Logiikan ehdottomasta määräysvallasta.

Nykyään perustelujen tärkeys on hyvin vallalla oleva näkemys. On lähes mahdotonta löytää näkemystä joka ei esittäisi loogisia perusteluja näkemyksilleen. Karkeasti ottaen tieteen ja pseudotieteen erottaminen ei onnistu sitä kautta että asioita ei perusteltaisi.

Ero on laadullinen ; Argumentaatiossa on laadullisia eroja. Pseudotieteissä koko asenne on täysin erilainen. Pseudotieteiden puolella on käytössä rajatonta luovuutta jolla erilaiset ongelmat ja epäselvYYdet vain torjutaan pois turhina. Tiedemies ei voi näin tehdä tai maine menee. Ero on ikään kuin "saivarteluasteessa". Pseudotieteessä omaa näkemystä perustellaan "tosiasioiden kautta, mutta niistä välittämättä". Kaikki mikä tukee omaa näkemystä mainitaan, ja mikä ei sovi, unohdetaan. Ja kaikista suosituin on "voi olla" -tilanteet joissa sallitaan lähes mitä vain ; Niissä kun faktat voidaan aina tulkita itselle mieluisella tavalla kun mikään ei voisi pakottaa muuttamaan sitä ja tunnustamaan etät ollaan väärässä.
1: Pseudotieteiden tapaa voisi kutsua maailmankuvalähtöiseksi selittämiseksi. Joku voisi sanoa että siinä on uskonnollisia sävyjä, mutta siinä uskonto olisi määriteltävä varsin vahvasti muuttaen ; Asenteen (selitystavan) eikä aiheen (jumaluudet, tuonpuoleinen) mukaan. Omasta mielestäni uskonto on kuitenkin varsin vahvasti ymmärretty aiheen mukaan, joten en lähtisi vaihtamaan tätä määritelmää.

Itse asiassa pseudotieteissä on kovasti lainattu postmodernista argumentaatiosta tuttuja näkemyksiä, jossa korostetaan logiikan asemaa, tai oikeastaan erilaisia logiikkoja ja niiden rakentamia perustelukenttiä. Tässä logiikka asetetaan ikään kuin ytimeksi, jonka ympärille esimerkiksi tiede rakentuu. Näin saadaan monia erilaisia maailmankuvia, samoista havainnoista saadaan monta tulkintaa.
1: Tosin tähän liittyvät asiat ovat hieman kummaisia. "Maailmankuvan silmälappu -argumentaatio" on tavallista. Totuutta etsiessä ei saisi antaa maailmankuvan rajoittaa tutkimista. Kuitenkin tämä maailmankuvallinen rakenne on looginen rakenne. Siinä on se, millä ehdoin perustelut nähdään ja tehdään. Kuitenkin heillä on usein asenne, että totuus voidaan myös selvittää. Eli eri logiikoista toiset ovat pätevämpiä kuin toiset eivät. Siksi he kritisoivat vastustajiaan ja väittävät niitä valheellisiksi ja huonoiksi. Jolloin loogista rakennetta voitaisiinkin testata. Tässä on selvä ristiriita. Joko eri maailmankuvat ovat samanarvoisia tulkintoja jossa "samat havainnot eri tulkinnat" tai sitten "on seurattava havaintoja minne tahansa ne vievätkin", jolloin toiset maailmankuvat ovat perseestä, epätiedettä, ja heitettävä roskiin heittämällä sananvapaus ja mielipiteenarvokkuus ja maailmankuva -argumentaatiot roskiin. Tässä selvästi pelataan tilanteen mukaan "eri pakoilla". Tämä on itse asiassa hyvin vakava "saivartelukertoimen lisääjä".

Tieteellisen maailmankuvan puolella taas korostetaan modus tollens -ajattelua. Induktio on rationaalinen rakenne. Induktiivisesti kehitetään teoria, jota testataan loogisesti johdetulla deduktiolla. Josta saadaan hypoteesi, jonka toteutumista koetellaan testillä. Jos ennuste ei täsmää tulosten kanssa, teoria kumoutuu. Tässä kohden logiikalla ei olekaan lopullista ylivaltaa. Kysymys on vuorovaikutuksesta, jossa faktat tukevat maailmankuvaa a posteriori, mutta eivät koskaan tee siitä a priori.

Näin saadaan korostus siitä että totuusarvo ja totuusehto ovat hieman eri asia. Totuusarvo kuvaa mahdollisia asiantiloja. Totuusehdossa mukana on myös vallitseva todellisuus. Voimme kehittää loogisia päätelmiä jotka viittaavat että vaikkapa paloautot ovat punaisia. Ja toisessa jossa ne ovat valkoisia. Näille saadaan yhtä looginen rakenne, niiden totuusarvot ovat samanlaiset. Mutta todellisuuden kautta voidaan määrittää totuusehto. Tästä saadaan itse asiassa epäsymmetrinen tilanne ; Tieteellinen maailmankuva on aina looginen, mutta looginen maailmankuva ei ole aina tieteellinen. Logiikka on siis "välttämätön mutta ei riittävä ehto" jotta juttu on hyväksyttävä.

Usein maailmankuvilla on hyväksyttävä totuusarvo, mutta niiden totuusehtojen tarkistamisesta tehdään vaikeaa tai mahdotonta. Faktat ovat tulkintaa ja saivarteluja varten. Pseudotieteistä puuttuu itsekriittisyys, ja tätä yritetään peittää sillä että ollaan niin kovasti kriittisiä kaikkia erimielisiä kohtaan - ja kutsutaan tätä krittisyydeksi. Tämä on kuitenkin enemmän vastustamista, denialismia, kuin sitä kunnollista kriittisyyttä jossa kaikille annetaan samanarvoinen mahdollistuus voittaa ja hävitä.

Joku voisi kutsua ihannetilaa myös vastuullisuudeksi ja rohkeudeksi. Saivartelu on mukakivaa vastuuttomuutta ja pelkuruutta, jossa pedataan tila omalle näkemykselle välittämättä totuudesta. Se uskalletaan yleensä tehdä vain, jos totuus tiedetään jo valmiiksi. Mutta mitä se perustelujen tai tieteen keksiminen tämän asettelun jälkeen oikein merkitsisi? Eihän se muuttaisi mitään. Mihin sitä muka tarvittaisiin, kun asiat tiedetään maailmankuvan kautta jo valmiiksi? Niinhän se taitaa olla, että tiede ja argumentti tälläisessä "maailmankuvallisessa perustelussa" on pelkkä vallankäyttökysymys. Niitä käytetään koska niillä saa arvovaltaa ja uskottavuutta. Sitä kannattaa käyttää silloin kun voi. Ja muulloin kannattaa olla säälittävä tieteen murjoma toisinajattelija, koska silläkin saa nykyään arvovaltaa.