Väittelypisteitä.

Filosofian opettaminen lapsille on ihan mielenkiintoinen kysymys. Opettamista peruskoulussa on ehdotettu. Ihanteena on "Lasten filosofointi on yhteiskunnallista ja tutkivaa pohdintaa elämän ja kulttuurin peruskysymyksistä: hyvyydestä, totuudesta ja kauneudesta. Lapsia ei pidetä akateemisina oppineina, vaan tuetaan heidän filosofisia valmiuksiaan ihmetellä ja kysyä, esittää ja vaatia perusteita" Hankamäki taas on astetta sarkastisempi.

Asia heräsi omakohtaisesti, koska vapun aattona kahdessa koulussa käytiin perinteinen koulujen välinen väittelykilpailu. En kerro, miten sotkeuduin tapahtumaan, koska sosiaalisverkostollinen linkkini ei pitäisi nimensä liittämistä tähän yhteyteen. Mutta päädyin tietämään tähän liittyen "ihan riittävästi ja riittävän tuoreesti".

Väittelykilpailussa yritetään olla rationaalisia ja perustelevia. Siis jotain joka liittyy olennaisesti ja vahvasti filosofian puolelle. Tämä tilanne kuitenkin värittyi, ja tämän pohjalta on hankala sanoa, oliko tapahtuma hyvä vai huono asia.

Mukana oli vapaaehtoisista valitut parhaiten soveltuvat väittelijät. Toisin sanoen innokkaat (joita osaavat yleensä ovat) oltiin valikoitu parhaita. Toisin sanoen keskustelijat edustivat taitavimpia. Yleisö seurasi näitä väittelyjä. Ideana oli se, että hyvällä argumentoinnilla saadaan väittelypisteitä.

Aihevalinnat olivat sellaisia, mitä perinteisessä väitelykisassa on. Porukoille valittiin arpomalla puoli, mielipide, jota he puolustavat. Tätä oli pakko vähintään yrittää puolustaan, mutta mielipidettä sai vaihtaa.

Kysymykset olivat luonteeltaan sellaisia että niihin ei ole olemassa selvää oikeaa vastausta. Aiheina oli esimerkiksi "onko kansalaistottelevaisuus tehokkaampaa kuin kansalaistottelemattomuus". Ja onko äänestäminen vai mielenosoittaminen tehokkaampi keino vaikuttaa. Etenkin jälkimmäisessä vastakohta oli mielestäni varsin keinotekoinen, ne eivät ole vaihtoehtoisia, eli ne eivät olleet "toinen tai toinen". Ja ne toimivat olennaisesti erilaisissa tilanteissa.

Osallistujilla oli kaikenlaisia argumentteja. Joukossa oli perusteltuja ja vähemmän perusteltuja kannanottoja. Tätä kautta väittely tarjosi laajakirjoisesti erilaisia väittelystrategioita ja keinoja, sekä järjen kautta perustelevia että tunteisiin vetoavia.

Mielenkiintoista oli se, mihin reagoitiin. Kannustamisessa yleisö reagoi voimakkaasti vastustajan kimppuun käymiseen asian sijasta: Esimerkiksi ad hominem -tyyliseen vastustajan mollaamiseen hurraamalla! Sosiaalinen reagointitapa aikaansai sosiaalisen reaktion. Sääli vain, että tämä on strategiana "juuri se jota ei pitäisi". Vaikka yleisöä erikseen kannustettiin kannustamaan hyvää argumentaatiota, eikä puolustamaan omaa koulua, tämä ei käytännössä onnistunut. Tilanne vertautui jalkapallo -otteluun jossa on suosikkijoukkue. Sosiaalinen ja tunteisiin vetoava perustelutapa oli käytetty ja se myös toimi tehokkaasti yleisöön. Myös asiasta eksyminen oli yleistä. Keskustelu spinn-offasi helposti sivupoluille.

Väittelyssä omaa mielipidettä sai periaatteessa vaihtaa, mutta käytännössä tätä ei tapahtunut. Eipä ihme, sillä ryhmät joko voittivat tai hävisivät. Tätä kautta mielipiteen muuttaminen olisi "valapattoutta". Käännynnäinen olisi luopio, joka vaikeuttaa oman koulun asemaa. Tällä on taatusti sosiaalisia seurauksia, väittelijät eivät elä missään tyhjiössä.

Se, miten omaa koulua kannustettiin kertoi kovasti siitä, miten ihmisten kannat ja mielipiteet ja toiminta saadaan vahvasti sitoutettua mielivaltaisesti arvottuihin mielipiteisiin. Vieläpä sellaisiin jotka heille oli määrätty. Kanta ei ollut edes oma valinta. Niille jotka tietävät miten ihminen on sosiaalinen ja mukautuva laumaeläin, tämä ei ole mikään yllätys.

En moiti koululaisia, sillä tosiasiassa juuri vastaavaa tapahtuu aikuisten keskuudessa. Me emme vain tunnusta tätä. Joku voisi sanoa että lapset selvästi tarvitsevat koulutusta filosofiasta, kun "tekevät tuollaisia virheitä". Toinen voisi sanoa että "järki ei riitä". Minä kysyn laajemmin että "että kenelle filosofiaa kuuluu opettaa ylipäätään".

Koen tietynlaista vastahankaisuutta tälläiseen väittelyyn. Syynä on se, että katsoipa tätä miten tahansa, se ei ole kovin koherentti tapa:
1: Jos argumentaatiossa etsitään totuutta, on luonnollista hakea väittelypisteitä ja voittajaa. Sillä toiset asiat ovat enemmän totta kuin toiset ei. Totuuden rakkaus ja tiedon rakastaminen tarkoittaa sitä että tätä totuutta halutaan hakea. Tälläisessä tapauksessa keskuteluaiheenvalinta oli ongelmallista. Ne olivat luonteeltaan tahallisen epämääräisiä. Tälläisessä tilanteessa käytännössä voittaa se, jolla on parempi retoriikka. Tämä taas on käytännössä "pintaa". Sitä että rakastetaan pakettia enemmän kuin lopputulosta. Taitavin retoristen temppujen haltija voittaa, ei se joka on totuudellinen. Tällöin "viisauden rakkaus" unohdetaan, ja kysymys tiivistyy pohjimmiltaan mekaniseen taitoon jossa tehdään jotain kikkoja ja suoritteita.
___1.1: Asian ymmärtämiseksi voisin jakaa filosofointitavat stereotyyppisiin hahmoihin; (1) "johtajatyypit", joilla on auktoriteetti itsellään, (2)"papit" jotka referoivat "tiettyyn absoluuttisen autoritääriseen lähteeseen", (3) "lakimiehet" jotka osaavat erilaisia retorisia temppuja ja voitto määräytyy puhujan kaunopuheisuuden ja muun taidon kautta, (4) "skientistit", joilla mukana on empiirinen ote, jolloin auktoriteetti ja taito eivät riitä, vaan tarvitaan lisäksi "viittaus ihan oikeaan maailmaan". Ei liene yllätys, mitä filosofointitapaa minä kannatan.
2: Jos argumentaatiossa haetaan keskustelua, on kysymysten valinta perusteltua. Tavoitteena on saada miettimään tälläisiä ratkaisemattomissa olevia asioita, ja keskustella siitä. Kuulla eri mielipiteitä ja saada yleisö miettimään. Kilpailu ja väittelypisteiden jako ei ole kovin yhteensopiva tämän ajattelutavan kanssa.

Näin siis siitä huolimatta, että unohdettaisiin nuorten taipumukset käyttää virheargumentteja. Ylläoleva jännite toimii vaikka oppilaat olisivat toimineet moitteettomasti. Koko väittelyn idea jää vähän kummalliseksi. Asia muuttuu ymmärrettäväksi, kun tajuaa että takana on halu yhdistyä perinteeseen, jossa on otettu mallia USA:n väittelykilpailuista. Tätä kautta ei ole ihme että että väittelyssä oli yhteiskunnassa olevaa henkeä: Se on ensi sijassa individualistinen taitokilpailu, ei totuuden metsästämisen tai selvittämisen tai hakemisen metodi.

Minä, tunnetusti aggressiivisena skeptikkona jonka mielestä asiat täytyy perustella ja jolla monissa kysymyksissä on voittajia ja häviäjiä, pidän tämän vuoksi tälläistä väittelytilannetta huonona. Tämä voi yllättää monet. Paitsi ne, joka ymmärtävät sen miksi olen mainitun lainen.

Vastustan tälläisiä kisoja koska se on ensi sijassa poliittis -ideologisen puheen avulla käytävän pelin opettelemista. Rationaalisuuden - tai vielä parempaa tieteellisen perustelun - sijasta tässä opitaan vakuuttamaan, ja tässä manipulaatio on vain kulman takana. Tätä kisaa kuitenkin "myydään" "rationaalisena" ja "älykkäänä" ei "poliittisena" tai "ideologisena mediapelinä". Toki tämä totuuden hämärtyminen kikkailun alle liittyy lähes kaikkeen ihmisten perustelukenttään, aikuistenkin.

Eli tavallaan jalkapallo -ottelujen tapaan herjauksille hurraavat nuoret olivat ymmärtäneet tälläisen väittelytapahtuman luonteen paremmin kuin ne jotka vihjasivat että tulisi hurrata "hyvälle ja perustellulle keskustelulle meidän koulun tiimiin kuulumisen sijasta".

Omassa koulussani vastaavanlaista asiaa hoidettiin toisenlaisella strategialla. Siellä järjestettiin paneeleita, joissa ei kisattu, ja mielipiteenkin sai valita itse. Ja kaikki oli samasta koulusta. Minäkin osallistuin yhteen. Nekin olivat hieman sirkusta, ja ainakin omassa keskustelussani oli erinäisiä mielipiteitä kannatettu myös vitsailumielessä. Mutta ne eivät sentään olleet jalkapallo -ottelu. Ne olivat sirkusta.