Lähes kaiken evoluutiokritiikin ydin voidaan tiivistää ehtimiseen.
Kreationistit viittaavat usein esimerkiksi Haldanen dilemmaan, jonka mukaan luonnonvalinta ehtii tuottaa vain tietyn monta adaptaatiota. Olen aikaisemmin nakuttanut tästä aiheesta huolellisemmin, tämä on ehkä enemmänkin vain "mielenkiintoinen yksityiskohta" joka sivuaa aihetta, oleellisesti ja näkökulmasta johon en aiemmin tarttunut "niin isosti".
Toinen teema taas liittyy siihen että elämässä on niin kompleksisia aineksia, että ne eivät ole ehtineet syntyä. Väitteen ydin yleensä myöntää että sattuma tuottaa ajan mittaan yhteensattumia. Sen mukaan on vain niin suuria yhteensattumia, että niitä ei olisi ehtinyt syntyä universumin elossaoloaikana. Näin on syntynyt esimerkiksi Dembskin käsite universaalista todennäköisyysrajasta, joka hänen mukaansa on 10150. Hänen mukaansa sen epätodennäköisemmät tapahtumat ovat liian epätodennäköisiä ollakseen tapahtuneet itsestään.
Tämä ei käsittele oikeastaan suoraan suoraa ja perinteistä evoluutionopeutta, adaptaatioiden määrän sijasta tarkastellaan adaptaatioiden vaatimaa yritysten määrää. Kyseessä on "kuinka monta yritystä tarvitaan ettät saadaan tietyn harvinainen tulos". Tämä kuitenkin tietysti vaikuttaa "mutkan kautta" evoluution etenemisvauhtiin.
Tähän aiheeseen liittyen he laskevat usein muutosnopeuksia pelkästään geenien pituudesta. Laskelmissa mielenkiintoista on tietysti se, että niissä ei ole itse asiassa huomioitu luonnonvalinnan vaikutusta. Tulos on sama, kuin saada pelkästään perättäisillä mutaatioilla syntymään sama tulos.
Jos meillä siis on geeni, jossa on K erilaista perusyksikön vaihtoehtoa (kuten vaikka DNA:ssa on 4 erilaista nukleotidia), jonka pituus on L, kreationistit laskevat että sen syntytodennäköisyys on KL. Se kertoo montako vaihtoehtoa L:n pitkällä geenillä on, ja kuinka hakemamme geeni on niistä yksi.
Kuitenkin evoluutio on luonnonvalinnan vuoksi iteratiivinen. Tämä itse asiassa muuttaa laskelmia. Suomalainen "Paahtoleipä" -blogi lähestyi asiaa aikaisemmin tiirikoinnin kautta. Siinä on huomattava, että yritysten määrä muuttuu eksponentiaalisesta lineaariseksi. Jos meillä on lukko jossa on KL vaihtoehtoa, siitä selvitään ½K*L -yrityksellä. Tämä vaatii tietysti erityistä "lukittuvaa valintaa", jossa kerran oikeaan osunut kohta jää sellaiseksi pysyvästi. Tämä on hyvä huomata. William Dembski väitti että Dawkinsin "Sokea kelloseppä" -kirjassa ollut WEASEL -algoritmi toimii koska se käyttää tämänlaista "locking" -systeemiä joka estää oikeaan osuneen kohdan mutatoitumisen. Sellainen tekeisi vastauksen hausta todella paljon nopeampaa.
1: Tosin Dawkinsin algoritmista tekemät pätkät, joita on esimerkiksi televisioitu, näyttävät että oikeatkin vastaukset voivat muuttua, joten algoritmi ei "lukinnut" vastauksia paahtoleivän esimerkin tapaan. Onkin erikoista miten jääräpäisesti "lukittuminen" tulee aiheessa esiin. Dembski on tehnyt algoritmista representaation populaarikirjassa olevien tietojen pohjalta, arvaten tämänlaisen yksityiskohdan. Eikä muuta mieltään vaikka (1) algoritmin koodaaja ei ole samaa mieltä, (2) videoaineisto algoritmin tuloksista näyttää että lukittumista ei tapahdu (3) algoritmista on tehty tarkoituksella versioita joissa on julkinen lähdekoodi joissa lukittumista ei tapahdu. Sen nopeus on hieman hitaampi, mutta yllättävän vähän.
___1.1: Dawkinsin WEASEL on tosin ns. "targetted". Eli siinä haettavaksi laitetaan se, mitä haetaan. Tämä tekee siitä hieman epäattraktiivisen, se ei kuvaa yhtä hyvin luonnossa olevaa evoluutiota. "Target? TARGET? We don't need no stinkin' Target"!!!!!
Toisin sanoen luonnossa tapahtuva luonnonvalinta ei oikeasti ole aivan näin paljon tehokkaampi. Mutta se muistuttaa kuitenkin siitä, että iteraatio yhdistettynä valintaan tuottaa tilanteita, joissa yrityksiä tarvitaan vähemmän kuin mitä on jonkin tavoitellun tapahtuman todennäköisyys.
Evoluutionopeuteen on tietenkin tehty laskelmia. Esimerkiksi Wilf & Ewens tekivät sellaisen nimellä "There's plenty of time for evolution". He tulivat siihen tulokseen että oikea vaihtoehto on log L / log [K/(K-1)]. Tämä on itse asiassa todella paljon nopeampi kuin kreationistien laskelmissa käytetty KL. Matematiikan taidot toisin sanoen näyttävät että luonnonvalinnan heuristinen haku on itse asiassa paljonkin tehokkaampi kuin pelkästään se, että arvotaan ja yritetään osua oikeaan. Luonnonvalinta ei siis pelkästään säilö löydettyä, vaan vaikuttaa itse systeemiin. Iteratiivisella, sukupolvesta toiseen tapahtuvalla, toiminnalla on hyvin valtaisa vaikutus.
Toki kreationistit ovat keksineet tavan kiertää tämän. Esimerkiksi Behen "Darwins Black Box" -kirjasta lähtenyt esitys, että "Irreducible Complex" (IC, / "palautumattomasti kompleksinen") -rakenteet eivät voi syntyä valinnan kautta. Hänen logiikkansa on, että jos on jokin biologinen moniosainen järjestelmä, josta ei voida poistaa osia ilman että se menee rikki, ei ole keinoa jolla evoluutio voisi tuottaa sen luonnonvalinnan kautta. Kone olisi kasattava kokonaisuutena. Se kun ei toimisi osina. Jolloin vaihtoehtojen kertominen olisi oikea ratkaisutapa. Silloin "Ei ole kuin sattuman antama keino osua". Kuten heuristiikan tarkastelu näytti, lähtökohta ei ole aivan typerä. Tämä hidastaisi evoluutiota runsaasti, luonnonvalinnan tarjoama heuristinen etu katoaisi.
Tässä ongelmana on kuitenkin ainakin kontingenssin väärinymmärrys : Katsotaan nyt vallitsevaa lopputulosta, eikä katsota sitä vaihtoehtoa jolla syntyisi jotain yhtä kompleksia. Evoluutiossa laskelmissa ei näin ollen pitäisi olla vain "juuri tämä toteutunut" vaan sitä pitäisi katsoa laajemmasta vaihtoehtovalikoimasta, on muistettava myös se mitä voisi olla.
Tämän blogauksen kannalta suurempi asia on se, että Behen ajatus systeemistä jossa osan poisto lopettaa systeemin toiminnan ei ole uusi; Nobelisti H. J. Muller esitti ajatuksen jo vuonna 1939 nimellä "interlocking complexicity". Muller käytti esimerkeissään tilannetta, jossa olemassaolevia osia muutetaan, kun taas Behe käytti skenaarioita joissa muuttumattomaan olemassaolevaan osaan lisätään valmiita osia. Mullerin lähestymistapa toi asiaan kulman, jossa luonnonvalinta pääsee mukaan. Tätä kautta arviokin muuttui dramaattisesti. Muller piti Behen esittämää rakennetta evoluutioteorian ennusteena, eikä ongelmana.
1: Syy on selvä : Mullerin näkemys perustuu neutraalien ominaisuuksien ja adaptatioiden kertymiseen : Luonnonvalinta ei suojaa "vanhaa kokonaisuutta", koska se toimii yhdessä uuden osan kanssa. Näin ollen se, että uusi muutos toimisi myös "vanhassa kokonaisuudessa" muuttuu muutos muutokselta epätodennäköisemmäksi. Vanha kokonaisuus menee rikki. Eräässä mielessä tässä rappeutuu ominaisuus. Luonnonvalinta kun suojelee vain uutta kokoonpanoa. Kokonaisuuden funktio ei välttämättä muutu, vaan ainoastaan yksityiskohdat, jolla ne ovat interaktiossa. Kun osat ovat alkujaan yhdistyneet, on kyseessä ollut palautuva järjestelmä, josta liitos on voitu poistaa. Mutta neutraalien mutaatioiden kertymä poistaa tämän ominaisuuden kun "vanha kokoonpanotapa" rappeutuu ja luonnovalinta keskittyy vain siihen että mutaatiot eivät joko haittaa tai edistävät uutta kokoonpanoa
___1.1: Itse asiassa tämä johtaa varsin erikoislaatuiseen tilanteeseen. Behen kritiikki tekee suorasta yhdistymisestä epätodennäköistä. Jolloin Mullerin syntytapa on sitäkin relevantimpi käsiteltävä. Se, että kritiikki keskittyy pelkästään yhteen syntytapaan - ja tilastojen varrella todennäköisyydeltään varsin ekstreemiin sellaiseen - on itse asiassa cherry pickingiä. Kun Intelligent Desingistit korostavat luonnollisten syiden eliminointia, sen pitäisi eliminoida varsinkin relevantit teoriat. Mulleriin reagoiminen on kuitenki jostain syystä jäänyt vähälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti