Saivartelun ympäriltä.

Saivartelu on yleinen ilmiö. Tietyssä määrin se on ihan hauskaakin. Osa filosofiastakin näyttää ulkopuoliselle hiusten halonnalta. Yleisesti voisi sanoa että saivartelun määritelmä on ilmiömaailmaan liitetty selitys joka ei selvennä vaan mutkistaa. Saivartelussa asiaa käsitellään väärässä mittapuussa: Siivilöidään hyttynen ja niellään kameli tai ammutaan tykillä kärpäsiä - koska ne on määritelty härkäsiksi. Se on näkemys joka tuottaa ennusteena "voi ollaa" joka esitetään after the fact kuin se olisi "täytyy olla noin". Se on selitys joka ei lisää ennusteita ja itsekriittisyyttä, vaan lisää epämääräisyyttä ja kritiikki -immuuniutta.

Keskityn nyt saivartelun pariin asiaan, jotka muistuttavat hieman toisiaan. Liitän niihin hieman (kliseistä) tieteenfilosofiaa. Lopputulos on jotain, joka on toivon mukaan muutakin kuin saivartelua. (Toki tyyliini voisi sopia se, että kirjoittaisin saivartelusta saivarrellen ja tälläinen olisi hienoa tehdä.)

Tätä tarkoitusta varten / Sen vuoksi kun.

Ad hoc -selitys on argumenttivirhe, joka löytyy liki kaikilta argumenttivirhelistoilta, esimerkiksi "Internet Encyclopedia of Philosophy" tuntee sen. Ad hoc on pelastava oletus, joka tehdään jotta teoria ei kumoutuisi. Esimerkiksi esimerkki ad hoc -selityksestä on se, että selität että opettajalla on sinua kohtaan piilevää kaunaa. Jos kukaan ei huomaa epäkunnioittavaa kohtelua, voi muistuttaa että se kaunahan on piilevää.

Ad hoc -selitykset liittyvät olennaisesti Kuhnin paradigmanäkemykseen. Ne ovat pelastavia oletuksia, jotka estävät falsifioinnin. Kuhnin idea oli yksinkertaisesti se, että teorioita ei innolla vaihdeta, vaan professorit ikään kuin pitävät suosikkinäkemyksestään kiinni. Kun ristiriidat selitetään ad hoc -selityksillä ja tämä herättää tunteen että kritiikki ei ollutkaan riittävän pätevää, että se ei koskenutkaan täysin tuota tilannetta ja siksi teorian kumoutuminen ei olisikaan mikään itsestäänselvyys, eli tilanne ei ratkaisisi erimielisyyttä. Kuitenkin nämä oletukset kasautuvat, niistä tulee anomalioita. Parempi teoria, se joka kumoaa sen vanhan ja josta tulee uusi vallitseva asia, selittää asiat ilman ad hoc -oletuksia. Joten ad hoc -oletuksen arvo yksinään ei kenties ole valtava, mutta yhdessä ne ovat olennaisesti "teorian kuolema" - eikä niinkään mikään suora kumoutuminen.

Tässä on kaksi osaa. Saadakseni lyhyen ja helppotajuisen kuvauksen lainaan englanninkieliseen wikipedian mainintaan ad hocin luonteesta. "In science and philosophy, an ad hoc hypothesis is a hypothesis added to a theory in order to save it from being falsified. Ad hoc hypotheses compensate for anomalies not anticipated by the theory in its unmodified form. Scientists are often skeptical of theories that rely on frequent, unsupported adjustments to sustain them. Ad hoc hypotheses are often characteristic of pseudoscientific subjects." Eli ad hoc on usein jälkikäteen tehty selitys jolla estetään teoriaa kumoutumasta. Ad hoc on myös sellainen että se nojaa silloin tällöin tapahtuvia ja ilman tukea olevia muotoiluja jotta teoria ei kumoutuisi. Teoriasta tulee yhä modifioidumpi, muokatumpi.

Jos anomalioita kerääntyy, ne eivät muutu perinteeksi kuin "oman tutkimuslinjan sisällä". Lisättiinhän maakeskisessä näkemyksessäkin taivaankannen ilmiöihin lisäkäyriä jotka tekivät mutkikkaampia yhtälöitä mutta paransivat lopputulosten laatua. Ne kuitenkin "mutkistivat kaavoja", toimivat lisämuuttujana. Ja niitä kohdellaan ad hoc -selityksinä. Ad hoc on perustaltaan saivartelua, jossa otetaan käyttöön oletuksia. Usein nämä tehdään vasta sen jälkeen, kun on kohdattu ristiriitaista aineistoa. Mutta samaa linjaa soveltaen voidaan ottaa käyttöön myös kritiikki -immunisointia. Ero näiden kahden välillä ei ole olennainen : Voidaan tehdä erilaisia koetta edeltäviä hypoteeseja, joka sallii kaikki ratkaisut. Tällöin voidaan rakentaa ad hoc myös valmiiksi. Paradigmanvaihdoksessa nämä ennalta tehdyt oletukset ja kritiikkisuojaukset ovat anomalioita. Ne heikentävät tutkimusohjelman ennustekykyä.

Tässä on mielenkiintoisena sivujuonteena aikakysymys.

Ad hoc kuvataan usein siten että selitys keksitään jälkikäteen selittämään ongelma. Kuitenkin modifioinnin ajoitus ei ole yhtä relevantti kuin näkemyksen epämääräisyys. Yritän selventää tätä hieman:

Otetaan esimerkiksi kristillisen teologian perinne. Demonien riivaamisessa on jo kauan uskottu että demoni ei näyttäisi itseään ateisteille. Tällä selitetään muun muassa miksi demonit näyttävät vaikuttavan vain niihin uskovien parissa, ja ateistit eivät niitä kohtaa koskaan missään. Olennaista tässä on:
1: Tämä selitys ei kuitenkaan ole todistettu ilmiö, vaan se on perinteessä. Ilmiö ei ole tunnettu demonien ominaisuus joka perustuisi demonien luonteen tutkimukseen joka tehtäisiin samalla tavalla kuin psykologiassa tehdään ihmisille, ja joiden tuloksena saadaan tälläistä käytöstä ennustavaa toimintaan. Ilmiö on oletettu. Ja sitä kannatetaan koska ateistit eivät koe vakuuttavaa todistusaineistoa demoneista.
___1.1: Uskallan vaikka lyödä pääni pantiksi, että jos huomenna luokseni marssisi demoni, joka lähtisi ateistikavereideni kanssa isolle TV -kiertueelle, evankelistat unohtaisivat tämän "emme näyttäydy epäuskovaisille" -selityksen. Sen sijaan he käyttäisivät tuota demonia todisteena saatanallisten voimien olemassaolosta. Ja vaatisivat ateisteja vakuuttumaan.
2: Ad hoc -selityksen "jälkikäteistämisen" vaatimus on myös siitä ongelmallinen että se vaatisi pitkää argumentin historian tuntemista. Ja historian epäselvyyden vuoksi on esimerkiksi mahdotonta sanoa onko joku keksinyt ad hoc -selityksen sille miksi joku ateisti ei ole kohdannut demoneja, vaikka niiden pitäisi olla hyvinkin konkreettisia ja demonit on esitetty kristillisessä jopa uhkana joilta suojaamaan tarvitaan Jeesusta. Jos ilman Jeesusta ei käy mitään, tarvitaan tämänlainen vastaus. Voi olla että Ad hoc on sitten vain kopsattu ja siitä on tullut perinne. Tälläisten ongelmien vuoksi ad hocin tunnistaminen vaatisi aivan liikaa vaivaa - etenkin kun muistetaan, että se ei muuta selitystä perustellummaksi, vaan vain suojaa tuon tyyppiseltä vastaesimerkiltä. Oletettu historia ja mahdollinen historia muuttuvat liian olennaiseksi.

Yllä olevasta saadaan kaivettua se miten ad hoc ei muutu päteväksi vain sillä että sitä on käytetty pitkään tai sopii johonkin perinteeseen. Kuhnin paradigmanvaihdoskin korostaa sitä, miten anomalioiden kasautuminen on ratkaisevaa. Esiintyy paljon poikkeuksia, "voi ollaa", joka ei ole ristiriidassa, mutta jota ei ole selitetty ja ennustettukaan. Olennaista on se, että ne molemmat epämääräistävät. Esimerkiksi yllä olevista syistä johtuen ei ole virhe että esimerkiksi "the Sceptics Dictionary" liittää ad hoc -virheen ESP -ilmiön yhteydessä. Tässähän on perinteisesti ollut mukana "suojaus" jossa kriittinen läsnäolija tuhoaisi tuloksen - ja siksi ei ole yllättävää että kriittisten tutkimusten alla ESP:stä ei saada tuloksia. Taustaselitys on että ESP vaatii luottamusta ja tämä on ESP -ilmiön perinteessä. Se on silti ad hoc, koska sillä ratkaistaan vain tämä tietty ongelmatyyppi, eikä kyseistä ESP:n skeptikontorjuntailmiötä tutkita eikä sillä ole soveltuvuutta muualla. Tämä selitys vain nihiloi kritiikin ja on siksi asenteiltaan varsin arveluttava.

Toki jotkut yksilöt varmasti tästä huolimatta kannattavat ajatusta siitä että ad hoc on tehtävä vain jälkikäteen. Heidän kohdalla tulisi kuitenkin ottaa käyttöön jokin uusi argumenttivirhemuoto "ennakkosaivartelulle". Perusteluina ja tutkimuksen suuntaajina ne käyttäytyisivät olennaisesti yhtä heikkoina ja huonoina, joten kyseessä ei ole relevantti ero ; Ei ole niin että toinen olisi perusteltu tapa ja toinen olisi hyvä tapa vaan molemmat ovat yhtä huonoja. Tätä kautta keskustelu siirtyy argumentaation virhellisyydestä siihen onko määritelmässä tasan tarkkaan viimeistä piirtoa myöten oikea termi. Se, että kyseessä on joka tapauksessa huono argumentti, virhe jota "tulisi ampua päähän" unohtuu. Minä en näe tälläisessä määritelmäkikkailussa muuta kuin keskustelun mutkistamista jonka avulla keskustelua voidaan hämärtää. Ja minusta tätä tarvitaan jos ja vain jos asia jota ollaan puolustamassa on erityisen hämärä, tai jos ollaan tekemässä akateemista filosofiaa jossa pilkun paikatkin on mietitty. Siksi en pidä "sillä tasolla missä minä toimin" ajallista kysymystä edes olennaisena.

Vaihtoehtoinen selitys.

Ad hoc -selitys on kuitenkin hyvin lähellä vaihtoehtoista selitystä, joiden kohdalla ratkaisu haetaan yleensä Occamin partaveitsen kautta. Joissain yksittäistapauksissa on selvää että kyseessä on epämääräistäöä oletus ilman yleistystä, jolloin kyseessä on varmasti ad hoc. Ja joskus on kyseessä selvä induktio, joka ennustaa tapahtumia ja kieltää toisia jolloin kyse on vaihtoehtoisesta selityksestä. Käytännössä nämä ovat toisiinsa liittyneinä niin usein että ne on esitettävä yhdessä.

Saivarteluun se liittyy sillä tavalla että huono vaihtoehtoinen selitys on luonteeltaan hyvin saivarteleva. Käytännössä siksi että se on pullollaan ad hoc -selityksiä ja implisiittisiä tai eksplisiittisiä oletuksia.

Vaihtoehtojen selityksen arvioinnissa korostuu poikkeuksellisuus ja tavallisuus ; poikkeukselliset selitykset vaativat poikkeuksellisia vastauksia. Näin jos kaupassa piippaa varashälytin ja jollakulla on taskussa kaupan esineitä, et välttämättä näe itse varkautta, mutta se on perusteltua olettaa. Vaikka toinen selittäisi että demonin telekinesia siirsi kellon pahantahtoisesti kyseisen tyypin taskuun koska hän on kuuluisa kristitty ja näin toimimalla demoni saisi luotua epäuskoa kristittyihin, ja tämä heijastuisi itse Jeesuksen luo päätyviin karitsojen lukumääriin asti. Varastaminen on toistuvasti tavattu ilmiö. Demoni ei.

Esimerkiksi ihmeen nähdessä kyseessä voi olla huijaus, taikatemppu, erehtyminen, väärintulkinta, tai harvinainen sattuma ... tai sitten kyseessä on aito ihme. On kyettävä arvioimaan todennäköisyydet näille eri vaihtoehdoille. Näistä todennäköisin on paras selitys. Tässä kohden olen toki kohdannut esimerkiksi lausunnon jonka mukaan ihmeparaneminen, levitointi ja muut vastaavat ovat todennäköisempi selitys kuin se että kristitty julistaja valehtelee tai on kohdannut mielenterveyden tilassaan hetkellisen häiriötilan - tai muuten vaan erehtynyt. Tässä voidaan laskea prosentteja sille miten harvinaisia vaikkapa aivohäiriöt ovat - onhan hallusinointeja tutkittu. Ja kuinka monta prosenttia ihmisistä huijaa. Vertailun kannalta ongelmana on tietysti se, että demonien todennäköisyyksistä ja ilmenemistiheyksistä ei ole vastaavia tietoja.

Mistä siis tiedämme kumpi on parempi selitys? Mitä tehdä jos meidän pitää tietää kumpi on pienempi luku, asia jolla on jokin arvioitu tai joskus jopa tunnettu todennäköisyys ja mielivaltainen luku joka on tuntematon? Se, että tunnettu todennäköisyys on pieni ei tarkoita juuri mitään, koska se toinen luku voi olla vielä pienempi. Jos oletat että se on, on oletus yhtä mielivaltainen kuin se että sille antaa luvun. Sillä mikä tahansa luku on yhtä mielivaltainen, kun sen suuruusluokastakaan ei ole hajuakaan. Tällä tavoin asiasta ei päästä perusteltuun tulokseen - lopputulos heijastelee vain esittäjänsä maailmankuvaa, jonka kautta hän arvaa todennäköisyydet joko suureksi tai pieneksi. (Ja aina tietysti kaikertaa se, että jos se tunnettukin todennäköisyys on arvioitu jostain syystä väärin, koska emme tiedä kaikkea maailmasta.)

Kuten huomaamme, "aitojen todennäköisyyksien" arviointi on joskus käytännöllisesti mahdotonta - se vaatisi että tiedetään kaikki mitä maailmassa tapahtuu. joten sen sijaan tässä kohden voidaan toimia kuten Duhemin-Quinen teesissä esitetään. Se vaihtoehto, joka muuttaa vallitsevaa tiedeverkkoa vähiten on todennäköinen. Keskeisellä tutkimuksella on ainakin aktiivinen tutkimusohjelma ja paljon konsilienssia muun tieteen kanssa, eli paljon sovelluksia muualla.

Ad hoc -selitykset sallitaan suojaamaan tiedeyhteisössä keskeisiä teorioita, ja jos se ei ole tiedeyhteisössä keskeinen, sen tehtävänä on taistella ja todistaa paikkansa pienillä ad hoc -oletusten määrällä. Tämä sopii hyvin Kuhnin paradigmoista tekemiin huomioihin. Taustalla on ajatus että vaikka tiede ei ole saavuttanut lopullista tietoa, se on kuitenkin varsin hyvä. Jos se ei olisi, pitäisi koko tiede heittää roskakoriin. Ja jos se on, on syytä olettaa että se on kohtuullisen hyvä.

Käytännössä saivartelu on tietysti aina hieman ongelmallista ja jopa ärsyttävää. Sitä on kuitenkin siedettävä jonkin verran. Ja se on joskus hauskaakin. Mutta samalla olisi muistettava se olennainen "ei liikaa". Koska muuten epätietoinen käsien heiluttelu muuttuu tiedoksi.