..."vaadittiin kahmalollinen viekkautta, kieroutta ja katuviisautta, ja tätä yhdistelmää saattoi luulla 'älyllisyydeksi' ainakin himmeämmässä valossa."
(Terry Pratchett, "Yövartiosto")
Useimmiten eetikot vetoavat abstrakteihin hyveisiin. Ne ovat kaikkien pitämiä, mutta loppujen lopuksi varsin vaikeasti lähestyttäviä ja epämääräisiä. Esimerkiksi jokainen tukee "oikeutta" ja "totuutta", mutta jokaisella on niistä erilainen käsitys. Tämä tekee etiikasta varsin mutkikasta. Se sopii mainiosti valtaosalle ihmisistä, koska heillä on käsitys siitä miten yleensä toimia ja käyttäytyä. Ja etiikkaa tarvitaan vain selittämään after the fact oikeutukset teoille. Vartijana ei tarvitse toimia kauaa kun huomaa että yllättävän usein esimerkiksi tappelijoilla on jokin moraalinen närkästys ja selitys teoilleen. Tällä tavalla etiikka toimii käytännön tasolla varsin kätevästi, selitysten antajana ja tekojen oikeuttajana. Olivatpa ne teot sitten mitä tahansa.
Tälläinen tekee tietysti ärsyyntyneeksi minunkaltaiset ihmiset, jotka huomaavat kulkevansa kieroon suorassa maailmassa ja suoraan kierossa. (Ei, en ole indiivi, en vaan osaa.) Se voisi herättää jopa pessimistisiä tunteita. Tässä suhteessa on ymmärrettävissä oikea arkkiärisijää ja pessimistiä, Schopenhaueria. Hän vastusti sen ajan "vallitsevaa etiikkakäsitystä". Filosofit ja moraalista puhujat vetosivat
Hänen mukaansa vetoamalla todistamattomiin väitteisiin, keinotekoisiin hienouksiin joissa oli tarkkoja määritteitä. Etiikan erittelyt nojasivat abstrakteihimpiin käsityksiin jossa keskityttiin ratkaisunhakuheuristiikkoihin jotka nojasivat teennäisien maksiimien ja mielivaltaisten mieltymysten pohjalta arvottujen oletusten varaan. Schopenhauerin mukaan tämä tekee etiikasta turhaa. Sen mukaan ei voi elää. Se on liian mutkikas, kompleksi ja abstrakti ollakseen jotain jota sovelletaan elävässä elämässä.
1: Schopenhauer viittaa tähän "Die beiden Grundprobleme der Ethic":issä jota en edes teeskentele lukeneeni. Tähän kuitenkin referoidaan silloin tällöin, ja sitä kautta on ikään kuin olisin lukent sen.
Schopenhauer ei kuitenkaan kiistänyt etiikkaa. Päinvastoin, hän korosti sen merkitystä. Schopenhauer lähestyi asiaa sitä kautta että aitoa pahuutta on se, että haluaa tuottaa tuskaa. Egoismissa taas haetaan oman tyydytyksen tunnetta. Muiden kärsimys on egoismissa sivutuote, pahuudessa päämäärä. Näiden vastavoimana oli harvinainen moraalisuus, joka ilmeni pahassa maailmassa myötäkärsimisenä. Ihminen osasi asettua muiden tuskan tasolle. Moraalinen ihminen poistaa tätä myötäkärsimystä ja tätä kautta vähentää muidenkin tuskaa.
Schopenhauer korostaa sekä pahuuden että moraalisuuden kyvyiksi. Molemmat kumpusivat ihmisen peruluonteesta ja useimmilla oli molempia. Egoismi on sen sijaan välinpitämättömyyttä ja tätä ei voitu pitää minään positiivisena ominaisuutena. Tätä kautta on selvää että hyvyys ja pahuus on tavoitteissa. Egoistinen teko voi olla eettinen tai epäeettinen, mutta tekijä on vain itsekäs. Voidaan jopa sanoa että Schopenhauerin egoistinen tuskantuottaja ei ole oikeastaan edes niin kunnioitettava että häntä voitaisiin kutsua edes aidosti pahaksi.
On merkittävää että tämä muistuttaa myötätuntoa mutta on pessimistisemmin värittynyt. Sillä Schopenhauer oli tässä suhteessa varsin realistinen. Tätä kautta syntyvä etiikka on mutkikasta. Sitä ei voi tiivistää puhtaaseen idealismiin jossa "tarkoitus pyhittää keinot" mutta ei myöskään siihen että olisi jokin "byrokraattinen normisto" jota seuraamalla tehtäisiin hyvää. Siinä on kuitenkin jotain varsin kouriintuntuvaa. Sellaista joka näyttää etiikalta, ainakin elämän tarjoamassa valaistuksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti