"The fellow who says he'll meet you halfway usually thinks he's standing on the dividing line."(Orlando Battista)
"Tieto on valtaa" on kliseisyydestään huolimatta hyvin monisäikeinen lausahdus. Tiedolla saa tehtyä paljon. Toisaalta tiedon avulla saa statusta ja yhteiskunnallista vaikutusvaltaa. Ja toisaalta usein totuus määrittyy kulttuurisesti, jolloin tieto määrittyy valtaapitävien mielipiteistä.
Indoktrinaatio rakenteellisena ja yksilöiden toimintana.
"Valor lies just halfway between rashness and cowardice."
(Miguel de Cervantes)
Ihmisten ohjaamiseen tiettyyn näkemykseen, ihmisten tiedottamisen sijasta heidän maailmankuviinsa vaikuttamisen ytimessä on sana "indoktrinaatio". Yleisimmin sitä on tavattu lähestyä kahta kautta:
1: On tarkasteltu yksittäisen opettajan tai kasvattajan indoktrinaatiota, jolloin tarkoitetaan sitä, että opettaja väärinkäyttää auktoriteettiasemaansa. Tällöin hän opettaa tietoa ilman että samalla opetetaan kriittisiä valmiuksia joilla tietoa voitaisiin arvioida. Yksilö kaataa omat mielipiteensä. Tällöin puhutaan julistavasta opettamisesta.
2: Toinen on rakenteellinen indoktrinaatio. Tällöin yhteisö ottaa määrääjän roolin ja tekee rakenteita jotka vahtivat, valvovat ja ohjaavat mielipiteitä.
Tämä tehdään tavallisesti joko yksipuolistamalla tietoa, jolloin erimielisten olemassaolosta ei kerrota. Tai sitten myrkyttämällä kaivo, jolloin "väärä mielipide" tehdään täysin vastemieliseksi, sellaiseksi että sitä voidaan kuvata vain weasel wordeilla. Molempien kohdalla käytössä on esimerkiksi propaganda. Sekä se, että erimielinen "infantilisoidaan" ja hänen ajatustyökalunsa asetetaan irrationaaliseen asemaan. Esimerkiksi väärä mielipide johtaa siihen että hän ei saisi tai voisi käyttää logiikkaa, hänen moraalinsa rapistuu.
Ja koko yhteiskunnassa olevat onnistumiset ovat oikean mielipiteen ansioita joita väärä mielipide yrittää tuhota. Tai sittenn yhteiskuntamme vikapaikat ovat väärän mielipiteen tekosia ja vain oikeamielisten vastustus on estänyt tilanteen eskaloitumisen.
Indoktrinaation vaarallisuuden korostaminen on molemmissa tyypillistä. Indoktrinoiva ryhmä, tämä helposti syyttää vastustajiaan indoktrinoivina yksilöinä. Ja toisaalta indoktrinoiva yksilö syyttää usein laajaa vainokoneistoa. Toisin sanoen kumpikin indoktrinaatioryhmä keskittää huomionsa siihen miten indoktrinaatio on vakava ongelma. Mutta ei siinä muodossa mitä hän itse tekee.
Itse asiassa indoktrinoija voi jopa vähätellä toista toimintatapaa. Esimerkiksi yksilön harjoittama indoktrinaatio muuttuu indoktrinoivan yksilön tekstikielessä olla "keskustelussa ylipainottunut" ilmiö, josta on kirjoitettu niin paljon että se on tavallaan näkyvyydellään tuhonnut arvonsa. Ikään kuin kirjoittaminen tekisi siitä vähemmän totta, eikä kertoisi siitä että usea on siitä huolestunut, kenties aiheesta.
Tässä mielessä ilmiö on vaikeaa ; On aitoja indoktrinaatiota vastaan taistelevia marttyyrejä. Ja sitten niitä jotka ovatkin oikeasti indoktrinoivia, mutta jotka vastustuksen edessä marttyrisoivat itsensä. Näiden kahden välinen ero on vain ja ainoastaan pikkusieluisuudessa.
1: Joka johtaa siihen että aidot molempien ryhmien tekemät teot on mitattava ja arvioitava. Pikkusieluinen vetoaa kuvitteelliseen ja mahdolliseen vainoon, jonka hän on voinut esimerkiksi varovaisuudellaan välttää. Tämä ei kuitenkaan vielä nosta asiaa paranoian yläpuolelle.
Pienryhmä
"What is a moderate interpretation of the text? Halfway between what it really means and what you'd like it to mean?"
(Antonin Scalia)
Itse ajattelin jatkaa tätä pienryhmien puolelle. Silloin käytössä ovat itse asiassa dynaamisesti molemmat puolet. On pienryhmä, joka on ikäänkuin "pienvaltio" ja sen julistajat, jotka ovat yksilöitä. Pienryhmäasema on minusta hyvin tärkeä, koska se näyttää olevan vallalla esimerkiksi internetkeskusteluissa. Tosiasiassa uskon että tämä on muutoinkin nyky -yhteiskunnassa tärkein mittari. Huono opettaja voi saada potkut. Yhteiskuntamme on ideologisesti niin sirpaleinen, että mitään kunnon vainokoneistoa ei ole ainakaan juuri tällä hetkellä. Sen sijaan pienryhmiä on paljon.
Pienryhmien indoktrinaation ytimessä on kaksi tärkeää ehtoa (1) vastapoolin rakentaminen, eli vihollisuussuhde ja (2) nollasummapelinen asemointi. Toisen ideologian voitto on itselle tappio. Tämänlainen asetelma on nykyään hyvin yleinen. Itse asiassa tavallinen tilanne on se, että vastakkain on kaksi eri pienryhmää jotka ovat ikään kuin sodassa keskenään.
Tämän vuoksi keskustelussa ei olekaan kysymys (1) asioiden punnitsemisesta (2) toisen näkemyksen sisällön selvittämisestä (2) jutustelevasta kommunikaatiosta. Ne olisivat kaikki jollain tavalla mahdollisia ja positiivisia vaihtoehtoja. Sen sijaan tilanne muuttuu sodaksi, jossa ei ole kysymys asioista, argumenteista, mielipiteistä tai muustakaan. Vaan strategioista. Kysymys on siitä "Miten voittaa".
Joitain strategioita.
"This bridge will only take you halfway there, to those mysterious lands you long to see. Through gypsy camps and swirling Arab fair, and moonlit woods where unicorns run free. So come and walk awhile with me and share the twisting trails and wonderous worlds I've known. But this bridge will only take you halfway there. The last few steps you have to take alone."
(Shel Silverstein)
Esimerkiksi holokaustin kieltäjät, revisionistit, ovat tunnettuja siitä, että heillä on fiksuja ihmisiä jotka ovat keksineet argumentteja jotka vetoavat maallikoihin. Heidän peruasemanaan onkin se, että he haluavat että "kiinnostuneiden maallikoiden" keskustelukenttä siirrettäisiin heidän pelikentälleen. Syynä on se, että tavallinen ihminen ei helposti osaa arvioida heidän sanomisissaan olevia virheitä. Tälläiseen keskustelukenttään siirretty maallikko on tilanteessa, jossa hänestä tulee revisionisti. Paitsi jos (1) hän on dogmaattinen eikä mikään fakta siirrä hänen mielipidettään. Toisin sanoen fakkiintuneet idiootit eivät käänny. (2) Heillä on runsaat tiedot aiheesta jo valmiiksi. Silloin he näkevät revisionistien argumenttien onttouden.
Tämä voisi tietysti johtaa siihen että joku voisi suoraan kieltää "älä mene sinne, älä lue tuota linkin takaista. Hän on revisionisti." Tämän ongelmana olisi tietysti se, että toisen sanoma piilotettaisiin debunkkaamisen sijasta. Sekin on vallankäytöllinen kannattava strateginen kikka.
Toinen tyypillinen kikka on epäymmärrykseen painottaminen. Oma asia sanotaan hämärästi. Siinä on kenties hienoja sanoja. Kenties siinä on uudelleenmääriteltyjä tuttuja sanoja. Joka tapauksessa ytimessä on se, että teksti kuulostaa hienostuneelta ja sellaiselta että kuulija ei voi sitä ymmärtää vaan vakuuttuu pelkästään siitä että se kuulostaa niin hienolta. Toinen tärkeä kikka tämän saavuttamiseen on se, että "vastustajaa" ei kohdata niillä alueilla joita "vastustaja" osaa. Sen sijaan keskustelua pyritään ajamaan "vastustajan" yleissivistyksen heikommille alueille. Usein aihevalikoima onkin runsas.
Esimerkiksi revisionisteilla perusaseita on löydyttävä historiantutkimuksen, toksikologian, insinööritieteiden... parista. Tämä antaa ensinnäkin monitieteellisen vaikutelman. Ja toisaalta tätä kautta keskustelu voidaan aina ajaa sellaiselle osa -alueelle mitä "vastustaja" ei osaa. Vaikka insinööri voisi helposti ryöpyttää oman spesiaalialueensa asiat, hänet voidaan ajaa sivuraiteille keskustelemaan toksikologiasta jossa hän on osaamaton. Tätä kautta hänet voidaan (1) vakuuttaa (2) sitoa aiheeseen jossa hän saa aikaan vähiten tuhoa (3) saadaan hänen uskottavuutensa yleisesti ottaen nollattua kun sivusta seuraajat näkevät että "eihän tuo osannut tuotakaan asiaa, joutui myrkyistä konsultoimaan wikipediaa."
Myös oman keskustelun relevantisoiminen on tärkeä vallankäytön strategia. Marginaalinen ja akateemisesti hyväksymätön mielipide hankkii helposti arvovaltaa siten että tekee erimielisyydestään tärkeän. Pelkästään se, että on erimielisiä tulisi tehdä siitä tärkeän. Keskustelukentän polarisoituminen voidaan tässä yhteydessä jopa myöntää, mutta tässä kohden vedotaan siihen että "vaihtoehtojen puutteessa näin on valitettavasti vähän pakko". Se vaihtoehto että esimerkiksi revisionistejen kanssa kinaava insinöörimme ensin menisi yliopiston kirjastoon tankkaamaan toksikologiaa tai kysyisi asiasta akateemiselta henkilöltä jolla on arvosana kyseisessä aiheessa. Tiedottuminen ja keskustelu tungetaan yhteen, ikään kuin keskustelutilanne olisi olennaisesti paras oppimisen väline.
1: Omien kokemusteni mukaan juuri näin ei ole. Debatti ei ole kovinkaan opettavaista. Sitä joutuu tarkistamaan toisen väitteet kirjoista, niissä on usein epätäsmällisyyksiä ja virheitä.
Arvovallan saamisessa omat mestarit ovat myös tärkeitä. Heitä ylikorostetaan. Heidän saavutuksensa esitetään tärkeinä. Heitä kuvataan esimerkiksi "ykköstiedemiehinä" ja heitä rinnastetaan Newtoniin ja muihin neroihin joiden arvostus on suurta. Keskustelijat pyritään ohjaamaan heidän vaikutuspiiriinsä. Esimerkiksi jos haluat keskustella ja ottaa jostain asiasta selvää, varmistukseen suositellaan oman aatteen kannattajaa. Väärän ideologian kannattajalta ei pidä mennä utelemaan, he vääristävät, valehtelevat ja huijaavat moraalittomasti.
Usein indoktrinoijalla on mukana on myös "ohjaileva vihjaava elementti". Tällöin argumentoija voi kiertää vastuuta useista ylilyönneistä. Tässä keinossa ytimessä on se, että kirjoitetaan jotain vihjailevaa, mutta ei sanota asiaa aivan loppuun. Näin ihminen ajetaan ikään kuin "itse ajattelemaan" asia loppuun. Näin syntyy yleisiä varsin tiukkoja tulkintoja joita voidaan hiljaisesti hyväksyä, mutta ongelmien tullessa vastuu voidaan kiertää taikasanoilla "en ole sanonut/tarkoittanut mitään tuollaista". Näin ideologia saadaan levitettyä ja vastuu sysätään ongelmatilanteissa toisille.
Tiivistäen ja "perusindoktrinaatioihin" rinnastaen.
"Just because your voice reaches halfway around the world doesn't mean you are wiser than when it reached only to the end of the bar."
(Edward Murrow)
Pienryhmien indoktrinaatiossa korostuu myös usein se, että indoktrinaatiosta ollaan huolestuneita ; Yksilöopettajien into on pelottava riski. Samoin isompien kokoonpanojen. Näiden kautta painoarvoa siirretään pois siitä, että pienryhmät synnyttävät ideologioita jotka pyrkivät vaikuttamaan yhteiskunnassa. Ja pyrkivät suostuttelemaan puolelleen uusia ihmisiä. Hekin levittävät omaa tiedotustaan, joka liittyy valtaan. Pienryhmää edustava PR -mies, joka pitää luentoja kaduntallaajille on kuitenkin merkittävä indoktrinaatiovoima. Hän on sekä ryhmä että yksilö. Hän on se, joka yksilönä indoktrinaatiossaan ollessaankin nappaa valtansa sitä kautta että hän edustaa ryhmää. Ja ryhmässä ollessaan hän on se poikkeava yksilö jota kuunnellaan eniten. Valtiossa vastaava mahti on keskittynyttä, ja vain muutamien saavutettavissa. Sen sijaan pienryhmiä on paljon, joten näitä "Mikrodiktaattoreita" sikiääkin kuin sieniä sateella.
Pienryhmän indoktrinoija on kansankynttilän sijasta kansansoihtu. Jokin joka innoittaa maailmaan lisää flamesotaa. Hekin esiintyvät marttyyreinä. Ja ainut joka heidät erottaa aidoista marttyyreistä on pikkusieluisuus.
Vaikka aihe on keskittynyt erityisesti revisionisteihin, sama asetelma kuvaa myös muita denialistisia järjestelmiä ja pseudotieteitä. Joku saattaa jopa älähtää koska on esiintynyt sinä kalikkana joka kalahtaa vaikka oikeasti hän onkin se koira. ; On nimittäin ihmisiä jotka ovat kirjoittaneet akateemisesti populismista ja ryhtyneet sitten populisteiksi. Ja henkilöitä jotka ovat kirjoittaneet indoktrinaatiosta ja ryhtyneet indoktrinaatiota harjoittaviksi. Tämä juttu on kirjoitettu myös näille henkilöille, miehille ja naisille ja hermafrodiiteille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti