavalla, ja tämä tapa nähdään "universaalina", kaikkialla toimivana. Molemmissa periaatteissa on hyvin voimakas arkijärjenmukaisuuden sävy. Molemmissa voidaan nähdä ytimessä samastumiskyky ja intuitio. Tämä muistuttaa sitä miltä päätöksentekoprosessi tuntuu usein päätöksentekohetkellä. Tämänlaista näkökantaa onkin puolustanut esimerkiksi Binmore, jonka mukaan yhteiskunnassa toimivat sääntöjen on oltava sellaisia että ihmiset seuraavat niitä vapaaehtoisesti, tai muuten niitä ei saada toimimaan.
Tietyllä tavalla käänteeksi tästä voidaan nähdä Rawlsin "A Theory of Justice", siinä etiikkaa lähestytään oikeudenmukaisuuden kautta. Ja tässä apuvälineenä on talousteorian välineistöä. Ja onhan tietysti näkymätön käsikin ajatus jossa kaupankäynti ja yleinen hyvinvointi liitetään yhteen. Sekä Rawls että Adams johtivat ajattelua siihen suuntaan, että oikeudenmukaisuus toteutuu hyvin usein itsestään, ilman erityistä valvontaa tai ylläpitoa.
1: Rawls tosin korosti että hänen näkemyksensä itse asiassa oli eräänlaista Kantin kategorisen imperatiivin muotoilua ja kehittelyä. Dikotomian kautta kehittelyä on kuitenkin helpompi selittää ja käsittää ja vasta sen jälkeen lieventää kuilua.. On kuitenkin hyvä muistaa että ei jätä prosessia kesken ja jää siihen dikotomiseen vaiheeseen..
Liitos on (ainakin aikanaan ollut) mielenkiintoinen (nykyään kenties jo hieman kliseistynyt "hyvinvoinnin ja onnellisuuden" yhteenliittäminen) ja johtaa esimerkiksi utilitarismin tuomiseen kuvioihin : maksimaalista hyvinvointia ajavassa utilitarismissa voidaan nähdä yhden ratkaisun hakemista.
Utilitarismissa haetaan tilanteeseen parhaiten sopivaa ratkaisua. Ja tämän hakemiseksi meillä on matemaattinen keino, peliteoria. Peliteorian kannalta erikoinen tilanne on kuitenkin se, että toimintatavoissa ei ole enää sellaista tilannetta jossa kaikilta vaaditaan samaa toimintatapaa. Yksinkertaisissakin tilanteiss vastaan tulee minimax -teoreema, jossa sekastrategian kerrotaan olevan paras. Tätä kautta oikea tapa ei olekaan tehdä yhtä ja tiettyä. Vaan päinvastoin tehdä samantapaisissakin valintatilanteissa toisistaan poikkeavia toimia. Tämä on matemaattisesti selvää, mutta intuitiivisesti outoa. Mutkikkaampiin tilanteisiin haetaan/lasketaan Nashin tasapainotila, joka on ratkaisu. Ratkaisu on optimointia, ja se korostaa sitä että se ei ole aina "täydellinen ja erehtymätön tulos". Se on kuitenkin paras mahdollinen tapa kun tilanteet ovat tietynlaisia.
Mielenkiintoiseksi tilanteen tekeekin se, että aina silloin tällöin tuleekin vastaan tilanteita, joissa ongelmaan on löydettävissä useita Nashin tasapainotiloja. Tällöin ollaan vielä sekastrategiaakin vaikeammin käsitettävässä tilassa. Asia voidaan korjata monella tavalla, ja eri korjaukset voivat johtaa keskenään erilaiseen tasapainotilaan. Ne molemmat ovat myös oikeita. Tämä tavallaan korvaa "oikean toimintatavan" muutamalla toimintatavalla, joiden valinnassa on vaikuttamassa paitsi oma toiminta, myös toisen toiminta. Avaimena on interaktio, jossa tuntuu olevan "satunnainen elementti" siinä määrin että "fiksutkaan pelurit"/"moraaliset toimijat" eivät strategioineen väistämättä päädy aina samaan tiettyyn Nashin tasapainotilaan.
Binmore onkin hakenut tähän ratkaisua varsin mielenkiintoisella tavalla. Hän kuvaa sitä, että moraaliset toimijat toimivat tietämättömyydessä. He yrittävät arvailla minkälainen tila sopisi kaikille toimijoille, olematta mietinnässä aivan varmoja mitä toiset oikeasti tulevat tekemään ja mitä he oikein haluavat. He siis ottavat toiset ihmisetkin huomioon, mutta tässä oletuksena ei ole toisten ihmisten samankaltaisuus itsen kanssa. Siinä ei tavoitella toisten ihmisten tietynlaiseen toimintaan pakottamista. Se ei ole samastumista, jossa toisten ihmisten tavoitteet nähdään omien halujen kanssa yhteensopiviksi. Siinä pyritään ottamaan toiset pelaajat huomioon ja hakemaan tässä tilassa jonkinlainen kompromissitila..
Sosiaalisuus on siis korostetusti pakotettu eroon itsekeskeisyydestä. Toki tässäkin verhon takana ei tosiasiassa analysoida vastapelaajaa itsenään, vaan tästä olevia mielikuvia. Näin tulkinnassa jää tilaa omille ennakkoluuloille. Niille näyttää aina jäävän tilaa, kun aiheena ovat ihmiset ja etiikka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti